Toinen jalka maassa ja muita esseitä

Markku Envall osaa sanomisen taidon, ja se näkyy näissä esseissä: Toinen jalka maassa ja muita esseitä (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38835-8). Olen aiemmin lukenut Envallin kirjan Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta, joten sinänsä esseekokoelman ei olisi pitänyt yllättää, mutta kyllä se yllätti silti: hienoa pohdintaa.

Sanottakoon kuitenkin, että teksteihin oli pujahtanut jonkin verran harmittavia kirjoitusvirheitä, mikä oli sikäkin harmittavampaa kun Envall kirjoittaa mm. kirjailijan, kustannustoimittajan ja editorin rooleista.

Kirjan nimi toinen jalka maassa viittaa kävelemiseen, sekä tavalliseen tapaan kulkea lähiympäristössä että urheiluun, jossa täytyy sääntöjä tulkita. Olen itse kävelemisen suuri ystävä, ja pidin tästä pohdiskelusta, ja myös siitä että kävelevä ihminen on ihminen.

Erinomainen oli Antti Tuurin kirjoittamisen tapaa käsittelevä essee, jossa Envall pystyy kerimään auki Tuurin kirjoittamisen erikoislaatuisuuden, siis sen että Tuuri kirjoittaa romaaneihinsa paljon puhetta mutta puhe on kirjoitettu epäsuoraan kerrontaan, ja murretta kirjoissa ei ole muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. On kummallista, että Tuurin tapa kertoa toimii niin hyvin kuin se toimii, se ikään kuin sotii kirjoittamisen sääntöjä vastaan.

Mutta aivan erityisen suuren vaikutuksen teki Envallin essee Saima Harmajan runosta "Nuori enkeli". Kuten Envall, olin aikoinaan täysin ohittanut tämän runon, mutta nyt ymmärrän sen erikoislaatuisen sanoman. Kopioin runon tämän kirja-arvion loppuun siltä varalta että halua siihen tutustua.

Harmajan runo kertoo enkelistä, joka näkee kärsimyksen maan päällä ja haluaa tehdä hyvää. Niinpä enkeli pelastaa sairaan lapsen, korjaa kylmän lieden, saattaa rakastavaiset takaisin yhteen. Mutta entä tulos? Maailma on entistä enemmän täynnä kärsimystä.

Envall löytää runosta sanoman, jonka mukaan elämään kuuluu niin kärsimys kuin onni, yleensä paljon enemmän kärsimystä kuin onnea. Liiallinen onni voi pilata ihmisen ja tehdä hänestä pahan, mutta toisaalta suuri määrä kärsimystä voi jalostaa ihmisestä hyvän. Ja voi käydä myös toisinpäin. Ehkä tässä voisi ajatella, että niin onni kuin kärsimys ovat elämää, ja ihmisen on otettava elämä elämänä, sitä se on.

Mutta runosta kyllä voi löytää paljon muitakin merkityksiä, niin moninaisille tulkinnoille se avaa ovia, kuten Envall ansiokkaasti osoittaa.

NUORI ENKELI

Lensi taivaasta syvyyteen
nuori enkeli alas.
Vastaluotuine siipineen
maata nähdä hän halas.

Vaan oli matka kauhea,
tyrmistytti se mieltä.
Yksin äänin maailma
haastoi tuskan kieltä.

Näki hän puhtaat ja hiljaiset:
kyynel leipänä noilla,
vaikk' oli kovat sydämet
vallan kukkuloilla.

Näki hän lapsia kutsutun
niinkuin teuraaksi vuona;
isäin, äitien hourailun
pienen vainajan luona.

Tuskaa hengitti sairaalat
yli maapallon pinnan.
Kera syyllisten kituivat
syyttömät rintarinnan.

Kipu liekkinä mielessään
nuori enkeli mietti,
miten Jumala päiviään
kultatuolissa vietti.

Ei voi silmänsä tavoittaa
taivaasta ihmisteille.
Jospa Hän kerran valtikkaa
lainaisi enkeleille!

***

Soittivat ehtoohartauteen
kellot taivaan mailla.
Mutta enkeli yksikseen
itki lohtua vailla.

Itki itsensä uuvuksiin
keskellä pilvilunta.
Liljavuoteelle nukkuin niin
nähden outoa unta:

Puhui Säätäjä Ikuinen
sädeaaltojen takaa:
"Tästä hetkestä alkaen
tahdon armoa jakaa.

Sinun tähtesi, laupias,
tahdon ihmistä säästää.
Joka kärsijän kohtaamas
saat nyt taakasta päästää."

Lehahti siivin autuain
jälleen enkeli alas.
Tuskan vangitut vapahtain
ihmismajoihin palas.

Liekit nosti hän sammuneet
kiviin särjetyn lieden,
kalliin pettäjän askeleet
luokse hyljätyn vieden.

Missä kulki hän hurmassaan,
kuivui itkijän poski.
Heräs vainajat unestaan,
kun hän siivellä koski.

Työnsä valtavan tehtyään
vielä nähdä hän tahtoi,
miten nyt hänen jäljissään
taivas puhjeta mahtoi.

Luoden kasvonsa hohtavat
kivusta parantuneihin
näki hän: aukeni sairaalat
uusiin kärsimysteihin.

Kauhua! Sydämet kytketyt
toinen toistansa söivät.
Sähisi liesi särkynyt,
liekit kattoja löivät.

Lapsen, kuolosta palanneen,
kun näki kädessä teräs
pistävän äitiä sydämeen,
silloin enkeli heräs.

***

Iltavirsistä ihanin
vielä ilmassa eli.
Tähtikukkasin syttyvin
niityt hengähteli.

Maahan vartiopaikoilleen
lensi lempeä saatto,
valontuojina syvyyteen,
niinkuin määräsi Taatto.

Rauha mielessä huoaten,
hyvin nöyränä siipi,
luokse Jumalan istuimen
pieni enkeli hiipi.

Kaikkitietoa Korkeimman
laulaissa autuasten
painoi poskensa kostean
kultaporrasta vasten.

Alkuräjähdys on kesken

Markku Envallin tuore aforismikokoelma on nimeltään Alkuräjähdys on kesken (WSOY, 2011, ISBN 978-951-0-37287-6). Ja ei kun asiaan, kirjan kannesta poimittuna kaksi ajatelmaa: "Uutiset ovat kuplia ajan virran pyörteissä." "Sanattomuus on sanojen takaisen tarkin ilmaisu."

Terävästä, tiiviistä sanonnasta on tässä kyse. Ja vaikka kirja on ohut, tarjoaa se huimasti ajateltavaa, sivut on täytetty toisiinsa liittyvien aforismien nipuilla niin että ajatus täydentää toistaan, ja joskus kyseenalaistaakin.

Lukemista haittasi hitusen sen, että tekstin oikoluku oli jäänyt vähän kesken, siellä oli oikeinkirjoitusvirheitä ja ajatusvirheitä, esimerkiksi sama sana toistettuna turhaan peräjälkeen, tai aforismi leikattuna keskeltä kahtia useampaan osaan.

Tässä muutamia poimintoja. Tosin irrallaan muista teemaa käsittelevistä aforismeistä nämä eivät ehkä toimi yhtä tehokkaasti:

Kun jokin on kyllin typerää, on sitä sen siksi väittäminenkin.

Voiman lajeista kärsivällisyys, ylpeyden lajeista vaatimattomuus, kerskunnan lajeista vaitiolo.

Kuuntelija on rysä, johon puhuja ui.

Ihmettely synnytti filosofian ja kuoli mediaan, jolle ei ole olemassa edes yllätystä.

Ei tajuntateollisuus vaan tajunnantäyttöteollisuus. Se pullottaa meidät, kunnes pullotamme.

Tajuntateollisuuden suppea tavoite: kerätä pois raha. Laaja: estää näkemästä. Lopullinen: pitää rauhallisena.

Erinomaista, iskevää, oivaltavaa. Ja vaikka en ole aina samoilla linjoilla Envallin maailmakuvan kanssa, aforismit olivat silti nautittavia, kuten taitava sanankäyttö aina, ja tässä vielä ehkä erityisen terävänä ja osuvana. Näkemysten kyseenalaistaminen, se tuntuu hyvältä.

Einari Vuorela: Runot

Unohdettu? Olin kyllä hänet unohtanut, kunnes Markku Envallin esseekokoelma Henkiinjäämisen suunnitelma muistutti Einari Vuorelasta (1889-1972). Envall totesi, että jos Vuorela olisi elänyt kymmenen vuotta kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija.

No, tiedä häntä, mutta luonnosta ja luonnossa olemisesta Vuorela inspiraationsa ammensi. Teokseen Runot (toinen, laajennettu painos; WSOY, 1979) on poimittu Vuorelan runoja yhdeksästätoista kokoelmasta, melko perusteellinen katsaus runoilijan tuotantoon siis.

Sanotaan, että runoilijaksi tulemiseen tarvitsee elää runoilijan elämä. Millainen sitten oli Vuorelan elämä, sitä en tiedä, mutta Vuorela vihjaa kaikkea muuta kuin helppoon taipaleeseen runossaan Paimenet:

Sinun helmaasi onnetar jakaa
vain riemuja elämän tien.
Minun tielläni vastukset makaa,
minä murheita metsiin vien.

Jotkut Vuorelan runot ovat klassikoita jotka tuntuvat saaneen oman elämänsä, niillä on yleismaailmallista, tai sanoisiko suomalaiskansallista, pätevyyttä. Tällainen on Kaipaus:

— Mitä mies hämyssä seulot?
— Seulon unta selvemmäksi.
— Mitä utelet unelta?
— Kajastuvaa kahta tietä.


— Mitä tieltä tiedustelet?
— Kohtako tupa tulevi.
— Mitä teet sinä tuvassa?
— Katson kauas ikkunasta.

Vaikka Vuorelalla on runoissaan jonkinlainen pysyvä tunnistettavuus, vaihtelee niiden sävy melko lailla. Osa runoista on satumaisia, melkein kuin lasten loruja toistoineen ja yksinkertaisine teemoineen, osa on hyvinkin humoristisia. Tähän luokkaan ehkä voi laskea Vuorelan tunnetuimpiin kuuluvan runon Vävy:

Oli synkeä salo.
Meni tie.
Tuli talo.


Oli loimuava takka.
Oli tyttö.
Oli akka.


Soma puheitten sävy.
Tuli yö. —
Olin vävy.

Monissa Vuorelan runoissa on syvää filosofista pohdintaa, sellaista jonka aika joko latistaa tai sitten kirkastaa. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu mielestäni runo Varjo ikkunan takana:

Näen lampun kirkkahan,
se pimeässä palaa,
se on lampun kuvainen,
se tyhjyydessä palaa.


Siellä istuu muuan mies, —
hän vaiti kirjoittaa.
Ken on se muuan mies?
Hän tyhjässä kirjoittaa.


Toinen meistä kirjoittaa,
mut toinen varjo on vain.
Mut kumpi kirjoittaa?
Ja kumpi varjo on vain?

Entä runoilijan kohtalo? Unohdus vai muistaminen? Vuorela pohtii tätä runossaan Epilogi:

Kohtaloni kannan
niinkuin mätäs suolla.
Muistojeni annan
unhon helmaan kuolla.
Peittääköhän hanki
polun, jonka polin.
Unelmien vanki,
runoilija olin.

Henkiinjäämisen suunnitelma

Olipa positiivinen yllätys! Markku Envallin kirja Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta (WSOY, 2001) valloitti syvällisyydellään ja ajankohtaisuudellaan. En edes muista, mistä sain vinkin että tämä teos on lukemisen arvoinen, mutta kiitos Helmetin sain sen käsiini.

Envall käsittelee suuria aiheita: uskontoa, ihmisen tehtävää, kirjailijan roolia - ja tietenkin teosten kirjallista kritiikkiä. (Useimmiten positiivista!)

Aloitus on komea: Raamattu ja Jobin kirja. En ole uskontotieteen teoksia juuri yhtään lukenut, enkä myöskään "kirja-arvioita" Raamatusta, mutta tämä oli valaisevaa ja äärimmäisen kiinnostavaa, eikä pelkästään sen takia että Jobin kirja on niin tavattoman vaikuttava kirjallinen teos, vaan myös siksi että Jobin kirja sisältää suuren kysymyksen: "Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä?"

Jobin kirja on rakenteeltaan kehittynyt, siinä on proosaa alussa ja lopussa ja runomuotoinen osuus keskellä. Kirja myös ottaa kantaa itseensä - Jobin tarinaan josta on syntynyt kansan suussa sananlaskuja - ja sitä kautta pohdiskelee myös viestinsä sisältöä ja vastaanottoa.

Envall kirjoittaa: "Job suistuu korkeimmalta huipulta syvimpään rotkoon. [...] Jobista tulee jokamies, ihmisen arkkityyppi, ja hänen tarinastaan ihmiskunnan paraabeli. [...] Jobin kirja on suurta runoa. Sen sanonta on viimeisteltyä, aistimusvoimasta ja konkreettista. Sen kuuluminen Vanhaan testamenttiin yllättää, jokin siinä ei tunnu tähän kontekstiin sopivan. [...] Jylhät sanat heittävät varjonsa teologian koko perusteiden ylle. Jobin mukaan Jumala ei ole korkein, hänenkin yläpuolellaan on totuus."

Kyseessä on kirjallinen merkkiteos: "[Job] on aatedraama ja runodraama. Sen dramaturgia on taitava ja harkittu, sen rakenne sanoo enemmän kuin sen yksittäiset mietelauseet. [...] Siihen voi soveltaa Mihail Bahtinin teoriaa: se on polyfoninen, moniääninen teos. Tämä on paradoksi, sillä äänten tasa-arvoa uhkaa se, että pääpuhujat ovat ihminen ja Jumala. [...] Jobin kirja tekee heistä tasa-arvoisia keskustelijoita."

Toinen itselleni valaistusta tuonut essee käsitteli runoilija Einari Vuorelaa, jota en juuri ole lukenut, muutaman säkeen joskus aikoinaan. Envall piirtää kuvan pitkän linjan runoilijasta, joka oli uskollinen itselleen ja äänelleen, vaikka aikakaudet vaihtuivat ympärillä: "Hänelle ratkaiseva kehys ei ollut yhteiskunta eikä muu runous, vaan luonto. Ihminen luonnossa, ei luonnon edessä. [...] Jos hän olisi elänyt vuosikymmenen kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija."

Kolmas hyvin mieleen jäänyt essee käsitteli Antti Tuurin taitavia novelleja, niiden kerrontatekniikkaa ja merkitystä. Envallin selitykset paljastivat vähän liikaakin, riisuivat mystiikkaa, mutta toisaalta ne kiinnittivät myös huomiota asioihin joihin itse en ollut ymmärtänyt tarttua. Erityisesti tämä päti novellin Mathias Grünewaldin ristiinnaulittu analyysiin. Tässä yhteydessä tulee hyvin selville Tuurin minäkertojan nerokkuus. Tuurin kertomustapaa on nimitetty behavioristiseksi, mitä se sitten tarkoittaakaan, kai lähinnä sitä että Tuuri ei juuri kuvaa ihmisten, edes minäkertojan, ajatuksia, vaan keskittyy eleisiin, ilmeisiin, sanomisiin ja tekemiseen. Kun minäkertoja ei paljasta itsestään paljoakaan, syntyy lukijalle tarve tietää enemmän - ns. inhimillinen uteliaisuus - ja näin Tuuri saa lukijan tarinansa pauloihin. Tämä vaatii tavatonta taitoa, lähestulkoon akrobaattista kertomisen hallintaa. Tässäkin vähemmän on usein enemmän.

Neljäs poimintani Envallin esseistä käsittelee sittemmin Nobelilla palkitun José Saramagon romaania Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1998). Saramagon Nobel-palkinnon perusteissa sanotaan seuraavasti:

The Nobel Prize in Literature 1998 was awarded to José Saramago "who with parables sustained by imagination, compassion and irony continually enables us once again to apprehend an elusory reality".

Romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi mainitaan Nobel-palkinnon tiedotteessa yhtenä keskeisistä Saramagon teoksista, ei ehkä kuitenkaan aivan merkittävimpänä. Tämä on kirja joka jossain välissä täytyy kuitenkin lukea.

Saramago kuvaa Jeesuksen elämän uudesta näkökulmasta: "Jos [Saramagon vision] pelkistää virkkeen mittaiseksi, mikä näin rikkaan ja monihahmoisen romaanin kohdalla on uhkayritys, se kuuluu: kristinusko on alusta loppuun saakka väkivallan ja sen herättämän syyllisyyden uskonto. [...] Jeesus ei ole ollut aikojen alusta, hän on Jumalan valitsema karitsa, Jumalan etujensa hyväksi uhraama eläin. [...] Romaanin Jumala tietää tulevaisuuden, silti hän toteuttaa sen toimillaan. Hän ottaa Jeesuksen pojakseen ja teloituttaa tämän ristillä. Tällä yhdistelmällä hän luo ihmisiin äärimmäisen latauksen neuroottista syyllisyyttä. Syyllisyys on neuroottista siksi, etteivät ihmiset voi olla syyllisiä tapahtumaan, jonka Jumala yksin panee toimeen kaikkivallallaan. Tämä syyllisyys on niin musertavaa, että siltä pelastuakseen ihmisten on pakko heittäytyä Jumalan jalkojen juureen kerjäämään armoa ja anteeksiantoa."

Saramago tulkitsee ristin tapahtumat uudessa valossa: 'Ja Jeesus pyytää ristin juurella olevia antamaan anteeksi Jumalalle: "Antakaa hänelle anteeksi, hän ei tiedä mitä on tehnyt."'

Tämä pysäyttää.