Bill Willingham ja Mark Buckingham kumppaneineen jatkavat Fables-hahmojen tarinaa tässä melko synkässä sarjakuvakirjassa, jota lyhyet sketsityyppiset tarinat hiukan keventävät: Fables. Vol. 9 - sons of empire (DC Comics, 2007; ISBN 978-1-4012-1316-9).
Satuhahmojen vastustajat kokoontuvat laatimaan sotasuunnitelmia. Lumikuningattaren esittelemä suunnitelma raunioittaisi maapallon kokonaan, eikä suunnitelma ole ilman riskejä. Samaan aikaan puolin ja toisin yritetään ottaa selvää vastapuolen suunnitelmista, kun sota alkaa näyttää väistämättömältä.
Hiukan alkaa jo uuvuttaa näiden sarjakuvakirjojen lukeminen, pitäisi varmaankin pitää riittävästi väliä näiden välillä. Nyt tuntuu että samoja kuvioita toistetaan vähän liikaakin.
torstai 31. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 9 - sons of empire
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 8 - wolves
Bill Willinghamin Fables-sarjakuvakirjoissa on ollut kiinnostavia teemoja ja hahmoja, mutta hiljalleen niiden teho on himmennyt, sitä mukaan kun olen päässyt sarjassa pidemmälle. Tässä kirjassa etsitään Isoa Pahaa Sutta, juonitellaan satuhahmojen pään menoksi, ja pidetään komeat häät: Fables. Vol. 8 - wolves (DC Comics, 2006; ISBN 978-1-4012-1001-4). Piirtäjinä ovat Mark Buckingham ja Shawn McManus.
Kyllä tämän sarjakuvakirjan ihan mielellään luki, vaikka jälkikäteen mieleen ei jäänyt juuri mitään mistä haluaisi erityisesti kirjaa kehua. Jotenkin välityön fiilistä tässä oli. No, se kuitenkin oli ihan mukavaa, ettei tässä sodan melskeitä nyt isommin ollut, mikä joissakin aiemmissa tarinoissa on kovastikin vaivannut.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Markku Saiha: Luontokuvauksen käsikirja
Markku Saiha on päätoimittajana tässä melkoisen pätevässä valokuvausoppaassa, jossa käydään läpi luontovalokuvauksen eri osa-alueita linnuista selkärangattomiin ja kasveista valokuvausvälineisiin: Luontokuvauksen käsikirja (Docendo, 2012; ISBN 978-952-5912-35-7).
Vierastan luontovalokuvauksen sitä teollista puolta joka suoltaa markkinoille ylenmäärin saturoituja ja kohteen taustat häivytettyjä disneymäisiä tuotoksia, jotka tuntuvat sopivan lähinnä sisustuselementeiksi. Mutta onneksi tämä kirja on sisällöltään paljon monipuolisempi kuin odotin, ja tarjoilee lukijalle monia erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja luontovalokuvaukseen.
Kirjasta lienee hyötyä niin luonnossa pokkarikamera kädessä liikkuvalle tavikselle kuin viimeisintä järjestelmäkamerauutuutta paijaavalle puoliammattilaiselle. Hyvä että tämä kirja on olemassa, tietopakettina tämä on mainio, vähintäänkin siksi että tässä pääsee esille monta eri näkemystä siitä mistä luontovalokuvauksessa on kyse.
maanantai 28. lokakuuta 2013
Scott Lynch: Red seas under red skies
Scott Lynchin romaani Locke Lamoran valheet - herrasmiesroistojen ensimmäinen tarina tuntui sen verran onnistuneelta, että lainasin sarjan seuraavan romaanin englanninkielisenä: Red seas under red skies (Gollancz, 2007; ISBN 978-0-575-07967-0).
Lynch jatkaa tarinaa siitä mihin ensimmäinen romaani päättyi, ja jälleen Locke ja hänen kumppaninsa Jean ovat punomassa suurisuuntaisia huijauksia. Mutta mitä sitten kun heidän toimensa paljastuvat ja heidät pakotetaan toimimaan vallankäyttäjien apureina?
Romaani ei ole hassummin kirjoitettu, ja Lynch tuntuu oppineen kirjoittamisesta jotakin esikoisromaaninsa jälkeen, sillä tarinankerronta oli vähemmän töksähtelevää.
Muutamassa kohdin romaani tuntui toistavan aiempia kuvioita, tai jopa rönsyävän suuntiin joissa ei tuntunut olevan erityistä kiinnostavuutta. Niinpä aika ajoin tuli hypittyä sivukaupalla eteenpäin kirjassa. Ja sivuja on 630, eli luettavaa riittää aika lailla.
Kirjan lopussa on melkoinen loppuselvittely, ja sen päätyttyä Locke ja Jean ovat valmiita uusiin seikkailuihin, mutta melkoiseen pinteeseen Lynch sankarimme jättää. Sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä lokakuussa 2013, ja voi olla niinkin, että kirja on pakko ostaa, ellei se sitten heti ilmestyessään tupsahda kirjastosta saataville.
(Ja onhan tuo jatko-osa jo ilmestynytkin, nimellä The Republic of Thieves, ja se löytyy Helmetin kautta. Varauksessa jo on!)
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 3 - storybook love
Luin tämän Bill Willinghamin ja kumppaneiden sarjakuvakirjan vasta myöhempien osien lukemisen jälkeen, eli väärässä järjestyksessä. Tämä oli aika hyvä kokonaisuus, ja tuli mieleen että tämän kirjan jälkeen sarja on mennyt alamäkeä, ihan yhtä hyvään kerrontaan ei ole lukemissani osissa (kirjaan numero 7 asti) ylletty: Fables. Vol. 3 - storybook love (DC Comics, 2004; ISBN 1-4012-0256-X).
Kirjan keskeinen tarina on se, miten Lumikki ja Susi houkutellaan pois satuhahmojen kaupungista jotta heidät voitaisiin hoitaa pois päiviltä. Ja samalla taitaa Lumikin ja Suden välillä tapahtua yhtä ja toista, minkä sarjan myöhempiä osia lukeneena hyvinkin tiedän.
Se tästä tulee mieleen, että sarja toimii parhaimmillaan silloin kun siinä käsitellään yksittäisten hahmojen tavoitteita ja keskinäisiä suhteita, mutta massakohtaukset, kaikesta dramaattisuudesta huolimatta, ovat kyllä olleet enemmänkin pettymyksiä. Toivottavasti sarja ei loppua kohden muutu pelkäksi sotimiseksi ja sapelinkalisteluksi, vaan mukaan mahtuu myös tätä pienimuotoisempaa, sanoisiko inhimillisempää kerrontaa.
lauantai 26. lokakuuta 2013
Kirjamessuilla
Vietin tänään lasten kanssa 3 1/2 tuntia kirjamessuilla. Se väsytti enemmän kuin yhtä pitkä kävely metsässä tai suolla.
Bill Willingham: Fables. Vol. 7 - Arabian nights (and days)
Bill Willingham kumppaneineen piipahtaa arabialaisten satujen maailmassa, ja Aladdin-tyylisesti mukana on tietysti pullon henki. Tämä tarina oli mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta aikamoinen pettymys, ja hiljalleen alkaa tuntua siltä että sarja polkee paikoillaan: Fables. Vol. 7 - Arabian nights (and days) (DC Comics, 2006; ISBN 1-4012-1000-7). Piirtäjinä ovat Mark Buckingham ja Jim Fern.
Tässä kirjassa Prince Charming, eli olisiko tämä suomeksi "Prinssi Uljas", yrittää pitää satuhahmojen hallinnon langat käsissään, eikä tilannetta auta paikalle putkahtanut joukko kielitaidottomia ulkomaalaisia. Ja sitäpaitsi näyttää siltä, että jotain ikävää on tekeillä, kun vain tietäisi mitä.
Aika ajoin näissä Fables-sarjakuvakirjoissa ryöpsähtää esille se, miten rajoittunut maailmankuva kirjojen tekijöillä on, ja miten amerikkakeskeisesti tekijät ajattelevat. Tässä kommentoidaan pikemminkin Disneyn tuotteistamia arabialaisten tarinoiden satuhahmoja kuin alkuperäisiä tarinoita tai sitä kulttuuria mikä niissä on taustalla.
No, muutama oivallus tekijöillä kyllä on ollut, eikä kokonaisuus hassumpi ole, piirrosjälki on paikoitellen suorastaan uljasta, joten kyllä näitä kirjoja pitää jatkaa vielä eteenkin päin.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 6 - homelands
Bill Willingham jatkaa satuhahmojen tarinaa kahtiajakoisella tavalla. Toisaalta tässä kerrotaan Jackin touhuista Hollywoodissa ja siitä miten hänet sieltä saatiin kiinni, mistä alkoi kokonainen Jack-tarinoiden sarja. Ja toisaalta tässä seikkaillaan miekka ja magia -tyyppisesti vastahyökkäyksenä sille mitä vastustaja teki: Fables. Vol. 6 - homelands (DC Comics, 2005; ISBN 1-4012-0500-3). Piirtäjinä ovat Mark Buckingham, David Hahn ja Lan Medina, pencillers.
En näistä sotaisista tarinoista erityisesti pidä, ja Jack-tarina oli melko lailla tuttu jo ennestään, joten kovin paljon uutta tämä sarjakuvakirja ei tarjonnut. No, ei tämä ihan mahdoton pettymyskään ollut, sillä jatkoin heti seuraavalla sarjan kirjalla.
Ai niin, tässä kirjassa alkaa selvitä se mikä satuhahmojen vastustaja oikeastaan onkaan laatujaan, ja mitä kaikkea hän on valmis tekemään kamppailun voittaakseen. Sotaa on ilmeisesti jatkossa luvassa enemmänkin.
torstai 24. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 5 - the mean seasons
Bill Willinghamin sarjakuvakirjat saivat koukkuun, ja luin näitä ison nipun perä perää. Aika hyvin tekijät ovat onnistuneet löytämään uusia näkökulmia satuhahmoihin, vaikka jotkin ideat alkavat pikku hiljaa tuntua jo kuluneilta. Mutta ei tämä hassumpi kokoelma tarinoita ollut: Fables. Vol. 5 - the mean seasons (DC Comics, 2005; ISBN 1-4012-0486-4). Piirtäjinä sarjakuvakirjassa olivat Mark Buckingham ja Tony Akins.
Kirjassa kerrotaan tapahtumista vastustajan hyökkäyksen jälkeen. On jälleenrakennuksen aika, uusi vaaleissa voiton saanut hallinto ei tunnu selviävän hommistaan, ja Lumikki synnyttää kuusi lasta. Lisäksi kirjassa on sotajuttu toisen maailmansodan ajoilta sekä seikkailutarina jossa Tuhkimo toimii salaisena agenttina.
En erityisesti ole pitänyt sotaisista tarinoista, vaan niistä joissa on yllättävyyttä ja huumoria, joten suhtautuminen tähän kirjaan oli kaksijakoinen. Toisaalta Lumikki ja hänen "pesueensa" oli ihan mainiosti kuvattu, toisaalta tässä oli sellaista militaristista sapelin kalistelua josta en pidä. No, ei muuta kuin seuraava kirja käsiin ja lukemaan mitä jatkossa tapahtuu.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Stephen King: Musta torni. I - Revolverimiehen alku
En ole lukenut Stephen Kingin Musta torni -sarjan teoksia, mutta sitten huomasin että sarjasta on ilmestynyt myös sarjakuvatoteutus, joten eipä muuta kuin lainaan ensimmäinen osa, joka on suomennettukin: Musta torni. I - Revolverimiehen alku (Egmont, 2008; ISBN 978-952-469-885-6). Suomentajana on Jouko Ruokosenmäki, suomennus perustuu osittain Kari Salmisen romaanikäännöksiin.
Kirjan kuvitus on komeaa, joskin ehkä osin turhankin tyyliteltyä, mutta kyllä tässä oma hohtonsa on. Kun en romaaneja ole lukenut, en pysty sanomaan missä määrin tämä kirja tekee oikeutta varsinaiselle tarinalle, mutta ihan selkeältä tarinan kokonaisuus tuntui, joskin ehkä vähän lapselliselta.
Sivuja sarjakuvakirjassa on 240, ja moni kirjan sivuista oli pikemminkin yksi iso kuva kuin monesta ruudusta koostuva tarinan katkelma. No, toimii tämä näinkin, vaikkakin joskus kuvitus tuntui itsetarkoituksellisen hienostelevalta ja lukijaa kosiskelevalta.
Se miten tässä kirjassa ihannoidaan aseen käyttöä ja sotimista, se taas on asia erikseen. Mistähän johtuu että olen tullut viime aikoina lukeneeksi paljon sotaisia sarjakuvia - ehkä syynä on se että se on niin monen sarjakuvan aiheena.
tiistai 22. lokakuuta 2013
Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Tuomas Vimma jatkaa Raksa-romaanissa alkanutta tarinaa veijariromaanissa, jossa siirrytään rakennusbisneksestä tosi-tv:n pariin, eikä sankarimme Sami helpolla pääse sielläkään: Ruutukymppi (Gummerus, 2013; ISBN 978-951-20-9308-3).
Henkilöhahmoja ei kovin syvällisiksi voi kehua tälläkään kertaa, mutta mukavasti rullaavan tarinan Vimma lukijalle tarjoilee. Tätä kirjoittaessa teoksesta oli Helmetissä varauksia 140 ja kappaleita 90, joten lukijat ovat teoksen löytäneet.
Kirjaa voisi ehkä kuvailla jonkinlaiseksi naisille suunnattujen hömppäkirjojen ja chick-lit -tarinoiden miehisemmäksi vastineeksi, ja samalla ollaan Paasilinnan veijariromaanien jalanjäljissä.
Olisiko mukana jonkin verran myös psykologista silmää? No, en nyt oikein tiedä, kyllä melkoisen ohuilta romaanin hahmot vaikuttavat, vaikkeivat aivan läpikuultavilta kuten trilogian ensimmäisessä osassa.
Ja kun trilogian päätösosa ilmestyy, kyllä se täytyy lukea.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Dean Koontz: Odd apocalypse
Dean Koontzin tätä Odd Thomasista kertovaa romaania ei ole vielä suomennettu, enkä jaksanut sitä odottaa, joten tartuin sitten alkuperäisteokseen: Odd apocalypse (Harper, 2013; ISBN 978-0-00-732702-7).
Koontz punoo tarinansa sen verran hyvin, että teos tuli luettua lähestulkoon yhdeltä istumalta, se sanottakoon heti tähän alkuun. Kerronnassa käytetty musta huumori toimii kohtalaisen hyvin, mitä nyt joskus tuntui siltä että Koontz viljelee vähän liikaakin varman päälle laskettuja vitsejä poliitikoista ja vallankäyttäjistä vailla suhteellisuudentajua.
Huumori tasapainottaa melko synkkäsävyistä kerrontaa, jossa yliluonnolliset voimat ja tieteiskirjallisuuden teemat lomittuvat keskenään. Odd joutuu melkoiseen pyöritykseen, mutta henkiinjäämisen taidossa hän on Koontzin suvaitsevalla avustuksella kohtalaisen taitava, ja niinpä pahikset joutuvat hämmennyksiin kerta toisensa jälkeen.
Vaikka kerronta ja tarina koukuttikin, loppujen lopuksi tuntui siltä, että tässä käytetään jo useampaan kertaan hyödynnettyä reseptiä, vähän uudelleen lämmittämällä. Mitään erityisen uutta tai oivaltavaa Koontz ei tarinaan tuonut, eikä Odd-hahmo tuntunut kasvavan tai oppivan tässä romaanissa mitään uutta.
Saattaa siis olla, että sarjan lukeminen päättyy tähän romaaniin, joka tapauksessa on kunnon paussin paikka.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Antero Takala: Kaamos - hämärän maisemat = landscapes of darkness
Sain ystävältä lainaan tämän Antero Takalan mustanpuhuvan valokuvateoksen, joka askarrutti melkoisesti, sai palaamaan valokuviin uudelleen. Valokuvissa kuvataan Lappia silloin kun aurinko pysyy piilossa taivaanrannan alapuolella: Kaamos - hämärän maisemat = landscapes of darkness (Musta taide, 2006; engl. käännös Jüri Kokkonen; ISBN 952-9851-75-8).
Kirjoitin teoksesta pari sanaa Light Scrape -blogissani, ja teoksesta löytyy lyhyt esittely Luontokuvan kaupasta.
Mietin pitkään mikä näissä kuvissa kiehtoo, ja ehkä se on muistiin painunut kokemus siitä miltä tuntuu olla lumisessa maisemassa jossa ei ole keinovaloa, ei muuta kuin tähtien kajo.
Tämmöisiä kokemuksia kertyi kouluikäisenä, kun koulun jälkeen kävin hiihtämässä lenkkiä pimeässä metsässä, jossa ei ollut valaistua latua, ei edes katuvaloja kylällä, vaan pimeä metsä ja silmä joka hädin tuskin näki jotain, ja senkin silmän reuna-alueella, joka tarkkaan katsomiseen ei kyennyt.
Takala on kameralla vanginnut pimeän maiseman kokemuksia jylhäksi kertomukseksi Lapista. Tätä kirjaa kelpaa katsoa uudestaan ja uudestaan.
lauantai 19. lokakuuta 2013
Charles Bukowski: Pulp
Charles Bukowskin viimeinen julkaistu romaani on Pulp (Virgin, 2007; ISBN 978-0-7535-1189-3), jossa hän pistää kioskikirjallisuutta ja erityisesti tusinadekkareita (unohtamatta tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa) uuteen uskoon reippaalla otteella.
Juoppo uhkapeliin koukussa oleva hahmo tässäkin kirjassa seikkailee, mutta vaikea on tietää mikä Bukowski oikeasti oli miehiään, niin hyvin hän itsensä ironisoi piiloon. Kiltti kaveri joka esittää kovista, piintynyt ihmisvihaaja, juoppo jolla on selvät hetkensä... Tai sitten ihan jotain muuta, ei hänestä ota selvää.
Jotain samanlaista hänessä on kuin Thomas Bernhardissa, sillä vaikka hän kirjoittaa viiltävästi ihmisten epärehellisyydestä ja teeskentelystä niin ankarimmin hän kohtelee itseään paljastaen oman sotkuisen ja epämiellyttävän luonteensa.
Teos kuuluu nimellisesti kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden genreen, mutta absurdilla tavalla Bukowski tarinaansa punoo, sillä mukaan on otettu niin yliluonnollisia olentoja kuin ulkoavaruuden muukalaisia. Los Angeles sopii hyvin tämmöisen yksityisetsivätarinan tapahtumapaikaksi, ja oikeastaan on kummallista miten näppärästi Bukowskin tarina rullaa sen epäuskottavuuksista huolimatta.
Dialogi on kerta kaikkiaan uskomattoman ylitseampuvaa, mutta samalla nasevaa ja ytimekästä, ikään kuin Bukowski olisi samalla kertaa halunnut sekä ironisoida kioskikirjallisuutta että osoittaa pystyvänsä parempaan kuin yhdeksän kymmenestä tämän tyyppisten kirjojen tehtailijoista.
perjantai 18. lokakuuta 2013
Len Deighton: Luottamus
Tämä on kolmannen ja viimeisen Bernard Samson -vakoilutrilogian kolmas osa, mikä tarkoittaa että yhdeksän romaanin luku-urakka päättyy tähän kirjaan. Hyvin Len Deighton urakastaan selviää tällä romaanilla: Luottamus (Book Studio, 1997; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-844-5).
Edellisessä sarjan osassa Bernard seikkaili Puolassa, ja tuon romaanin tapahtumien jälkivaikutukset alkavat näkyä. Bernardin lanko George oli toiminut vakoilijana itäblokin hyväksi, eikä Bernard selviä ilman vastapuolen kostoa Puolassa toteutetusta operaatiosta.
Ja samalla Bernard alkaa vihdoin saada selville, miten hänen vaimonsa sisko ja Georgen vaimo Tessa kuoli ja ketkä olivat loppujen lopuksi tämän juonen taustalla. On aika selvitellä kotipesän likapyykkiä. Mutta miten käy Bernardille ja hänen vaimolleen Fionalle, jonka ura on huimassa vauhdissa ja jolla ei ole juuri aikaa lapsilleen tai Bernardille?
Romaani on sisäisesti ristiriitainen, ja tuntui siltä, että Deighton punoi kirjan loppuun kuvioita joista olisi voinut jatkaa romaanisarjaa tästäkin eteenpäin. Mutta oikeastaan tällainen avoin lopetus sopii pitkälle romaanisarjalle, jonka hahmojen kanssa on tullut hyvinkin tutuksi. Itse kukin voi pohtia, mitä Fiona ja Berhard elämässään kokevat jatkossa, millaista kahden tällaisen tahtoihmisen suhde on, onko sillä tulevaisuutta.
torstai 17. lokakuuta 2013
Len Deighton: Toivo
Tämä on Bernard Samson -vakoilutrilogian toinen osa. Kyseessä on sarjan päättävä trilogia, eli loppu alkaa hiljalleen häämöttää. Len Deighton selviää urakastaan kunnialla, mutta aivan parhaassa terässä hän ei ole tässä romaanissa: Toivo (Book Studio, 1996; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-796-1).
Näin teosta kuvaillaan esittelytekstissä:
Kylmä sota idän ja lännen välillä alkaa olla lopuillaan, ja Puolassa näkyvät jo selvät merkit uudesta huomisesta. Kaiken myllerryksen keskellä Bernard Samsonilla on myös henkilökohtainen pulma ratkottavanaan: onko hänen vaimonsa se menestyvä huippuagentti jona Keskus häntä pitää vai pelkkä juonittelija, häikäilemätön oman edun tavoittelija? Bernard aikoo ottaa asiasta selvän.
Bernardin huipputyylikäs esimies ei ole valmis paljastamaan korttejaan, sillä hän taistelee vallasta pelissä, jossa myös Fiona on mukana. Yllättäen Dicky haluaa lähteä Bernardin mukaan kentälle Puolaan jossa odottaa salainen tehtävä.
Keskeinen osa kertomuksessa on Bernardin langolla Georgella, joka on kotikonnuillaan Puolassa selvittämässä mitä hänen vaimolleen, Bernardin Fiona-vaimon siskolle Tessalle tapahtui.
Olen lukenut niin paljon näitä Deightonin vakoojaromaaneja että niiden tapahtumat alkavat jo mennä vähän sekaisin muistissa. Aika ajoin Deighton laukoo sarkastisia huomioita ympäröivästä maailmasta, yhtä lailla pistäviä olkoon kyse mistä maailmankolkasta tahansa.
Deighton kuvaa uskottavasti Puolan todellisuutta juuri ennen Neuvostoliiton romahtamista, kun otetta vallan kahvasta yritetiin kiristää vaikka usko järjestelmään alkoi vakavasti rakoilla.
Sarjan edellisen osan nimi oli Usko ja viimeisen osan nimi Luottamus. Ja pohjimmiltaan tässä trilogiassa on rakkaudesta kyse, siitä että kahden ihmisen suhde ei ole yksinkertainen, kun läsnä on kummankin osapuolen osalta kolme ihmistä: todellinen ihminen, se ihminen joka kuvittelee olevansa ja sitten vielä se jollaiseksi toinen osapuoli ihmisen kuvittelee. Ja tähän kun kytkee vielä vakoilijoiden maailman pelin, jossa juonitellaan vallasta niin organisaation sisällä kuin vastapuolta kohtaan, niin aikamoinen soppahan siitä syntyy.
Ihan mukavasti Deighton hahmojaan kehittelee eteenpäin. Samson saa tässä teoksessa taas uusia vivahteita, kun hän selvittelee suhdettaan vaimoonsa ja tämän urasuunnitelmiin. Mutta pientä väsymystä taisi Deightonilla jo olla näitä hahmoja ja tätä vakoilijoiden maailmaa kohtaan.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Kai Ekholm laittaa yksityisetsivät Kaljun ja Kiharan melkoiseen pyöritykseen Kansalliskirjastoon sijoitetussa murhamysteerissä, jossa pengotaan toisen maailmansodan aikaisia rötöksiä: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013; ISBN 978-951-796-920-8).
Rempseästä tarinan kuljetuksesta tuli mieleen termi "remesmäinen", vaikka en Ilkka Remesin kirjoja juuri ole lukenutkaan, mutta siinä missä Remesin kirjoja tulee hypittyä sivukaupalla eteenpäin koukutti Ekholm lukemaan tarinan ihan kokonaan.
Tätä kirjoittaessa teoksesta on 51 varausta, kappaleita 62. Joku oli antanut Helmetissä teokselle viisi tähteä, mikä on yläkanttiin, muttei paljoa, kyllä tässä tarinankerronnassa suomalaisten jännärien kärkikastissa liikutaan.
Mitä kirjasta sanoisi ettei paljastaisi liikoja? Suljetun huoneen mysteeriä tässä varioidaan kohtalaisen omaperäisellä tavalla, sopivasti huumoriakin on mukana.
Mutta mikä parasta, Ekholm ei mene selittelyissä liiallisuuksiin, mikä on sellaisten kirjailijoiden kuin Ilkka Remes ja Dan Brown helmasynti, ikään kuin teoksen sivumäärän paisuttaminen tekisi teoksesta kiinnostavamman. Lyhyesti ja napakasti on parempi.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 4 - march of the wooden soldiers
Bill Willinghamin suunnitteleman sarjakuvatarinan neljäs kirja osoittautui kelpo tarinaksi, tässä puuhataan sotaa ja samalla politikoidaan satuhahmojen kotikentällä: Fables. Vol. 4 - march of the wooden soldiers (DC Comics, cop. 2004; ISBN 1-4012-0222-5).
Kirjassa on iso tekijätiimi, kirjoittajana Bill Willingham piirtäjinä Mark Buckingham, Craig Hamilton ja P. Craig Russell ja niin edelleen. Silti ei tunnu että tässä oltaisiin liukuhihnatyötä tekemässä, sarjakuvan hahmoissa ja kerronnassa on sopivasti myös rosoisuutta.
Raskaana oleva Lumikki joutuu tosi toimiin organisoidessaan satuhahmojen vastarintaa puisten sotilaiden hyökätessä, ja aika hyvin hän sisarensa kanssa hommasta selviää.
Minulta jäi sarjan kolmas osa lukematta välistä, ja olisi se varmaankin pitänyt lukea, sillä monessa kohdassa tunsin olevani vähän hukassa sen suhteen mitä oikein tapahtuikaan. Pitää tuo kolmas osa lukea kohtapuoliin, ja sitten jatkaa sarjassa eteenpäin.
Luettavaa tässä riittää, tämäkin teos on yli 230-sivuinen ja sarjassa riittää näitä kirjoja toista tusinaa, tai taitaa olla enemmänkin.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Mike Carey ja Peter Gross: The unwritten 6 - Tommy Taylor and the war of words
Näin pitkälle olen jo päässyt tässä sarjassa, Mike Careyn ja Peter Grossin sarjakuvateokseen The unwritten 6 - Tommy Taylor and the war of words (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3560-4). Olen pitänyt teosten lukemisessa pitkiäkin välejä, ja tämäkin teos oli lähes kuukauden tauolla ennen kuin luin sen loppuun asti.
Pakko on sanoa, että ei ole hassumpi tämä tarina, jossa Tommy selvittelee mistä oikein onkaan kyse näissä tapahtumissa, joissa maailmaa hallitsee outo salaliitto ja Tommyä sekä hänen liittolaisiaan vainotaan säälimättömästi.
Sivuja sarjakuvakirjassa on 240, joten ihan nopea luettava tämä ei ollut, mutta aika mukavasti tarinaan tulee uutta pontta ja ulottuvuutta kun käy ilmi että kaiken taustalla on jotain muuta kuin miltä tähän asti on näyttänyt. Täytynee jatkaa lukemista, tauon jälkeen.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Alistair MacLean ja Alastair MacNeill: Yövartio
Alistair MacLean ja Alastair MacNeill on laitettu tekijöiksi tässä jännärissä, jossa luodaan seikkailukertomusta jonkinlaisesta YK:n alaisesta tiedustelu- ja poliisielimestä. MacLean ei erityisemmin osannut kirjoittaa, mitä nyt muutama poikkeus hänen tuotannostaan löytyy, ja MacNeillistä minulla ei ole todistusaineistoa kuin tämä harvinaisen ontuvasti kirjoitettu kirja: Yövartio (WSOY, 1989; käsikirjoituksesta suomentanut Irmeli Ruuska; ISBN 951-0-15890-9).
Kirjan selässä on teksti "Alistair MacLeanin yövartio", joka voisi tarkoittaa sitä että MacLean on tarjonnut teokselle oman brändinsä ja varsinaisen tekstinikkaroinnin on tehnyt MacNeill.
No, jonkinlaista monimutkaista kansainvälisten rikosten ketjua tässä ratkotaan, mutta suoraan sanoen into lukea romaania lopahti hyvin äkkiä siihen, että kerronta oli tavattoman ontuvaa.
Erityisesti on noteerattava se, miten huonosti kirjoittajat osaavat viedä juonta eteenpäin. Tekstissä on samaa heikkoutta kuin myöhemmässä bestseller-tehtailijassa Dan Brownissa, joka kertoo laveasti asiasta jos toisestakin niin että lukija ihmettelee mistä oikein on kyse. Ja kaiken lisäksi kirjoittavat laittavat pitkät rimpsut selityksiä dialogiin joka kuuulostaa Wikipedia-artikkelilta (ja teen tässä hallaa Wikipedialle).
Enkä mielelläni ottaisi ollenkaan kantaa henkilöhahmojen uskottavuuteen, esimerkiksi siihen että kansainvälinen huippumalli on värvätty CIA:n agentiksi. Hoh-hoijaa.
lauantai 12. lokakuuta 2013
Ned Beauman: The teleportation accident
Ned Beauman tarjoilee lukijalle tieteisromaanin, jossa kovat luonnontieteen faktat loistavat poissaolollaan, ja siltikään ei ole kyse fantasiakirjallisuudesta: The teleportation accident (Sceptre, 2012; ISBN 978-0-340-99843-4).
Romaani kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa 1930-luvun Berliinissä sekä myöhemmin Pariisissa ja Los Angelesissa puuhataan teatterimaailman valtapelejä. Päähenkilö ihastuu Adele Hitler -nimiseen kaunottareen, joutuu tämän hylkimäksi, mutta seuraa Adelea kaupungista ja mantereelta toiselle.
Beaumanin Saksassa on tapahtumassa suuria muutoksia, mutta natseista ja natsimielisistä ei teoksessa puhuta tavanomaiseen tapaan, pikemminkin on kyse kulttuurialan ihmisten keskinäisistä suhteista ja vallankäytöstä, siitä miten itse kullakin on pyrkimys päästä urallaan eteenpäin, mutta joskus suuruudenhullut tavoitteet avaavat oven suurenmoisille katastrofeille.
perjantai 11. lokakuuta 2013
Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, eli, Helmiä sioille
Kurt Vonnegut kirjoittaa rikkaasta miehestä, joka päättää elää kurjuudessa auttaakseen vähäosaisia, minkä tähden mies yritetään julistaa oikeusteitse mielenvikaiseksi ja siten saada hänen omaisuutensa muiden haltuun: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, eli, Helmiä sioille (Tammi, 2009; suom. Marjatta Kapari; ISBN 978-951-31-4846-1).
Joskus tulee mieleen ihmetellä, miksi pidän Vonnegutia suosikkikirjailijana vaikka en ole lukenut kovin monia hänen kirjoistaan, ainakaan vähään aikaan. Syynä lienee se, että ne muutamat teokset jotka olen lukenut, osan jo lähes 30 vuotta sitten, tekivät niin suuren vaikutuksen, osuivat jotenkin kohdalleen omassa käsityksessäni maailmasta ja elämästä.
No, tämä teos ilmestyi alunperin jo vuonna 1965, siis lähes 50 vuotta sitten, eli teos on lähestulkoon yhtä vanha kuin minäkin. Siten se kertonee aikansa maailmasta, mutta kumma kyllä, teoksen sanoma ei tunnu yhtään himmenneen, yhä meillä on keskuudessamme Rahajoen ahmatit, jotka hankkiutuvat varakkaiden ihmisten tuntumaan ja sieltä ammentavat itselleen omaisuutta minkä vain ehtivät.
Tästä romaanista ehkä puuttuu Vonnegutin romaanien kaikkein hulvattomimmat piirteet, joissa painovoima, aika tai tuonpuoleinen heittää kuperkeikkaa, mutta aikamoisen pyörityksen Vonnegut saa aikaan perinteisemmilläkin juonen käänteillä.
Alkoholisoitunut Rosewater on eräänlainen pyhä hullu tässä tarinassa, ja toisaalta lukija tulee miettineeksi missä määrin hänen halunsa tehdä hyvää muille ihmisille tosiasiassa on hulluutta ja missä määrin kyse on ihan tavallisesta selväjärkisyydestä. Jos kerran olemme ihmisiä, miksi emme olisi ystävällisiä toisillemme?
Mitenkään yksisilmäisesti Vonnegut ei maailmaa jaa hyväosaisiin ja huono-osaisiin, mutta taitavasti hän kuvaa tilannetta jossa ne joilla on yrittävät estää - keinolla millä hyvänsä - muita pääsemään elämässä eteenpäin. Ja usein riittää jo se, että hyväosaiset klikkiytyvät, tuntevat toinen toisensa, ja sulkevat kaikki ulkopuoliset ryhmästään pois.
Mutta mitä tapahtuu kun hyväosainen Rosewater haluaa antaa rahansa kaikille niille joilla on hätä ja jotka rahaa tarvitsevat? Onko hän mielenvikainen, vaiko täydessä ymmärryksessä?
torstai 10. lokakuuta 2013
Markku Kuisma: Yksinkertaisuuden ylistys - rahan, vallan ja johtamisen merkillinen maailma
Markku Kuisman kirjaa jouduin jonottamaan kirjastosta melkoisen tovin, ja tätä nyt kirjoittaessani siitä on kirjastossa edelleen 32 varausta, eli lukijoita riittää tälle pamfletille: Yksinkertaisuuden ylistys - rahan, vallan ja johtamisen merkillinen maailma (Siltala, 2013; ISBN 978-952-234-177-8).
Aiemmissa Kuisman kirjoissa en huomannut aivan näin kipakkaa sanomisen paloa, vaikka kyllä niissäkin kävi ilmi että kirjoittajalla on vahva mielipide maailman menosta. Tässä kirjassa Kuisma lataa täydeltä laidalta ja lisäksi käyttää tarkka-ampujan kykyjään iskien yhteen jos toiseen nykymaailman ilmiöön. Erityisessä tähtäimessä Kuismalla on organisaatiokulttuuri, jossa strategioiden ja visioiden laadinnassa katoaa viimeinenkin järjen hiven.
Jos polkupyörä keksittäisiin nyt, olisi se varmaankin kirjan kansikuvassa esitetyn näköinen nelikulmaisine pyörineen. Minne katosi suhteellisuuden- ja todellisuudentaju?
Ihan pelkkää kritiikkiä tämä kirja ei ole, kyllä Kuisma myös löytää mahdollisuuksia siihen että pääsisimme tolkkuihimme, mutta erityisen lohdulliselta kirjoittajan viesti ei vaikuta.
Tuntuu siltä, että olemme rakentaneet maailmaamme sellaiset rakenteet, jotka toteuttavat järjenvastaisia periaatteitaan niin kauan kunnes toivoa saada homma haltuun ilman suurta ja yhtäkkistä romahdusta ei enää ole.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Izaak Walton: Oivallinen onkimies
Izaak Waltonin alunperin vuonna 1653 ilmestynyt teos on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita, ja aika mainio opas tämä on vieläkin: Oivallinen onkimies (Otava, 1974; suom. Kai Kaila; ISBN 951-1-01379-3).
Waltonin kirjasta ilmestyi useita painoksia, joista viimeisin, viides ja merkittävässä määrin täydennetty painos on tämän suomennoksen alkuteos. Ja otetaanpa heti tähän lainaus teoksesta, sen tarkoituksesta, ja samalla tämä on näyte kirjan jutustelevasta tyylilajista:
Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soluvan ohitsemme.
Teos on kirjoitettu dialogimuotoon, jossa Metsästäjä ja Onkimies keskustelevat kalastamisen taidosta, ja ennen pitkää Metsästäjä alkaa kutsua Onkimiestä Mestariksi ja haluaa tämän oppiin. Jutustelun lomassa kalastetaan, vaelletaan paikasta toiseen, ja myös syödään saaliiksi saatuja kaloja:
METSÄSTÄJÄ: Uskokaa pois, mestari, ymmärrän nyt, että on paljon vaikeampaa saada taimen kuin turpa, sillä olen kärsivällisesti pysytellyt seurassanne kaksi tuntia ilman että kala on kertaakaan napannut mutuanne tai matoanne.
ONKIMIES: Kelpo oppilaani, teidän täytyy joskus kestää vieläkin huonompaa onnea, jos aiotte tulla hyväksi onkijaksi. No, entä nyt? Siellä on oikein komea taimen, jos vain saan sen pysymään koukussa, kaksi tai kolme kierrosta vielä ja se väsyy. Nyt näette sen makaavan paikallaan ja taitoa tarvitaan sen saamiseen kuiville, ojentakaapa minulle haavi. No, siinä se on käsissäni, mitä sanotte, eikö minun kannattanut nähdä vaivaa ja teidän olla kärsivällinen?
METSÄSTÄJÄ: Todella komea taimen, mestari! Mitä sillä teemme?
ONKIMIES: Tietysti syömme sen päivälliseksi. Menemme emännän luo taloon, josta tulimme, hän kertoi ulos lähtiessäni veljeni Peterin, joka on hyvä onkija ja hilpeä seuramies, lähettäneen sanan, että hän majailee siellä ensi yön ja tuo mukanaan jonkun ystävänsä. Emännällä on kaksi vuodetta ja me voimme saada niistä paremman. Pidämme hauskaa veljeni Peterin ja hanen ystävänsä kanssa, kerromme tarinoita tai laulamme balladeja tai sepitämme viisun tai keksimme muuta harmitonta askaretta viettääksemme vähän aikaa herättämättä pahennusta Jumalassa ja ihmisissä.
METSÄSTÄJÄ: Sovittu asia, mestari, nyt menemme tuohon taloon, sillä lakanat näyttävät valkoisilta ja tuoksuvat laventelilta ja minun tekee mieli koetella niitä. Lähdetään siis, kalastus on jo tehnyt minut nälkäiseksi.
ONKIMIES: Viipykää vielä hetki, kelpo oppilaani. Sain tämän taimenen madolla, mutta nyt panen koukkuun mudun ja ongin neljännestunnin toista noiden puiden luona, sitten kävelen majapaikkaamme. Katsokaas, siellä nappaa pian tai ei ollenkaan. Kas, nyt tuli taas jotakin! Se on iso turvan tomppeli, ripustakaa se tähän pajunoksaan, ja sitten matkaan. Mutta poiketaanpa hiukan sivuun, kelpo oppilaani, tuonne korkean kuusama-aidan alle. Siellä istumme ja laulamme, kun tämä kuuro lempeästi kastelee rehottavaa maata ja yhä voimistaa suloista tuoksua, jonka kauniit kukat levittävät näille viheriöiville niityille.
Ja teoksessa on tietenkin runsain mitoin vinkkejä kalastusvälineiden rakentamiseen ja hoitoon, puhumattakaan syöteistä, perhoista ja sen sellaisista asioista. Tässä vähän makupalaa kirjan sisällöstä:
Samalla tavalla voitte säilyttää lihakärpäsen toukkia yli talven, jolloin ne ovat oivallisia syöttejä, sitä parempia mitä eloisampia ja sitkeämpiä. Lihakärpäsen toukkia voitte myös säilyttää toisella tavalla. Ottakaa palanen jonkin eläimen maksaa, ripustakaa se varrastikulla sellaisen astian tai tynnyrin suulle, joka on puoliksi täytetty kuivalla savella, ja kun toukat kasvavat isoiksi, ne tippuvat tynnyriin, puhdistavat siellä itsensä ja ovat aina valmiita käyttöön, kun haluatte kalastaa. Niitä voidaan tuottaa tällä tavalla mikkelinpäivän jälkeiseen aikaan asti. Jos kuitenkin haluatte lihakärpäsen toukkia ympärivuotisiksi syöteiksi, ottakaa kuollut kissa tai haukka ja antakaa kärpästen munia siihen. [...]
tiistai 8. lokakuuta 2013
Jarkko Rantanen: Vaikuta tunteisiin! - lisää voimaa tekemiseen
Jarkko Rantanen on kirjoittanut suositun johtamiskirjan josta tätä kirjoittaessa oli Helmetissä 70 varausta: Vaikuta tunteisiin! - lisää voimaa tekemiseen (Talentum, 2013; ISBN 978-952-14-1960-7). Eikä teos ollenkaan huono ole, vaikkakin pelottaa ajatella miten tämän kirjan oppeja saattaisi soveltaa joku yrityksen huippujohtaja viimeisen päälle viritetyllä narsistisella toimintatarmollaan.
Luin Rantasen aiemman kirjan, joka ei ihan huono ollut. Tämä kirja on melko lailla luettelomainen, ja muiden teosten referaattinakin sitä voisi pitää, mutta kyllä Rantasella on omaakin sanottavaa, ja tiivistämisen kykyä. Jo se että tunteille annetaan nimiä ja niistä puhutaan on itsessään mainio juttu.
Rantanen tiivistää reseptimäisellä tavalla ihmisen motivaatiotekijät seitsemään asiaan: kiinnostus, ymmärrys, arvostus, reiluus, hallinta, edistyminen ja mielekkyys.
Näin Rantanen pohtii työn merkityksellisyyden kokemusta:
Merkityksellisyyden tunne on tärkeä, mutta monesti aikamoisen vaikea asia. Se on yksi niistä teemoista, joista on helppo puhua mutta jonka toteuttaminen voi olla yllättävän vaikeaa. On selvää, että ihmiset motivoituvat parhaiten, kun kokevat, että se mitä he tekevät, on merkityksellistä. Mutta miten merkityksellisyyttä lisätään? [...] [V]ain merkitykselliset tavoitteet luovat sisäsyntyistä innostusta ja muita positiivisia tunteita. Minkälaisia tunteita herättävät sellaiset tavoitteet kuin kustannussäästöt, tehostaminen tai myynnin kasvattaminen? Antavatko ne sinulle hyvän syyn ponkaista joka aamu sängystä riemusta kiljaisten töihin? Meidän useimpien kohdalla vastaus on varmaankin "ei". Työ merkitys pitää kaivaa esiin muilla keinoin.
Tässä yhteydessä tuli mieleen Markku Kuisman kirja Yksinkertaisuuden ylistys, jossa hän ihmettelee sitä järjettömyyttä mitä organisaatioissa ja erityisesti niiden johdossa tapahtuu. Auttaisiko Rantasen kirja löytämään järjellisempiä tapoja toimia? Enpä usko, enemmänkin tämä kirja on reseptiopas siihen miten tekemiseen saisi yhä enemmän kierroksia. Mutta onko kierroksilla väliä jos laiva on menossa päin jäävuorta?
maanantai 7. lokakuuta 2013
Bill Willingham: Fables. Vol. 1 - legends in exile
Bill Willingham on tämän sarjakuvan luoja ja kirjoittaja ja piirtäjänä on ollut Lan Medina, eikä tämä kyllä ollenkaan huono sarjakuvakirja ollut: Fables. Vol. 1 - legends in exile (DC Comics, 2002; ISBN 978-1-4012-3755-4).
Olen lukenut tämän sarjakuvakirjan Jack-hahmosta kertovia kirjoja Jack of Fables, ja tartuin vasta sitten tähän sarjan ensimmäiseen teokseen. Mainiolla tavalla tässä selitetään satujen maailmaa uusiksi, sillä Lumikki, iso paha susi, Siniparta ja muut satujen hahmot asuvat New Yorkissa ja yrittävät jotenkuten tulla toimeen tavallisten ihmisten keskellä.
Ei tämä nyt ihan täydellinen sarjakuvakirja ole, mutta sen verran lupaava aloitus sarjalle että pistin varaukseen seuraavat kolme kirjaa sarjassa.
Parasta tässä kirjassa oli Lumikin ja muiden satujen hahmojen stereotyyppien luova hyödyntäminen: toisaalta hahmot olivat sellaisia kuin saduissa kerrotaan, toisaalta hyvinkin erilaisia, roolissaan kapinoivia tai voisi jopa sanoa että rosoisella ja ronskilla tavalla saturooliaan isompia.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Jyrki Pellinen: Kuuskajaskari
Sain tuplaten sen mitä odotin kun lainasin tämän runokirjan, sillä Jyrki Pellisen alkuperäisten runojen lisäksi tässä oli Leevi Lehtolta runojen englanninkieliset käännökset ja jälkisanat: Kuuskajaskari (ntamo, 2007; ISBN 978-952-215-010-3).
Runot on taitettu sivulle samalla tavalla kuin alkuperäisteoksessa, ja englanninkieliset versiot pyrkivät noudattamaan samaa tyyliä, mukaan lukien tavutus ja muut typografiset keinot runoissa. Sivuja on 145, ei mikään ihan ohut runokirja, kaksikielisyydestä johtuen.
Osa runoista on proosarunoja, osa vapaamittaista, osa jotakin siltä väliltä. Runojen lukeminen oli haastavaa, näiden kanssa joutui painimaan, helpolla ei pääse, mutta toisaalta tuntui että tässä on kerta kaikkiaan omaperäinen runoilijan ääni. Ja vielä on muistettava, että teos ilmestyi vuonna 1964, ja siitä lähtien Pellinen on moneen kertaan palkittu ja huomioitu, ja epäilemättä täysin ansaitusti.
Englanninkieliset käännökset tuntuivat luontevilta, vaikka toisaalta en kyllä runoja osaa lukea englanniksi yhtä lailla kuin suomeksi, jokin kuilu siinä on, varsinkin tämäntyyppisen tuoreesti kieltä käyttävän taiturin ollessa kyseessä, runo ei vain ole sama käännettynä.
Mutta mistä sitten johtuu etten Pellisen runoja ole koskaan aiemmin lukenut? En tiedä, mutta tämä puute on välittömästi korjattava. Ikävä kyllä Helmet-kirjaston kerrallaan voimassa olevien varausten maksimimäärä (30 kpl) meni umpeen, mutta mahtui sinne yksi Pellisen teos vielä, Sadevesirakkaus, ja siitä sitten pitää jatkaa eteenpäin.
Otetaan vielä näyte runosta, en tiedä onko tämä epätyypillinen tästä kokoelmasta poimittavaksi, mutta jotenkin tämä vain tuntui hyvältä tavalta päättää kirja-arvio:
Ensin oli hiljaista. Luonnonkaltaiset näyt ja kalliot. Ensin oli hiljaista. Meren läheisyyteen kertyi muistoja menneestä ajasta. Tasaisesti parveilivat päivät keskenään. Tasaisesti ilmaantui tämä päivä pyöreä ja vastasyntynyt päivä. Muistan hiljaisen tuulen aurinko on matalalla ja tähän näkyy talo joka on rakennettu kallion päälle. Minä seison tai istun lähempänä muistoja ja merta. Aurinko on matalalla, on aamu.
lauantai 5. lokakuuta 2013
Cherie Priest: Boneshaker
Täytyy kyllä ihmetellä, miksi tämä teos sai vuonna 2010 Locus-palkinnon parhaina tieteisromaanina, sen verran kankeasti ja epäuskottavasti Cherie Priest tarinaa kertoo: Boneshaker (Tor, 2010; ISBN 978-0-7653-1841-1).
Helmet-järjestelmässä teos oli saanut kaksi tähteä (yksi arviointi), mikä on aika lailla se mitä tälle teokselle antaisin. Lähtökohta on sinänsä ihan lupaava, Seattle 1860-luvun Yhdysvalloissa, vaihtoehtoisena historiana jossa yhdistellään zombi-teemaa steampunk-tieteiskirjallisuuteen.
Kirjassa on ongelmana tekstin puuduttava kliseisyys. Ja vaikka muutamaan otteeseen tuntuukin että Priest kertoo uskottavista ihmishahmoista, tämä luottamus kirjailijaan rikkoutuu yleensä saman tien milloin millaiseenkin kuluneeseen vertauskuvaan ja dialogiin joka tuntuu epäuskottavalta.
Kahlasin teoksen kuitenkin läpi, lukien lauseen tai pari kultakin sivulta, enkä usko mitään menettäneeni. Romaani olisi saattanut olla ihan hyväkin, jos siitä olisi karsittu puolet pois ja laitettu remonttiin kulunut epäuskottava dialogi ja sellainen turhanaikainen asioiden selittely joka kerta kaikkiaan ei ole tarpeen ja tuntuu lukijoiden aliarvioimiselta.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa
Luettuani Len Deightonin romaanin Usko ja Cormac McCarthyn romaanin Menetetty maa tuntui että tarvitsen jotakin kevyempää, jotain vaihtelua äijämeiningistä. Ja vaihtelua tarjosi Veera Vaahteran viihteellinen romaani Rakkautta, vahingossa (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7134-6).
En tiedä miksi tämän kirjan aikoinaan kirjastosta lainasin, olisiko se ollut esillä jossain hyllyssä tai olisinko jopa varannut sen, mutta pitkään se kyllä lukemista odotti. Mutta kun sitten tartuin kirjaan, osoittautui se mukavan nopealukuiseksi, ja viihdyttäväksikin.
Ja lisäksi sain aiheen käyttää tässä kirja-arviossa tunnisteita hömppä ja chick lit, mikäs sen mukavampaa.
Kirja kertoo miesystäväänsä Ottoon pahasti pettyneestä Pihlasta, joka pakenee Helsingistä Lappiin, Tornionjokilaaksoon, odottamaan lapsen syntymää mummolta perinnöksi saamassaan talossa.
Kirjassa on humoristinen kertomisen sävy, jossa vastoinkäymisistä jotenkin aina löytyy se valoisampi puoli, ja samalla puhutaan isoista kysymyksistä ihmissuhteissa, kuten äitiydestä, parisuhteesta, ystävistä ja elämän epävarmuudesta.
Romaanin ihmishahmot ovat kaikki vähän karikatyyrejä, mikä tähän tyylilajiin sopii, ja ehkä on tyylilajiin kuuluva edellytyskin, mutta ei tämä silti tunnu ihan muoviselta ja valmiiksi pureskellulta. Etelä ja pohjoinen kohtaavat, samoin menneiden sukupolvien elämäntapa ja 2000-luvun meininki.
Vähän tässä romaanissa oli samanlaista lupsakkuutta kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajassa. Ja en minä tästä romaanista kyllä yhtään mieltäni pahoittanut, oikein mukavaa oli sitä lukea.
torstai 3. lokakuuta 2013
Len Deighton: Usko
Jatkoin pitkästä aikaa Bernard Samson -vakoiluromaanien lukemista, eikä Len Deighton tällä kertaa tuottanut pettymystä: Usko (Book Studio, 1995; suom. Heikki Sarkkila; ISBN 951-611-715-5).
Romaani Usko aloittaa kolmannen trilogian Samson-sarjassa, seuraavat osat ovat Toivo ja Luottamus, jotka kummatkin laitoin kirjastosta varaukseen tämän romaanin luettuani.
Kirjan tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1987, jolloin Neuvostoliiton vaikutusvalta itäblokin maihin alkaa herpaantua, mutta vakoilupeli on edelleen kovaa. Fiona ja Bernard Samson palaavat Lontooseen ja aloittavat uudelleen yhteiselämänsä, jonka Fionan loikkaaminen KGB:n riviin (englantilaisena kaksoisagenttina) keskeytti vuosikausiksi.
Deighton onnistuu kuvaamaan niitä jännitteitä mitä vakoilun ammattilaisten elämään kuuluu, sitä miten kaikkea on epäiltävä ja miten epäilyt usein johtavat tekoihin jotka myöhemmin osoittautuvat väärinarvioiksi.
Kompurointia, sitä on Bernardin elämässä riittämiin, varsinkin kun jälleen kerran joudutaan pohtimaan, onko länteen loikkaamista suunnitteleva "Verdi" tosissaan loikkauksen suhteen vai onko kyseessä vastapuolen taitava juoni.
Deighton saa asiat aika lailla solmuun tämän romaanin loppuun mennessä, ja toivottavasti trilogian seuraava osa lunastaa lupaukset. Jonkin verran taukoa näiden romaanien lukemisessa lienee syytä kuitenkin pitää, ettei tule yliannostusta.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Cormac McCarthy: Menetetty maa
Cormac McCarthy osaa epäilemättä kirjoittaa, ja vaikka tässä romaanissa oli se ongelma että olin katsonut kirjasta tehdyn elokuvan, piti McCarthyn kerronta silti tiukasti otteessaan: Menetetty maa (WSOY, 2008; suom. Raimo Salminen; ISBN 978-952-459-876-7).
En kylläkään enää muistanut, ketkä esittivät elokuvan päärooleja, mikä oli hyvä sillä pystyin näin ollen paremmin itse hahmottelemaan sitä millaisia romaanin henkilöhahmot ovat. Suuria yllätyksiä elokuvaan verrattuna romaanissa ei ole, mutta se missä romaani toimii elokuvaa paremmin on amerikkalaisen elämänmuodon kriisiytymisen pohdinta.
Elokuvan pahis, tappaja joka ajaa takaa huumekauppiaiden rahat varastanutta miestä, on kirjassa abstraktimpi toimija kuin mitä elokuvasta muistelen, oikeastaan kyse on vertauskuvauksellisesta koston voimasta jonka kynsistä ei voi paeta.
Ja vanha sheriffi joka joutuu selvittelemään väkivallantekoja on romaanissa omalla tavallaan humaani ajattelija, joka elämänsä suurista pettymyksistä huolimatta on löytänyt eräänlaisen onnen, mutta samalla pohdiskelee sitä miten Amerikka on tuhoutumassa sisäiseen rappioon.
Helmet-järjestelmässä romaani oli saanut kolme tähteä (neljä arviointia), mitä pidän alakanttiin annettuna, arvostaisin tätä romaania kyllä neljällä tähdellä ellei enemmälläkin.
Tosin romaanille Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta tämä teos kyllä häviää, mutta niin häviää merkittävä osa kaikista romaaneista, sen verran tiukasti McCarthy pääteoksessaan kirjoittaa. Eipä siltä, kyllä tämäkin romaani on omalla sarallaan kelpo työnäyte romaanitaiteessa.
tiistai 1. lokakuuta 2013
JP Ahonen: Pelinavaus
Enpä nyt sitten malttanut pitää sen kummempaa taukoa ennen kuin tartuin taas JP Ahosen sarjakuvakirjaan: Pelinavaus (Arktinen Banaani, 2013; ISBN 978-952-270-082-7).
Jos tuntuu siltä, että kansikuvassa on jotain tuttua, olet oikeassa, siinä versioidaan Robert Doisneaun tunnetuinta valokuvaa Le baîser de l'hôtel de ville eli ”Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä”.
Luin kirjan Kypsyyskoe-teoksen jälkeen, mikä oli oikeastaan virhe, sillä teosten tapahtumien aikajärjestys on juuri päinvastainen.
Näin Ahonen kirjoittaa: "Loppuunmyydyt Villimpi Pohjola -omakustanteet niputtava uusintapainos Pelinavaus on vihdoin kasassa. 160-sivuinen järkäles on paraikaa oikoluettavana. Järjestys on nyt täysin remiksattu, siten että kirja tukee paremmin tulevia juonikuvioita. Pelinavaus päättyy siihen mistä Kypsyyskoe alkaa, mutta toivon mukaan toimii omana opuksenaan aivan yhtä hyvin."
Teoksessa on 160 sivua, eli luettavaa on kohtalaisen paljon. Koska olen vastikään lukenut Ahosen sarjakuvakirjoja, noita mainittuja omakustanteita, melko iso osa sisällöstä oli jo ennestään tuttua, mutta toki paljon oli uuttakin. Ja se että sarjakuvastripit on järjestetty uudelleen saa teoksen toimimaan kokonaisuutena varsin mainiosti, tässä on isompaa tarinan kaarta näkyvissä.
Tässä vielä lainaus teoksen esittelytekstistä:
Vuodesta 2003 ilmestynyt Villimpi Pohjola on vankan maineen saavuttanut sarjakuva kaveripiiristä, joka kasvaa fyysisesti ja yrittää kehittyä henkisesti sarjan aikana. Ydinporukka muodostuu joukosta opiskelijoita, niin naisia kuin miehiäkin. Luonteiltaan hahmot ovat kuin eri maailmoista, mikä toisaalta vain lujittaa heidän kaveruuttaan. Muutamia esimerkkejä mainittakoon: Rontti uskottelee olevansa lahja maailman kaikille naisille, ja on saarnassaan niin väkevä, että moni naishenkilö lankeaakin hänen pauloihinsa. Muusa yrittää pitää kiinni nuoruutensa ihanteista ja uskoa tulevaan ilman odotuksia, velvollisuuksia ja vastuuta. Otto on joukon boheemi, joka ei piittaa minkään kellon tikittämisestä mutta pelkää salaa niiden pysähtyvän jonakin päivänä. Verneri ihailee Rontin estottomuutta, Oton rentoutta ja Madonnan lihaksia. Minna puolestaan tietää mikä olisi kaikille muille parhaaksi, mutta nyrkki puhuu jos joku onneton yrittää neuvoa häntä. Villimpi Pohjola on yhdistelmä ihmissuhdesarjakuvaa, parodiaa sekä pop-kulttuuriviittauksia. Sarjan kaksi ensimmäistä kokoelmaa ilmestyivät omakustanteina 2007 ja 2009. Nämä loppuunmyydyt teokset on koottu yksiin kansiin, valikoimaksi parhaita paloja sarjan alkupuolelta. Mukana on myös kokonaan uutta ja ennen lukematonta materiaalia. Sarjakuvantekijänä Ahonen ei kaavoja kumartele. Tyyli on vapaa, mutta aina täysin tekijän hallussa.