José Saramago on suuri suosikkini, vaikka hänen tekstinsä lukeminen tekeekin aika ajoin kipeää, vähän samalla tavoin kun on Dostojevskin laita. Mutta tällä kertaa jaksoin lukea romaania vain vähän matkaa alusta: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (Tammi, 2012; suom. Sanna Pernu; ISBN 978-951-31-6232-0).
Kyse ei ole myöskään suomennoksesta, sillä olen aiemmin kehunut Sanna Pernun työtä, ja tässäkin teksti oli sinänsä hyvin suomennettu. Mutta jostain syystä en vain saanut kiinni tarinasta, fiktiivisen Ricardo Reis -hahmon kuljeskelusta yhtä lailla fiktiivisen Fernando Pessoan maailmassa.
Ehkä kirjan sivumääräkin, 539 sivua, aiheutti jonkinlaisen ennakkoväsymyksen, tai sitten vain tämä ajankuvaus, ajassa ja paikassa harhaileva kerronta, jossa maaginen realismi ja yhteiskunnallinen romaani nivoutuvat yhteen, ehkä tämä tarina eksytti minut jollekin sivupolulle.
Joka tapauksessa täytyy laittaa tämä romaani muistiin, ehkä jokin kerta vielä palaan siihen. Samoin kävi aikoinaan Dostojevskin joidenkin teosten kanssa, ne avautuivat vasta vuosien päästä ensimmäisestä yrityksestä lukea.
Tekstit
