Oikukas kuolema

Olen edelleen jatkanut Saramagon lukemista, nyt teoksella Oikukas kuolema (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2008).

Ensin pari sanaa suomennoksesta: ensiluokkaista työtä jälleen kerran. Kirjalaisen taito kääntäjänä on huima, monet ilmaisut tuntuvat istuvan suomen kieleen luonnollisesti vaikka kyse on portugalilaisista sananlaskuista ja sen sellaisista.

"Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." Saramago leikittelee ajatuksella, mitä tapahtuu jos ihmisten kuoleminen lakkaa, eikä kukaan kuole päiviin, viikkoihin tai kuukausiin. Romaani on Saramagon omaleimaisen huumorin värittämää yhteiskuntasatiiria, tällä kertaa ehkä vähemmän monimutkainen kuin yleensä - tai parempi olisi ehkä sanoa että teos on "suoraviivainen" kuten päähenkilökin, tuoni (ja tuoni nimenomaan pienellä alkukirjaimella).

Saramagon teoksia voisi sanoa polveilevaksi jaaritteluksi, elleivät ne olisi niin nerokkaita ja lukemaan houkuttelevia. On ihme miten helpon oloiselta Saramagon kirjoittaminen (ja lukeminen) tuntuu, vaikka hän käsittelee teoksissa hyvin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti sitä mitä valtiolle ja yhteiskunnalle tapahtuu äkillisessä katastrofitilanteessa.

Sillä katastrofi se on jos kuoleminen äkkiä loppuu, eikä kestä kauan kun sekä sotavoimat että rikolliset ("maphia") ovat kädet täynnä työtä asian kimpussa. Sairaalat täyttyvät henkihieverissä olevista, vanhainkodit ovat tupaten täynnä koska "luonnollista poistumaa" ei enää ole, ja niin edelleen.

Ja tietyssä mielessähän tätä tulevaisuutta kohti ollaan menossa Suomessakin, "eläkepommin" ja yhä enemmän ikääntyvän väestön myötä, joten Saramago tarttuu todelliseen yhteiskunnalliseen teemaan mutta hyvin omaperäiseen tyyliin.

Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei tuonta sellaiseksi lasketa, ja sivuhenkilötkin ovat luonnosmaisesti hahmoteltuja. Mutta tästä huolimatta teoksen kaari kantaa, ja lukijalla on ikään kuin suora yhteys kirjailijaan, joka monessa kohdin puhuttelee lukijaa suoraan, kertoo pähkäilyistään kertomuksen suhteen, siitä miten hän päätyi tiettyihin kirjallisiin ratkaisuihin.

Saramagon kirjoitustyyli ja teosten rakenne tuo mieleen varhaisen romaanitaiteen mestariteokset, Cervantesin, Gogolin ja Dostojevskin kaltaiset kirjoittajat, jotka käyttivät hyväkseen kaikenlaisia kirjallisia keinoja, tekivät monenlaisia sivupolkuja, puhuttelivat lukijaa ja niin edelleen. Myöhemmin romaanista - alunperin englanniksi "novel", "uusi" - tuli vakiintunut, formaattimainen teoslaji, jota kirjailijat joko noudattivat orjallisesti tai pyrkivät rikkomaan erilaisista, usein teoreettisen oloisista näkökulmista.

Mutta Saramago ikään kuin palaa romaanitaiteen juurille, vaivattomaan ja omaperäiseen tapaansa. Nobel-komitea oli ehdottoman oikeassa palkinnon hänelle myöntäessään.

Kertomus sokeudesta

Nobel-palkittu portugalilainen kirjailija José Saramago kuoli äskettäin, mutta hänen teoksensa elävät edelleen. Romaani Kertomus sokeudesta (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1997) on täynnä arvoituksia, eikä kirjan luettuaan ole ihan varma mitä tuli juuri luettua.

Saramagon kirja on ensinnäkin keskitysleirikuvaus, jossa sokeus-epidemian uhrit (äskettäin sokeutuneet) eristetään yhteiskunnasta, pyrkien rajoittamaan epidemian etenemistä. Keskeinen tapahtumapaikka on entinen mielisairaala, jonne teoksen keskushenkilöt, sokeutunut silmälääkäri ja hänen vaimonsa eristetään. Lääkärin vaimo on ainoa näkevä sokeiden keskuudessa - hän seurasi miestään vankeuteen väittäen olevansa myös sokea.

Paniikin ja kaaoksen takia "yhteiskunnan hyväksi" tehdyt toimenpiteet muuttuvat epäinhimillisyydeksi jossa ihmisten kestokyky joutuu äärimmäiseen koetukseen. Vartijat pelkäävät saavansa tartunnan ja ampuvat suoraan kohti, jos epäilevät jonkun yrittävän pakoon. Lopulta yhteiskunta ympärillä romahtaa, ja vangit (ne jotka ovat yhä elossa) pääsevät vapaiksi ja yrittävät sopeutua maailmaan, jossa on vain sokeita.

Silmälääkärin vaimo on ainoa näkevä, mutta hänkin kokee tulevansa sokeaksi kun ympärillä on pelkästään sokeita. Sen verran tehokasta on Saramagon kerronta, että itsekin kesken lukemisen havahduin siihen, että luulin olevani näkevä mutta sokea, kunnes maailma ympärillä korvasi kirjan todellisuuden.

Olen lukenut aiemmin pari kirjaa jotka käsittelivät natsien keskitysleirejä, Markus Zusakin teoksen The Book Thief ja Imre Kertészin teoksen Kohtalottomuus. Vertailu näihin teoksiin tuo mielenkiintoisen perspektiivin Saramagon teokseen. Luulen että hän tarkoituksella hyödyntää näitä (ja muihin vastaavia) todellisuudessa tapahtuneita asioita, vaikka ei niihin suoraan viittaakaan kerronnassaan.

Saramagon teos on myös tieteiskirjallisuutta. Ajatus epidemian lailla ihmisestä toiseen leviävästä (hyppäävästä) sokeudesta on tarinan keskeinen kantava ajatus ja tieteiskirjallinen elementti. Mutta muuten teos ei hyödynnä kuvitteellisia elementtejä tarinassaan - maailma on sellainen kuin se tunnemme, yhteiskunta sellainen että voisimme sen omaksemme ymmärtää. Toki toinen tieteiskirjallinen ulottuvuus liittyy yhteiskunnan romahtamiseen sokeus-epidemian aiheuttaman kriisin takia. Teoksen syvällisempi yhteiskuntakriittinen ja filosofinen aines antaa kuitenkin ymmärtää, että sokeus on kerronnallinen elementti, ehkä myös vertauskuva jostakin joka on vaikea muuten lukijoille välittää.

Teoksen voi katsoa olevan myös sota- tai jännityskirja, sen verran intensiivistä kerronta on. Mukana on yhteiskunnasta eristettyjä sairaita, ja tiukat käskyt saaneita sotilaita joilla on kovat piipussa ja jotka ovat valmiita myös käyttämään väkivaltaa.

Toisaalta teoksen varsinainen väkivalta ei synny niinkaan sotilaiden aktiivisesta toiminnasta, joka on pitkälti kulisseissa, vaan siitä että sokeat eristetään muista ihmisistä ilman huolenpitoa, eikä heille juuri toimiteta edes elämisen perusedellytyksiin lueteltavia hygieniatarvikkeita, säännöllisestä ruoasta puhumattakaan.

Teoksen voi lukea myös elokuvakäsikirjoituksena, sillä siitä huolimatta että se kertoo sokeista, on se samalla myös hyvin visuaalinen kirja, lääkärin vaimon kautta, joka ainoana näkevänä sokeiden keskellä pystyy näkemään kurjuuden täydellisyydessään: kaduilla lojuvat koirien syömät ihmisten ruumiin, ulostekasat, hylätyt ajoneuvot, ryöstetyt liikkeet, ihmisten saastaisen ulkomuodon. Teos lähestyy kauhuelokuvien kuvastoa jaksoissa joissa kerrotaan ruoan etsimisestä kaupungissa jossa on jäljellä vain sokeita ja jossa makkarasta leviävä tuoksu voi saada aikaan ympäristössä leviävän kiihkon ja paniikin.

Saramagon teos on vahvaa yhteiskuntakritiikkiä, kertomus siitä miten helposti yhteiskunta murenee ja miten vaikea on rakentaa toimivaa yhteiskuntakoneistoa romahtaneen sijalle. Kuvaus siitä, miten vaikeaa sokeiden on esimerkiksi jakaa (vähäistä) ruokaa tasapuolisesti keskenään on teoksen keskiössä, ja tuloksena on kaaos, jossa toiset ryöstävät ruoan lähes kirjaimellisesti toisten suusta. Ja lopulta sokeiden keskuudessa syntyy rikollisten diktatuuri, kauheus kauheuden keskellä, asia joka on läpeensä kammottava mutta samalla uskottava.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi Saramagon teos on filosofinen tutkielma. Paikka paikoin kirjoittaja keskeyttää varsinaisen tapahtumisen kuvaamiseen ja ottaa etäisyyttä aiheeseensa, luoden sille samalla syvällisempää ja laajempaa merkitystä.

Kuten kaikesta edellä olevasta voi päätellä, Saramagon teos teki suuren vaikutuksen. Hänen kerrontatekniikkansakin sopii erinomaisesti aiheeseensa - nopealla silmäyksellä teoksessa ei ole lainkaan dialogia, mutta se onkin kirjoitettu sisään tekstiin, repliikit toinen toisensa perässä, pilkuilla erotettuina, aivan kuin koko kertomus olisi tarkoitettu luettavaksi ääneen, ilman normaalien typografisten keinojen mahdollisuutta.