Hillasoilta ja erätulilta

Tutustuin Martti Väisäsen eränovelleihin kokoelmassa Karhujen maa, joka oli pätevää työtä kirjoittajalta. Tämä uudempi kirja Hillasoilta ja erätulilta (Myllylahti, 2011), Väisäsen kahdeksas kokoelma, on lähtökohdiltaan surullinen: kirja on kirjoitettu surutyönä Hilkka-vaimon äkillisen kuoleman jälkeen, yhteistä elämää oli "viisikymmentäviisi vuotta ja kymmenen päivää".

Mukavasti Väisäinen kirjoittaa, yhdistäen kirjakielen suomea puhutun dialogin murteeseen ja osuviin murresanoihin myös tekstin lomassa. Kertomuksissa on eletyn tuntua, vaikka epäilemättä hyvä erätarina edellyttää tiivistämistä ja valintoja siitä mitä kerrotaan ja mitä jätetään sanomatta.

Erätarinat ovat usein kovin miehistä puuhaa, vaikka toki naisetkin niitä ovat kirjoittaneet, ja tässä kokoelmassa Väisänen tuo Hilkan myötä uutta väriä kertomuksiin. Melkoisen topakka erätoveri Hilkka on ollutkin, näissä tarinoissa kyllä riittää elämisen ja olemisen mallia nykyisille ja tuleville polville.

Kirjan on tarkoitus olla yhtenäinen tarinakokoelma Hilkan kanssa koetuista tapahtumista, ja siinä Väisänen onnistuu erinomaisesti, kerrassaan hieno kunnianosoitus puolisolle.

Karhujen maa

Martti Väisäsen kokoelma Karhujen maa (Myllylahti, 2010; ISBN 978-952-202-213-4) sisältää monen monta perinteisen tyylistä eränovellia. Näissä kerrotaan elämästä Kainuun maaseudulla, jossa metsästys ja kalastus oli erottamaton osa elämänmenoa.

Kirjan takakansi kuvaa sisältöä näin: "Kirjan sivuilla palataan muistoissa sotien jälkeiseen aikaan, jolloin kastejuhlaan ei tilattu kakkua leipomosta, vaan vanhin veli laitettiin hankkimaan papille metsästä lintupaistia."

Monen moista sattumusta on kirjoittajalle osunut kohdalle. Jossain kohden - kun metsästäjällä on repussa useampi jänis ja vielä iso metso - tulee mieleen Tieran erätarinoiden kuvaukset siitä, miten riistaa saatiin "heinähäkillisen verran"; mutta kyllähän pitkään metsästysuraan kaikenlaista sattuu, onnistumisia - ja myös tilanteita joissa metsästäjä jää toiseksi.

Karhujen maassa kun liikutaan, aika monessa tarinassa kierretään karhua. Menneen perinteen kuvausta tässä on parhaimmillaan: näin se ennen oli.

Ei ollenkaan hassumpi kokoelma; joissain tarinoissa ehkä ajatus lukijalla välillä vähän katkeaa, mutta hyvin Väisänen lukijan taas reissuun mukaan poimii.