Vantaa

En oikein tiedä, mitä voin sanoa Vesa Haapalan runoteoksesta Vantaa (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-22103-6). Kirjasta oli Helmet-järjestelmässä viisi arviointia, keskiarvona kaksi tähteä, ei siis mitenkään mairittelevaa. Ja olen melko lailla samoilla linjoilla, jotenkin tämän kirjan olemassaolon syy ei auennut.

Kirja kuvaa Vantaata ja Uusimaata, ehkä erityisesti Vantaanjoen seutuja, ennen ja nykyisin, eri hahmojen näkökulmasta.

Tässä pieni katkelma, kohdasta jossa tuntui olevan kosketuskohtaa johonkin jonka mielsin antoisaksi, mutta silti, jokin tässä ei tuntunut toimivan:

Ehkä istuitte katoilla hajareisin katsellen päälakiamme
tai hohkasitte kellareissa varpaisiimme läpi lattian, 
kelluitte taivaan lasipohjaveneissä kosketuksen päässä
airoja lepuuttaen, kummastellen, kuinka pisarat putoavat liikkeisiimme:
miten ihminen pysähtyy, hätääntyy, tarttuu,
kaikki niin kaukana teistä, te ikuisuuden iltasoutelijat.

Kirja on Haapalan esikoisteos, ja lähtökohta on varsin haastava, pyrkiä puhumaan runon keinoin historiasta, tehdä se eläväksi tässä ja nyt. Mutta onnistuuko Haapala tässä, tai tulkitsenko hänen tarkoituksensa oikein - jäin epävarmaksi.

Sanottakoon vielä se, että Haapalan teos Kuka ampui Ötzin? kyllä teki vaikutuksen, vaikka jotain mammuttimaisuuden tavoittelua siinäkin kirjassa oli.

Kuka ampui Ötzin?

Runoilija Vesa Haapala ja graafikko Markus Pyörälä ovat tehneet komean kirjan, jossa kansi antaa odottaa varsin räväkkää sisältöä. Ja melkoisen ruumiinavauksen kirja tekeekin suomalaisen yhteiskunnan pahoinvoinnista: Kuka ampui Ötzin? (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26105-6).

Kirjan runoista ja grafiikoista osa muistuttaa tietokirjan kuvitusta tarkkoine yksityiskohtineen ja termistöineen, osa taas on pitkälle abstraktoituja hahmoja jostain runon ja grafiikan välimaastosta. Mutta kokonaisuus kyllä toimii.

Paikka paikoin kirjan runoissa mennään kuin autokuskin tajunnanvirrassa ajeltaessa Vantaan suunnalla, välillä taas ollaan kauppakeskus Jumbon vilinässä ja kommentoidaan sarkastisesti ihmisten käyttäytymistä, ja lukija löytää itsensä kommentoinnin kohteista.

Tässä on autoilijan tajunnanvirtaa Unikkotieltä: "[...] olen länsimainen autoileva subjekti, huolestunut luonnosta ja irrallaan kaikesta ja samalla hieman modernistinen tajunnanvirtamainen subjekti ja suomalaiskansallinen autoileva juntti, vakava metaeettinen älykkö, jolla ei ole yhteiskuntanäkemystä, ja sitten joku toinen subjekti on työntyä risteyksessä alle [...]"

Ja tässä ote runosta "Mielenrauhaa CD": "Kaupungilla tavataan laitteita, joskin vielä esitetään ihmistä. Puhutaan palveluista, on tuo tekemisen meininki. Ne joilla on joustot liikkuvat ketterimmin. Epäilemättä osinkotulo on tärkeämpää kuin toimeentulo."

Jossain runoissa mennään nonsensen lähelle, enkä oikein ymmärtänyt näiden merkitystä, ellei sitten kuvana siitä pahoinvoinnin kierteestä minkä maailmamme tähänastinen kehitys on ladannut syliimme. Näin sitä mennään:

Sinun uiguurin huntusi, sinun liguurin luusi,
sinun nuttusi uikutus kuin ursusi murtuisi,
kuin urimnurmi kuivuisi, kuin riisuttu hivus
kuulisi tunnit. Sinun surusi Rumi, rubiinimuisti.

[...]

Näissä runoissa, tässä kirjassa, tutkitaan runouden rajoja, ja joskus mennään ryskyen metsään, mutta ei runoa ilman riskiä. Ja vaikka paikka paikoin tuntui että runoilijalla on liikaakin asennetta, ainakin sitä on, ja lukijalla tuntuu kylkiluissa.