Kertomuksen luonto

Kaisa Kurikka, Olli Löytty, Kukku Melkas ja Viola Parente-Čapková ovat toimittaneet artikkelikokoelman, jonka mainio nimi kiinnitti huomioni: Kertomuksen luonto (Jyväskylän yliopisto, 2012; ISBN 978-951-39-4672-2). Teos on juhlakirja Lea Rojolalle, mutta monet artikkelit eivät suoraan juhlimisen kohdetta mainitse, vaikka konteksti lieneekin selvä.

Kirjan artikkeleissa esitetään enemmänkin kysymyksiä kuin vastauksia, ja tämä toimii erinomaisesti. Artikkeleissa pureudutaan muun muassa siihen, miten taideteosta lähestytään yksityiskohtien kautta ja millaiseksi luonnon ja kulttuurin suhde rakentuu postuhumanistisessa tutkimuksessa.

Pirjo Lyytikäinen lainaa artikkelissaan Erich Auerbachia, joka pohdiskelee Virginia Woolfin Majakka-romaanin kerrontaa: ”[…] painopiste on mielivaltaisessa tapahtumassa, joka ei palvele suunnitelmallista juonenkehittelyä vaan jota käytetään omana itsenään; ja silloin ilmenee jotakin aivan uutta ja olennaista: jokaiseen hetkeen, jolle antaudumme ilman ennakkoasenteita, sisältyy todellisuuden runsaus ja elämän syvyys.”

Kati Launis käsittelee artikkelissaan Teuvo Pakkalan Vaaralla-romaania, joka rupesi kiinnostamaan. Romaanissa kerrotaan Elsa-tytön halusta ansaita rahaa ostaakseen riisipuuroa, mitä yläluokkaiset rouvat eivät pidä hyvänä asiana ollenkaan: ”[O]ikeus riisipuuroon (ja laajemmin nautintoon) on herrasväen itselleen hankkimaa symbolista pääomaa, keino erottautua alaluokasta. Elsan sanat koetaan luokkaavina, jopa rienaavina, koska puuro-oikeuden tavoittelu on osoitus siitä, että vaaralaiset haluavat nousta ylempien omimille nautintoapajille.”

Juhani Niemi otsikoi artikkelinsa ”Jäähyväiset kritiikille” ja nostaa esille kriitikkojen sopeutumisen mediayhteiskuntaan: ”Kenen joukoissa kriitikko nyt seisoo, kenen puolesta tai ketä vastaan hän taistelee? Lipunkantajaksi, kotkansydämiseksi tiennäyttäjäksi – Katri Valan ilmaisuja lainaten – nykykriitikkoa tuskin voi enää kuvata. Paremminkin häntä voi luonnehtia konsulentiksi, joka tuottaa tekstiä kuluttajien tarpeisiin, kuluttajien joiden makumieltymykset on testattu mediatutkimuksen kaupallisella koneistolla.”

Kulttuurin sekakäyttäjät

Olli Löytty on kirjoittanut hauskan ja syvällisen esseekokoelman: Kulttuurin sekakäyttäjät (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-388-2). Kirja pureutuu siihen, mitä kulttuuri oikein on, ja mitä monikultuurisuus, ja mitä kulttuurien sekoituksista voisi sanoa. Niin, ja suomalaisuutta pohditaan myös, tai pikemminkin kirjoittajan suhdetta Suomeen: "Oman kulttuurin outouttaminen ei sulje pois syvää rakkautta Suomeen ja suomeen."

Kirjan takakannessa sanotaan nasevasti: "Essee on ihanteellinen tapa käydä maahanmuuttokeskustelua. Kun repliikin laatimiseen menee useampi vuosi, eipähän tule pikaistuksissaan sanottua mitään harkitsematonta."

Harkittua, sitä nämä tekstit ovat, mutta samalla ne ovat myös herkullisia, eikä huumoriakaan ole säästelty. Hyvä paketti Suomesta ja suomesta tämä kirja on.

Kirjoittaja puhuu suvaitsevaisuudesta, ja antaa mainion esimerkin: "Kun rakastan Suomea, rakastan suvaitsevaisuutta, jolla sallimme kaikenkarvaisten maanbrändityöryhmien kekkaloida innovaatioittensa kanssa."

Niin, ja tämä myös osui: "Kansallisista erityispiirteistä eniten rakastan armollista itseironiaa, joka mahdollistaa samanaikaisen vilpittömän liikutuksen ja ytimiin yltävän häpeän silloin, kun huomaa laulavansa muiden mukana Popedaa ehtoja patemaisia äänenväristyksiä tavoitellen."

Paljon, paljon muuta kirjasta löytyy, vaikkapa analyysi suomalaisten lusikkafetisismistä (vrt. kummilusikat ja urheilukilpailujen palkintolusikat).

Kelpaa lukea!