Donald E. Westlake: Käytös hyvä kymmenen

Donald E. Westlaken Dortmunder-dekkarit ovat parhaimmillaan juuri tällaisia kuin tämä, sellaisia joissa voi kyllä aavistaa että nurkan takaa tulee käänne toisensa jälkeen, mutta silti yllättyy: Käytös hyvä kymmenen (WSOY, 1988; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-15158-0).



Kansikuvasta voi päätellä, että ollaan kirkollisten asioiden kanssa tekemisissä, ja nunnia on mukana tarinassa useampiakin. Ja melkein koko Dortmnunderin kopla on mukana, kun isänsä kotiarestiin sulkema nuori nunna pitää vapauttaa, ja samalla on tarkoitus vapauttaa kerrostalon kaupat koruista ja muista vastaavista arvoesineistä.

Ja kuten Dortmunder-tarinoissa on laita, asiat eivät suju ihan niin kuin viimeisen päälle laaditut suunnitelmat antavat ymmärtää, luvassa on shokkeja toinen toisensa perään, eikä edes se taida auttaa että nunnat rukoilevat murtovarkaiden puolesta. Tai ehkä sittenkin...

Sekin lienee syytä mainita että romaanissa on Valmetin valmistamilla suomalaisilla rynnäkkökivääreillä oma roolinsa, tarinaan sopivalla kieron pähkähullulla tavalla. Mutta selviääkö Dortmunder siitä että häntä aiotaan käyttää rynnäkkökiväärin maalitauluna? No, onhan sarjassa ilmestynyt useampia romaaneja tämän jälkeenkin.

Pikkusisko

Tämä tuntui klassikolta: Raymond Chandlerin Pikkusisko (WSOY, 1994; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-19916-8). Tai pikemminkin niin, että koko ajan mielessä tuntui kuin olisin nähnyt tämän elokuvana. Mutta luulen etten ole elokuvaa nähnyt, vaan jonkin toisen samanmoisen.

Hieno dekkari tämä kyllä on, Chandler pistää Philip Marlowen selvittelemään katoamistapausta, jota hän ei oikeastaan haluaisi selvitellä. Mutta kun pikkukaupungista tuleva pikkusisko haluaa löytää isoveljensä, Marlowe joutuu kuin joutuukin hommiin.

Ja eikös käykin niin, että katoamisen taustalta löytyy semmoinen soppa, ettei paremmasta väliä. Kohta juonessa on mukana valkokankaan tähti jos toinenkin, ja kaikilla tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Marlowe on kovaksikeitetyn dekkarin klassikkohahmo, jossa on hohtoa vielä edelleenkin, vaikka myöhemmät kirjat ja elokuvat ovat yrittäneet ryöstää ja mukiloida hahmon milloin mihinkin tarkoitukseen. Mutta Marlowe kestää: aitoa dekkaria ei voita mikään.

Pahimmassa tapauksessa

Donald E. Westlaken antisankari, epäonninen murtovaras Dortmunder, esiintyi 13 romaanissa ja yhdessä novellikokoelmassa. Olen näitä lueskellut aika ajoin. Ihan perä perää niihin ei kannata tarttua, sillä huumorikin tylsistyy ylisuurina annoksina.

Dekkari Pahimmassa tapauksessa (WSOY, 1999; suom. Kalevi Nyytäjä) lähtee liikkeelle kysymyksestä "mitä voisi tapahtua pahimmassa tapauksessa". Tämä kirja on vähän poikkeuksellinen Dortmunder siinä mielessä, että kerrankin keikat menevät nappiin: Dortmunder kumppaneineen iskee perä perää öykkärimiljonääri Max Fairbanksin taloihin.

Mutta Dortmunder on kaikkea muuta kuin tyytyväinen: hänellä on kana kynittävänä Fairbanksin kanssa, sillä tämä sai hänet kiinni murtovarkaudesta ja varasti samassa yhteydessä Dortmunderin sormesta sormuksen väittäen poliiseille sitä omakseen. Mutta kerta kerran jälkeen Fairbanks livistää Dortmunderin kynsistä, ja jäljelle jää vain - iso ryöstösaalis.

Ja onko sormuksessa loppujen lopuksi jotain kummallista? Ainakaan kovin paljon onnea se ei Fairbanksille tunnu tuottavan.

Mainio dekkari jälleen kerran, ehkä jopa kiemuraisempi kuin Dortmunderin tarinat yleensä, sillä nyt mennään New Yorkista Washingtoniin ja Las Vegasiin saakka. Loppunäytös on melkoista meininkiä. Mutta Dormunder, saako hän sormuksensa takaisin?

Ihmisryöstön käsikirja

Donald E. Westlaken tunnetuin dekkarihahmo on Dortmunder, epäonninen pikkurikollinen joka jouduttuaan pulaan joutuu käyttämään kaiken neuvokkuutensa päästäkseen pälkähästä. Ja usein syynä on pikkutarkka rikossuunnitelma, joka syystä tai toisesta ei toimikaan aiotulla tavalla.

Dekkari Ihmisryöstön käsikirja (WSOY, 1994, suom. Kalevi Nyytäjä) muuntelee Dortmunder-tarinoiden peruskaavaa. Tällä kertaa rikossuunnitelma ei ole Dortmunderin käsialaa, vaan porukka löytää dekkarin jossa on pomminvarma suunnitelma: tehdään lapsenryöstö ja vaaditaan lunnaita.

Asiat kääntyvät vinksalleen aika nopeasti, eikä vähiten siksi, että kidnapattu poika osoittautuu lapsineroksi, joka vedättää roistoja mennen tullen. Ja ympärillä häärää FBI, eikä suunnitelmakaan osoittaudu pomminvarmaksi. Joten kiemura kiemuran perään on tiedossa, lukijan nauruhermoja kutkuttavaa dekkarimeininkiä.

Apua, minua pidetään vankina

Donald E. Westlaken tuotannosta olen lukenut dekkareita, joissa päähenkilönä on epäonninen murtovaras John Dortmunder, Westlaken tunnetuin hahmo. Mutta muunkin tyylisiä kirjoja Westlakelta löytyy.

Kirja Apua, minua pidetään vankina (WSOY, 1988; suom. Kalevi Nyytäjä) kuuluu Westlaken tuotannon helmiin, ja jälleen päähenkilöllä on ongelmia. Nyt kyseessä on Harry Künt — joka kirjoitetaan umlautilla – kaveri joka ei voi olla tekemättä kepposia, ja niinpä hän lopulta päätyy vankilaan kepposen riistäydyttyä käsistä.

Harry yrittää parhaansa mukaan pärjätä vankilassa, mutta helppoa ei ole, varsinkin kun hän ei oikein osaa olla tekemättä kujeita vankilassakaan. Westlake kutoo tarinasta melkoisen veijaritarinan, joka tapahtuu vankilan seinien sisällä – ja äkkiä myös vankilan muurien ulkopuolella, kun Harry joutuu pankkiryöstöä suunnittelevien konnien kelkkaan.

Ja samaan tapaan kuin Dortmunder-kirjoissa, Harry joutuu selvittelemään mysteeriä, sillä vankilassa joku harrastaa melkoisen näyttäviä kepposia, eikä vankilanjohtaja ota uskoakseen ettei keppostelija ole Harry.

Ja käykö kirjassa hyvin? No, Harry joutuu tasapainoilemaan veitsenterällä läpi toinen toistaan epäonnisempien pankkiryöstön yritysten, koko ajan peläten että kaikki paljastuu, mutta taitaapa Harry samalla päästä myös jaloilleen. Voisiko jopa olla, että vankila parantaa miehen keppostelemisesta?

Kaksi Hammettin dekkaria: Veristä satoa ja Dainin suvun kirous

Kalevi Nyytäjä suomensi Dashiel Hammettin dekkarit Veristä satoa ja Dainin suvun kirous. Kirjat ilmestyivät vuonna 1929 ja suomennettuina 1975-76. Hammettia on paljon kehuttu, ja tunnettu hän lienee erityisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötä, Maltan haukka etunenässä. Kirjoittajana häntä on kiitelty uudenlaisen lajityypin luojana, "kovaksikeitetyn dekkarin".

Teokset Veristä satoa ja Dainin suvun kirous ovat siinä mielessä sidoksissa toisiinsa, että Dain-kirjassa viitataan lyhyesti teoksen Veristä satoa tapahtumiin.

Kirjojen päähenkilö tuntuu olevan sama, vaikkakaan kummassakaan dekkarissa ei käy ilmi, mikä hänen todellinen nimensä on. Kirjassa Veristä satoa leikitellään käyntikorteilla, joita etsivä jakelee ympäriinsä, esittäen milloin mitäkin roolia, esimerkiksi ammattiyhdistysaktiivia.

Se käy ilmi, että kyseessä on Continental-etsivätoimiston etsivä, joka saa pomoltaan toimeksiantoja milloin mihinkin. Mikään idealisoitu sankari ei ole kyseessä, vaan lyhyehkö, hiukan pyylevä, keski-ikäinen mies joka elämäntavoiltaan kuuluu selvästi sydän- ja verisuonitautien riskiryhmään.

Hammett tuntuu leikkivän päähenkilön roolilla: Veristä satoa -kirjassa käyntikorteilla ja Dain-kirjassa vuoropuheluissa, joita etsivä käy erään kirjailija-roolihenkilön kanssa. Sekä etsivä että kirjailija epäilevät toistensa sanomisia ja sepittämisiä, mistä voi päätellä että teoksen päähenkilö ei ehkä ihan värittämättä tarinaansa kerro.

Kirjat kertovat kieltolain ja gangsterien ajasta, siis hyvinkin raa'asta periodista Amerikan historiassa. Kovaksikeitetty tarina, mutta rivien välistä voi lukea ettei päähenkilö tunteeton ole. Kummassakin kirjassa päähenkilö yrittää saada vääryyksiä oikaistuksi, toisessa rikollisten valtaamassa kaupungissa ja toisessa vainotuksi joutuneen Dainin suvun jäsenen suhteen.

Melkoinen soppa kummassakin kirjassa syntyy kun etsivä ryhtyy asioita penkomaan ja ihmisiä tuuppimaan. Ja kirjan luettuaan jää ihmettelemään, miten tässä näin nyt kävikään, ja mitä tarina loppujen lopuksi tarkoitti.

Mikä Hammettin kirjassa on silmiinpistävää on dialogin ja toiminnan luonteva sujuvuus. Vaikka Hammett selvästi on tietoinen kirjailijan luomien roolihahmojen keinotekoisuudesta - hän jopa leikittelee tällä seikalla - on naseva kerronta mukaansa tempaavaa. Dialogi, jossa keskustelijat ottavat toisistaan mittaa ja joskus päätyvät aivan yllättäviin lopputuloksiin, on kertakaikkisen nerokasta.