P. G. Wodehouse: Vanhin Jäsen - lisää kuolemattomia golftarinoita

En pelaa golfia (ellei minigolfia lasketa), joten miksi sitten lainasin jo toisen kokoelman golftarinoita? No, siksi että P. G. Wodehouse kirjoittaa niin mainiosti, täysin vakavissaan ja silti hervottoman hauskasti: Vanhin Jäsen - lisää kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1991; suom. Janne ja Hannu Tarmio; ISBN 951-95803-2-8).



Kirjan piirroskuvat ovat peräisin Punch-lehdestä ja sopivat hyvin tarinakokoelman henkeen.

Ja mistä tässä sitten on kyse? No, milloin mistäkin, mitä vain golfklubin terassilla tarinoiva Vanhin Jäsen saa päähänsä. Esimerkkinä Ramsdenin ja Eunicen hyvin epätodennäköinen rakkaustarina, jossa golf-peli sai aikaa varsin omalaatuisen muutoksen siinä miten Eunice suhtautuu sosiaalisesti kömpelöön Ramsdeniin.



Jotain herttaisen yhdentekevää ja samalla viiltävän inhimillistä näissä golf-pelistä kertovissa tarinoissa on.

P. G. Wodehouse: Kuolemattomia golftarinoita

P. G. Wodehousen golf-aiheiset kirjoitukset olivat itselleni vallan tuntemattomia, mutta jotenkin vain tämä kirja tarttui kirjastosta mukaani: Kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1990; suom. Janne Tarmio; ISBN 951-95803-1-X). Kirjan piirrokset ovat peräisin Punch-lehdestä, ja hyvin ne näihin tarinoihin sopivat.



En ole golfia koskaan pelannut, en lyönnin lyöntiä, ellei minigolfia sitten lasketa; siitä lasketaanko minigolf kokemukseksi voinevat golf-harrastajat minua valistaa. Mutta vaikka golfista ei mitään tietäisi mukavasti tarinat silti lukijalle avautuvat ja saavat hymyn naamalle.

Golf on näissä tarinoissa eräänlainen vertauskuva itse elämälle, tai sanoisiko että näissä tarinoissa ei elämäkään ole golfia tärkeämpää. Ja mainiosti Wodehouse on jälleen keksinyt keinon punoa tarinansa yhtenäiseen kuosiin, laittamalla tarinoiden kertojaksi lempituolissaan golfklubin kuistilla istuvan Vanhimman Jäsenen.

Näin Vanhin Jäsen kertoo siitä, mitä merkitystä uusilla golfhousuilla voi olla pelin kannalta:

Kuten jo aikaisemmin olen sanonut, ja uskon että olet samaa mieltä kuultuasi mitä myöhemmin tapahtui, kyseessä oli luultavimmin itsesuggestio. Ei ole toista alaa, jolla uskolla omaan itseen olisi niin välittömät vaikutukset kuin golfissa. Ja Wallace, saatuaan itseluottamusta, lisäsi taitojaan aste asteelta. Vajaassa viikossa hän oli raivannut tiensä ulos Toivottomista Tapauksista - luokasta, josta Peter Willard oli paras esimerkki - ja haastoi jo kavereita, jotka onnistuivat pitämään kolme lyöntiä viidestä jossakin päin fairwaytä. Kuukauden kuluttua hän piti pintansa tasoituksella kymmenen pelaavien kanssa. Ja keskikesällä hän oli päässyt niin pitkälle, että hänen nimensä putkahti silloin tällöin esiin keskusteluissa, joissa spekuloinnin kohteena oli heinäkuun lyöntipelikilpailu. Olisi ollut anteeksi annettavaa olettaa, että Wallace Chesneyn asiat olivat niin hyvin kuin ne suinkin voivat olla.

Ja silti –

P. G. Wodehouse: Pip-pip, Sir! - valikoima parhaita Jeeves-juttuja

P. G. Wodehouse kirjoitti joukon Jeeves-novelleja ja julkaisi niistä kokoelman The world of Jeeves. Näistä novelleista koostuu suomennettu antologia Pip-pip, Sir! - valikoima parhaita Jeeves-juttuja (WSOY, 1993; 3. painos; suom. Paavo Lehtonen ja Raija Mattila; ISBN 951-0-18685-6).



Novelleissa palataan aivan alkuun, siihen miten Wooster sai miespalvelijakseen Jeevesin, ja miten nopeasti Jeeves ottikaan ohjat haltuunsa.

Novelleissa kerrotaan samaa tarinaa kuin romaaneissa - loppujen lopuksi jokainen Jeeves-tarina on saman peruskertomuksen variaatio - mutta ehkä Wodehouse silti on parhaimmillaan Jeeves-romaaneissa, joissa oli mahdollista kehitellä vieläkin kaistapäisempiä tarinoita kuin novellin pituisissa kertomuksissa.

Mutta kyllä näissä ytyä riittää, ja vaikka Wodehousen tarinat ovat tarkoituksellisen pinnallisia, voisi jopa sanoa että suurenmoisen taitavasti Wodehouse karttaa niin sanottuja suuren kirjallisuuden tavoitteita, tuloksena on joka tapauksessa sellaista tekstiä joka sytyttää lukijan. Maailma ei voi olla läpeensä paha kun meillä on tällaista kirjallisuutta.

P. G. Wodehouse: Kyllä Jeeves hoitaa

P. G. Wodehousen teos Carry on, Jeeves on ilmestynyt ensi kerran suomeksi 1950 nimellä Antaa Jeevesin hoitaa, tämä uudempi painos on nimeltään Kyllä Jeeves hoitaa (Kirjayhtymä, 1992; suom. Katri Jylhä; ISBN 951-26-3753-7).



Kirja koostuu erillisistä tarinoista, joista ensimmäinen on se klassinen jossa kerrotaan miten Bertie Wooster sai uuden miespalvelijan, Jeevesin, joka heti ryhtyi muuttamaan isäntänsä pukeutumistyyliä ja pelastamaan tätä pulasta.

Teos oli saanut Helmetissä vain kolme tähteä (kaksi arviointia), mutta kyllä tässä on ainesta enempään, huolimatta siitä että näitä tarinoita on julkaistu useampaankin otteeseen eri kokoelmissa. Toki Wodehousen Jeeves on parhaimmillaan romaaninmittaisissa teoksissa, mutta eivät nämä novellit huonoja ole, Wodehouse onnistuu välttämään kaikkea syvällistä ja samalla tuottaa ensiluokkaista sanataidetta.

P. G. Wodehouse: Fred-setä järjestää

P. G. Wodehousen romaani Uncle Dynamite on suomennettu nimellä Fred-setä järjestää (Gummerus, 1950; suom. S. S. Taula; kontrollinumero kr1249037). Teos on saatavissa Helmet-järjestelmän kautta Pasilan kirjavarastosta.





Teos jatkaa tapahtumia siitä mihin jäädään romaanissa Uncle Fred in the Springtime. Tässäkin romaanissa viitataan aiempiin tapahtumiin, muun muassa koirakilpailuihin joissa Fred-setä ja hänen sisarenpoikansa Pongo joutuivat poliisin pidättämiksi ja antavat poliisille pulasta selvitäkseen keksityt nimet.

Kuinka ollakaan, heidät pidättänyt poliisi on siirtynyt maaseudun rauhaan lepäämään, ja siitäkös sotku tulee kuin Fred-setä ja Pongo ilmaantuvat paikalle. Fred-setä saa pähkinän jos toisen purtavakseen.



Pongo on kihloissa Hermionen kanssa purettuaan sitä ennen kihlauksen Sallyn kanssa, ja tästäkös syntyy sotku.

Fred-setä soluttautuu paikalle salanimellä järjestääkseen murtovarkauden, jolla Sally pääsisi pälkähästä, hän kun on ryhtynyt tekemään ihmisten rintakuvia elättääkseen itsensä, ja sellainen pitäisi kaapata talteen Hermionen isän kartanosta, sillä rintakuvan sisään on piilotettu jalokiviä jotka oli tarkoitus salakuljettaa Amerikkaan. Ja tässä on vain muutama langanpää siitä kaaoksesta jonka Wodehouse sepittää Fred-sedän iloksi ja Pongon kauhistukseksi.

Teoksen suomentaja S. S. Taula vaikutti salanimeltä, ja niihän se olikin, kyseessä oli Saima Sigrid Pohjonen joka kääntämistyön lisäksi julkaisi omia kirjojakin.

P. G. Wodehouse: Uncle Fred in the springtime

P. G. Wodehousen Fred-setä oli itselleni uusi tuttavuus, mutta kylläpäs teki hyvää ensi kosketus tähän kaistapäiseen neroon: Uncle Fred in the springtime (Everyman, 2004; ISBN 1-84159-130-0).



Harmittelin teosta lukiessani että aloitin lukemisen sarjan keskeltä, sillä siinä määrin tässä viitattiin aikaisempiin tapahtumiin, muun muassa tapahtumiin koirakilpailuissa, mutta ilmeisesti onkin niin että tämä on sarjan ensimmäinen romaani, ja sitä edeltää vain tarina "Uncle Fred Flits By", jossa Fred-setä esiintyy papukaijojen kynsienleikkaajana.

Sarjan seuraava romaani on Uncle Dynamite, joka on suomennettu nimellä Fred-setä järjestää, ja se tulee sopivasti lukuvuoroon heti tämän ensimmäisen Fred-romaanin jälkeen.

Mitä näistä Fred-sedästä kertovista tarinoista sanoisi? Samassa fiktiivisessä maailmassa tässä liikutaan kuin Jeeves-kirjoissa, mutta lähtökohta on hiukan toinen. Päähenkilö on onnellisesti naimisissa oleva Fred-sedäksi kutsuttu jaarli, noin kuusikymppinen herrasmies. Fred-sedän henkinen ikä on 22 vuoden paikkeilla ja hänellä on taipumus syyllistyä ylettömyyksiin ("excesses") silloin kun hän pääsee ilman vaimonsa valvontaa irralleen Lontoossa.

Erityisenä bravuurina Fredillä on esiintyä mitä erikoisimpina hahmoina nimellisenä tavoitteenaan auttaa tuttaviaan niissä ongelmissa joihin nämä ovat ajautuneet. Lopputuloksena on kaaos, joka tekee Fredin sisarenpojan Pongon suorastaan hermoheikoksi, Pongolla kun on ongelmana se ettei hän osaa kieltäytyä auttamasta Frediä tämän suunnitelmissa.

Tämän romaanin kansikuva on melko erikoinen, mutta tämä kohtaus on vain pieni sivujuonne tarinassa joka paisuu askel askeleelta suorastaan järisyttäviin mittoihin. Muistaakseni jossakin kohtaa tekstiä todettiin, että Pongosta tuntui Fred-sedän saavuttua paikalle samalta kuin olisi olla tynnyrissä joka kelluu virrassa juuri Niagaran putousten yläpuolella.

P. G. Wodehouse: Suurenmoista, Jeeves!

Tämä on P. G. Wodehousen toiseksi viimeinen Jeeves-romaani, joka ilmestyi vuonna 1971 nimellä Much obliged, Jeeves ja suomennettuna Suurenmoista, Jeeves! (WSOY, 1973; suom. Raija Mattila; ISBN 951-0-00828-1). Ja kun muistetaan että Wodehouse syntyi vuonna 1881 oli tässä jo melkoinen kirjailijaura takana päin.



Merkille pantavaa on se, missä määrin Wodehousen kuvaama yläluokkainen elämänmuoto on säilynyt tässä kirjassa samana kuin ensimmäisissä Jeeves-kirjoissa, vaikka joitakin nykyaikaisemman elämän elementtejä onkin mukaan tupsahtanut. Ja tietenkin kyse on samanlaisesta keksitystä todellisuudesta kuin esimerkiksi Liisa ihmemaassa. Wodehouse luo näissä kirjoissa oman maailman, jolla ei ollut täyttä vastinetta todellisuudessa, mutta joka siitä huolimatta määritti sen miten maailmalla suhtauduttiin englantilaiseen yhteiskuntaan ja yläluokkaan.

Kirja on taattua Jeevesin ja Woosterin keskinäistä ilotulitusta, ja se että minäkertojana on Wooster, jolta tuntuu moni yleissivistykseen kuuluva asia menevän totaalisesti yli hilseen on yksi osa kerronnan nautittavuutta. Puhumattakaan siitä, että Wooster kerta kerran jälkeen onnistuu sekoittamaan asiansa niin että tarvitaan Jeevesin harvinaislaatuista älyä ja aloitekykyä solmujen purkamiseen.

Tälläkin kertaa Woosterin pulmat rakentuvat pala palalta, kunnes on jälleen edessä tilanne jossa Wooster on joutumassa pakon edessä naimisiin, ellei jokin ihme saa morsianehdokkaita muuttamaan mieltään. Englannin yläluokkaa - Wodehousen fiktiivisiä ihmistyyppejä - näissä kirjoissa kuvataan erikoislaatuisen viistosta perspektiivistä, voisi sanoa että ymmärtävästi mutta silloin unohtuisi rivien välistä löytyvät naurunpyrskeet.

Kirjassa käydään poliittista kamppailua, seurataan varastetun hopeaesineen kummallisia koukeroita ja yritetään saada joukko ihmissuhdeongelmia setvittyä parhain päin. Niin, ja sanottakoon että tässä kirjassa lopultakin paljastetaan Jeevesin etunimi ja kerrotaan, mitä Jeevesin muistiinpanoille Woosterin toilailuista lopulta käykään.

P. G. Wodehouse: Rauhatonta rahaa

Tämä P. G. Wodehousen romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1924 toisena suomennettuna Wodehousen teoksena: Rauhatonta rahaa (Karisto, 1992; 2. painos; suom. Väinö Meltti; ISBN 951-23-3170-5). Teoksen alkuperäinen nimi on Uneasy money.



Käännöksen suomenkieli on kovin vanhahtavaa ja kulmikasta. Mutta hyvin tämän parissa pari tuntia vierähti, Amerikan mantereella, mausteina golf ja mehiläistenhoito (!).

Tarina on tuttua Wodehousea, yläluokkalainen lordi jolla on rahahuolia mutta hyvä luonne, yllättävä perintö joka saa asiat täysin solmuun, sekä tukku eriskummallisia hahmoja ja väärinkäsityksiä, puhumattakaan apinasta ja revolverista, joilla on osansa tarinassa. Ei ehkä parasta Wodehousea, ja käännöksen osalta ei ole kovin paljon syytä kehuihin, mutta kyllä Wodehouse aina mieltä piristää.

Teoksen ensimmäisen painoksen kansikuva oli mielestäni paljon parempi kuin tässä toisessa painoksessa, jonka kuva tuntuu olevan peräisin tupakkamainoksesta. Ja apinakin puuttuu tästä versiosta.

Rahaa kuin roskaa

P. G. Wodehousen klassikko ilmestyi suomeksi 1938, ja vaikka aika onkin kirjaa patinoinut (myös fyysisesti), mukava lukukokemus tämä yhä on: Rahaa kuin roskaa (WSOY, 1938; suom. Tauno Nuotio; järjestelmänumero kr1249058X).

Sain kirjan käsiini Helmet-järjestelmästä Pasilan kirjavarastosta, mutta Helmetin julkaisutiedoissa oli virhe, sillä siellä viitattiin kirjan toiseen painokseen vuodelta 1960, mutta lukemani kirja oli ensimmäinen painos, vuodelta 1938. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1931.

Sivut olivat hiukan tummentuneet ja kosteus oli käpertänyt sivujen reunoja, mutta luettavassa kunnossa kirja oli, ja mukavahan tämmöistä ajan patinoimaa teosta on lukea.

Wodehouse on tunnetuin Jeeves-romaaneista, joita ovat tv:ssä mainiosti tulkinneet Hugh Fry ja Stephen Laurie. Tässä kirjassa on myös sankaripari, mutta ei palvelija ja isäntä, vaan "herrasmieskaverukset" Biscuit ja Berry, joista Biscuit on lordi mutta rahaton, ja Berry puolestaan työskentelee toimistosihteerinä ja haaveilee seikkailuista.

Kirjakko on tästä romaanista mukavasti tarinoinut, joten lainaanpa häntä: "Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin."

Wodehouse kirjoittaa herttaista tarinaa, jossa on sopivasti jännitystäkin, mutta ennen kaikkea tässä pyritään viihdyttämään lukijaa tarinalla, jossa tietää lopun olevan onnellinen, tosin käänteitäkin on luvassa.

Wodehouse osaa kuvata yläluokkaisia henkilöitään turhia selittelemättä, ja kummallisimmatkin tarinan käänteet (osa on hyvin kummallisia kerrassaan) tuntuvat melkeinpä väistämättömiltä näiden kunkin omalla tavallaan kajahtaneiden hahmojen touhutessa omiaan. Ja ehkä siellä tällä voi aavistaa pienen piikin luokkayhteiskunnan rakenteeseen liittyen, tosin mitään luokkasotaa ei tässä olla lietsomassa.

Ja kun näinä päivinä yhteiskunnassa tuloerot ovat jälleen kasvaneet, jopa räjähtämässä, on kirjalla ajankohtaisuuttakin kuvatessaan ihmisiä jotka elävät sellaisessa todellisuudessa jossa rahaa on kuin roskaa, tai ainakin siltä pitää näyttää ulospäin.

Vaikeasti valloitettu

P. G. Wodehouse lähtee tässä kirjassa liikkeelle Amerikasta, mutta kovin kauan ei siellä pysytä ennen kuin ollaan englantilaisen yläluokan parissa. Tuttua Wodehousea tämä on, ehkä hitusen eri kuosissa kuin oletin: Vaikeasti valloitettu (Karisto, 1994; suom. Väinö Nyman; ISBN 951-23-3397-X).

Ostin dekkarin puolella eurolla kirjaston poistomyynnistä, enkä pettynyt: hinta ja laatu ovat vähintäänkin kohdallaan.

Hassua kyllä, kirjan alkuperäistä ilmestymisvuotta ei millään löytynyt kirjasta, eikä Helmetin tietokannasta. Mutta teos A Gentleman of Leisure ilmestyi alunperin kirjana vuonna 1910.

Yli sata vuotta on siis kulunut, ja sen kyllä näkee tarinan miljöössä. Mutta toisaalta ajan patina tuntuu kohdelleen tätä kirjaa suopeasti.

Kirja lähtee liikkeelle murtovarasta käsittelevästä näytelmästä, joka saa aikaan vedonlyönnin siitä, ettei murtovarkaan homma voi olla kovin vaikeaa. Ja tästä lähtee liikkeelle mainio väärinkäsitysten sarja, mutta lopulta sankari kyllä saa valloitettua mielitiettynsä.

Teemaan sopii, että kirjasta on tehty näytelmä ja se on filmattu kahdesti, vuosina 1915 ja 1923.

Hiiop, Jeeves

Kirja Hiiop, Jeeves (Teos, 2010; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-271-7) sisältää kaksi P. G. Wodehousen romaania ja yhden novellin, joissa kaikissa seikkailevat Bertie Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves.

Romaanit ovat Hiiop, Jeeves! ja Huomenta, Jeeves! ja novelli on Bingo pulassa. Luin nämä yhteen menoon, ja lievä yliannostus oli vaarassa, mutta toisaalta Wodehouse kirjoittaa niin hienosti, että vaikea on lukemista lopettaa.

Parivaljakko Bertie ja Jeeves on täydessä terässä näissä tarinoissa. Käänteitä on niin paljon, että ihmetyttää miten kukin kertomus pysyy kasassa, varsinkin kuin nimellisenä kertojana, minä-muodossa, on Bertie, jolta useimmat asiat menevät vähän sekaisin.

Lukija saa nauttia niin Bertien aiheuttamista katastrofeista kuin Jeevesin välillä liiankin monimutkaisista yrityksistä saattaa tilanne järjestykseen.

Jonkin verran toistoa näissä tarinoissa on, se myönnettäköön, ja siitä syystä lienee hyvä pitää muutama kuukausi väliä Wodehouse-annosten lomassa, mutta varsin riemastuttavaa, ellen sanoisi herkullista, jopa kerrassaan nerokasta, on Wodehousen kerronta.

Kiitos, Jeeves

Kirja Kiitos, Jeeves (Teos, 2009; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-252-6) sisältää kaksi P.G. Wodehousen romaania ja yhden novellin, joissa seikkailevat Bertie Wooster ja palvelijansa Jeeves. Ja kuten Jeeves-tarinoissa aina, kommellus seuraa toistaan.

Alkuperäiset romaanit Right ho, Jeeves ja Thank you, Jeeves ilmestyivät kirjoina vuonna 1934 ja novelli Jeeves makes an omelette vuonna 1959. Tähän nähden on ihmeellistä, miten hyvin tarinat elävät nykyajassa.

Osin syynä lienee se, että suomentaja on istuttanut kirjojen kielen hyvin nykysuomeen. Toisaalta Wodehouse on ollut aikansa tasalla ja jopa edellä, viittaahan hän kirjan romaaneissa muun muassa "tiedemiehiin jotka suunnittelevat atomin halkaisemista". Niin, ja aika nykyaikaiselta tuntui myös maininta siitä miten moottoriveneen perässä vedetyllä lainelaudalla hurjastellaan, siis vuonna 1934.

Wodehouse osaa vetää tarinaansa ihan kummallisiin mutkiin niin että jokainen tarinan käänne tuntuu luontevalta, mutta samalla lukijaa huvittaa niin että tosiaan saa pidätellä ettei purskahtaisi ääneen nauramaan.

Varsinkin kirjan toinen tarina, Kiitos, Jeeves, on ilotulitusta parhaimmillaan. Ihan aluksi Jeeves irtisanoutuu Woosterin palveluksesta, koska ei kestä tämän banjonsoittoa, ja siitäkös seuraa kommellusten kavalkadi vailla vertaa.

Melkoisen osan tarinasta Wooster joutuu viettämään naama mustana, sillä hän joutuu naamioitumaan jazzyhtyeen jäseneksi päästäkseen pakoon veneestä jonne hänet kidnappasi mies joka oli päättänyt että Wooster menee hänen tyttärensä kanssa naimisiin. Ja tämä on vain sivujuoni varsinaisessa tarinassa!

Hyväsydäminen mutta jatkuvia katastrofeja ympärilleen tuottava Wooster ei selviäisi hankaluuksista ilman Jeevesin nerokkaita neuvoja. Uskomattoman parivaljakon on Wodehouse hahmoissaan saanut aikaan.

Hyvää joulua, Jeeves

Kirja Hyvää joulua, Jeeves (Teos, 2011; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-417-9) sisältää kolme P.G. Wodehousen tarinaa, joissa Bertie Wooster ja hänen palvelijansa Jeeves ajautuvat kommelluksesta toiseen. Tämä on kirjasarjan kolmas teos ja sisältää kertomukset Kevättä rinnassa, Jeeves, Eri reilua, Jeeves ja Hyvää joulua, Jeeves.

Tässä on mainittava pienestä kauneusvirheestä, sillä kirjan alussa olevassa sisällysluettelossa ovat näiden kertomusten sivunumerot aika lailla päin prinkkalaa - mikä kyllä tavallaan sopii kertomuksiin.

Tarinoiden päähenkilö Bertie Wooster pitää poikamiehen elämästä: juopottelusta, tupakoinnista ja tikanheitosta kerhollaan. Bertie on avuton ja katastrofialtis - hänen Agatha-tätinsä sanoo että Bertiella on helmikanan aivot. Mutta Bertie on kilti ja sympaattinen hahmo, brittiaristokratian tyyppiesimerkki, ja hän selviytyy palvelijansa Jeevesin avulla kommelluksista.

Wodehouse on melkoinen taituri kirjoittajana. Hän punoo tarinansa minä-muodossa Bertie kertomana, mikä tuottaa tiettyä haastetta tarinankerronnassa, kun Bertie ei ole mitenkään älyn jättiläinen ja useimmat tilanteet menevät häneltä ohi. (Lukijaa kyllä naurattaa.)

Wodehouse käyttää apunaan dialogia, puhelinkeskusteluja, sähkeitä, niin että tarina tuntuu hyvinkin modernisti kerrotulta. Toki kertomuksissa on myös ajan patinaa, siitä ajasta jolloin herrasväen taloissa oli palvelijoita ja etiketistä piti pitää kiinni kaikin keinoin.

Tarinat ovat komedioita, mutta samalla myös dekkareita, joiden ongelmanasettelu liittyy yleensä siihen, miten estää Bertietä joutumasta naimisiin ja muuttamaan elämäänsä vähemmän miellyttäväksi. Ja kerta kerran jälkeen Jeevesin neuvot auttavat ratkaisemaan pulman kaikkien kannalta onnellisesti.

Hieno lukukokemus tämä kirja. Täytyy hankkia käsiin kaksi aiempaakin nidettä ja palauttaa mieleen lisää parivaljakon seikkailuista.