Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3 - Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)

Riad Sattoufin omaelämänkerrallisen sarjakuvateoksen kolmas osa palaa Syyriaan, jossa diktatuuri määrittää sen kenellä on valtaa: Tulevaisuuden arabi 3 - Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987) (Werner Söderström Osakeyhtiö, 2017; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-42526-8).



Tämä kolmas osa on viimeinen teossarjan suomennuksista, mutta ilmeisesti kaksi osaa olisi vielä ilmestymässä. Mahtavaa tarinankerrontaa, johon tulee hiljalleen myös aikuisempia sävyjä, kun Riad alkaa pohtia näkemäänsä ja kokemaansa.

Palaako Sattoufin perhe Ranskaan Syyriasta?

Ilmiömäiseen suosioon Ranskassa nousseen omaelämäkerrallisen Tulevaisuuden arabi -sarjan kolmannessa osassa nuoren Riadin ranskalainen äiti on saanut tarpeekseen elämästä alkeellisessa kyläpahasessa Syyriassa.

Tulevaisuuden arabi 3 kertoo Riad Sattoufin nuoruudesta 6-9-vuotiaana, joka alkaa vähitellen ymmärtää, millaisessa yhteiskunnassa hän varttuu 1980-luvun Syyriassa. Voiko Tirma'lassa viettää joulua? Millaisia videoita myydään Homsissa pikkupojille? Oliko Conan Barbaari ympärileikattu? Entä kohdellaanko eläimiä paremmin Bretagnessa kuin syyrialaiskylässä? Ja tuleeko Riadin isästä vielä jonain päivänä suurmies Hafez al-Assadin diktatuurissa?

Riad Sattoufin (s. 1978) viisiosaiseksi kasvavan Tulevaisuuden arabi -sarjan kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti jo miljoona kappaletta ja ne on käännetty 17 kielelle. Tulevaisuuden arabi on voittanut mm. parhaan albumin palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla ja Los Angeles Timesin sarjakuvaromaanipalkinnon.

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 - Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)

Riad Sattouf jatkaa sarjakuvakertomusta lapsuudestaan Syyriassa. Nyt on kouluun menemisen aika: Tulevaisuuden arabi 2 - Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985) (WSOY, 2016; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-41274-9).



Sattouf on terävä ja tarkka tarinankertoja, ja melkoisen tinkimättömästi hän tarinaansa kertoo. Teoksen lukija ihmettelee ja kummastelee tätä maailmaa, joka niin erikoisilla tavoilla asettuu aikuisten ihmisten kummallisten toimien tuntumaan.

Tarina lapsuudesta arabidiktatuurissa jatkuu

Ranskalais-syyrialaisen piirtäjän omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin toinen osa kertoo, kuinka vaaleakutrinen pikkupoika pärjää syyrialaisessa kyläkoulussa.

Kun kesäloma Ranskassa päättyy, Sattoufin perhe palaa Syyriaan. 6-vuotiaan Riadin on aika aloittaa koulu Tirmalan pikkukylässä. Palkitun ja kriitikkojen ylistämän sarjakuvateoksen toisessa niteessä seurataan Sattoufien surreallistista arkea kahden kulttuurin puristuksessa Hafez al-Assadin diktatuurissa, vieraillaan rikkaan kenraaliserkun kotona ja läkähdytään Palmyran raunioiden helteessä. "Riad Sattouf on ihmeellisen taitava kertoja", kuten Frédéric Potet kirjoitti teoksesta Le Monde -lehden blogissa.

Riad Sattouf (s. 1978) sai vuoden parhaan sarjakuvan palkinnon Tulevaisuuden arabin 1. osasta Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla 2015. Satrapin Persepolikseen ja Spiegelmanin Mausiin verratun teossarjan kahta ensimmäistä osaa on myyty Ranskassa yhteensä jo lähes puoli miljoonaa kappaletta.

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 1 - Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984)

Riad Sattouf kertoo elämästään kahden kulttuurin välimaastossa, tai ehkä pikemminkin keskellä konfliktia jossa uskonto ja diktatuuri yhä vahvemmin värittävät Syyrian todellisuutta: Tulevaisuuden arabi 1 - Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984) (WSOY, 2015; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-41273-2).



Kirja aloittaa elämänkertasarjan, josta tätä kirjoittaessa on suomeksi ilmestynyt kolme osaa. Neljäs osa ilmeisesti on tekeillä, ja toivottavasti sekin ilmestyy suomeksi. Aika mahtavasti, huumoria unohtamatta, kirjailija kuvaa lapsuuttaan, jossa monenlaiset pähkähulluudet kutoutuvat yhteen lähestulkoon satumaiseksi mutta loppujen lopuksi hyvin realistiseksi kuvaukseksi ihmisten elämästä.

Bestsellersarjakuva lapsuudesta Gaddafin ja al-Assadin diktatuureissa. Moninkertaisesti palkitun ranskalais-syyrialaisen sarjakuvantekijän omaelämäkerrallisen trilogian aloitusosa avaa näkymän perhe-elämään 80-luvun Libyassa ja Syyriassa.

Kun ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad on kaksivuotias, isä ottaa vastaan opettajanviran Tripolissa. Koko perhe muuttaa Pariisista Libyaan ja sieltä parin vuoden päästä isän kotikylään Syyriaan. Isä-Sattouf on panarabialaisen aatteen puolestapuhuja, joka uskoo arabidiktaattoreiden edustamaan edistykseen ja haluaa kasvattaa pojastaan "tulevaisuuden arabin".

Huumorin sävyttämä sarjakuva kertoo omakohtaisesti vaalean pikkupojan ja hänen perheensä elämästä kahden kulttuurin välissä 1980-luvun Ranskassa ja Lähi-idässä.

Riad Sattouf (s. 1978) sai vuoden parhaan sarjakuvan palkinnon Tulevaisuuden arabin 1. osasta Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla 2015.

John Banville: The sea

John Banvillen romaani on viiltävän kaunis, ja kirjoitettu jotensakin ihmeellisellä tavalla, niin että sivun jos toisenkin voisi kopioida romaanista ja kehystää seinälle ihmeteltäväksi, että näinkin voi maailmasta ajatella ja näin syvästi maailmaa ymmärtää: The sea (Picador, 2006; ISBN 978-0-330-48329-2).



Teos kertoo nuoruudesta ja vanhuudesta, kuolemasta ja muistoista, miehen elämästä, surutyöstä, sellaisella tavalla että kipeää tekee. Helppoa ei ole tätä lukea, sillä romaania lukiessaan tuntee vanhuuden painon, elämän raskauden, maailman joka lainehtii kuin meri.

Romaani voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2005.

In this luminous new novel about love, loss, and the unpredictable power of memory, John Banville introduces us to Max Morden, a middle-aged Irishman who has gone back to the seaside town where he spent his summer holidays as a child to cope with the recent loss of his wife. It is also a return to the place where he met the Graces, the well-heeled family with whom he experienced the strange suddenness of both love and death for the first time. What Max comes to understand about the past, and about its indelible effects on him, is at the center of this elegiac, gorgeously written novel — among the finest we have had from this masterful writer.

M. R. Carey: The girl with all the gifts

M. R. Carey tarjoilee kasvukertomuksen, jonka päähenkilöinä ovat pieni tyttö ja hänen opettajansa, jotka joutuvat elämään oudossa kauhuelokuvista tutussa maailmassa: The girl with all the gifts (Orbit, 2014; ISBN 978-0-356-50273-1). Teos on suomennettu nimellä Maailman lahjakkain tyttö.



Teos kertoo zombeista, mutta samalla teos kertoo lapsista ja aikuisista ja siitä millaista on yrittää löytää paikkansa maailmassa, vaikkapa sitten sellaisessa maailmassa jossa ihmiskunta sellaisena kuin sen tunnemme on lopun partaalla.

Ei hassumpi kertomus, vaikkakin olo oli jälkeenpäin melko lailla surullinen.

Melanie is a very special girl. Dr Caldwell calls her 'our little genius'. Every morning, Melanie waits in her cell to be collected for class. When they come for her, Sergeant keeps his gun pointing at her while two of his people strap her into the wheelchair. She thinks they don't like her. She jokes that she won't bite, but they don't laugh. Melanie loves school. She loves learning about spelling and sums and the world outside the classroom and the children's cells. She tells her favourite teacher all the things she'll do when she grows up. Melanie doesn't know why this makes Miss Justineau look sad.

Thomas Bernhard: Muuan lapsi

Thomas Bernhardin elämänkertaromaanien sarja on nyt ilmestynyt suomeksi tämän viidennen osan myötä: Muuan lapsi (Lurra Editions, 2013; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-27-7).



Kirjan aloittaminen kesti taas oman aikansa, mutta kun tekstiin sitten pääsin sisälle imaisi se mukaansa, niin kuin aina aiemminkin on käynyt. Tosin teoksen loppupuoli tuntui jotenkin eroavan aiemmista, tuntui kuin Bernhard ei enää olisi jaksanut jaksaa loputtoman pessimisminsä vallassa, tuntui jopa kuin tässä olisi ollut suorastaan nostalgista tunnelmointia tekstin lomassa. Mutta toisaalta tämä saattoi olla vain tehokeino, sillä tämä viides osa kertoo tapahtumista ennen aiempia neljää osaa, varhaisesta lapsuudesta, ensimmäisistä kouluvuosista, joilloin pahimmat koettelemukset olivat vielä edessä.

Toki koetelmuksia riittää tässä romaanissakin, esimerkiksi silloin kun nuori Bernhard oppii ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien lähteä kolmenkymmenen kilometrin matkalle kaupunkiin. Huonostihan siinä käy, mutta Bernhard limittää tähän lapsuuden kokemukseen monenlaista pohdintaa, esimerkiksi isoisän merkityksestä, niistä ajatuksista jotka isoisältä siirtyivät tyttärenpojalle:

[...] Mutta on käytettävä kaukosytytystä, isoisäni sanoi, ettei itse lennä sillan mukana taivaan tuuliin. Anarkistit ovat maailman suola, hän toisteli usein. Myös tuo lause kiehtoi mielikuvitustani, se oli yksi hänen vakiolausahduksiaan ja ymmärsin sen varsinaisen ja siis täydellisen merkityksen luonnollisesti vasta ajan kuluessa. Traunin ylittävä rautatiesilta, joka oli minulle jotakin täysin käsittämätöntä, luonnollisesti vieläkin käsittämättömämpää kuin Jumala, johon en ole koskaan oikein tiennyt miten suhtautua, oli minulle mahtavuuden huippu. Ja juuri siksi olin aina pohtinut, miten tuon mahtavuuden voisi romahduttaa. Isoisäni oli esitellyt minulle kaikki siihen soveltuvat mahdollisuudet. Räjähdysaineella saattoi hänen mukaansa tuhota niin halutessaan mitä tahansa. Teoriassa tuhoan joka päivä kaiken, ymmärrätkö, hän sanoi. Teoriassa oli mahdollista päivittäin ja millä tahansa haluamallaan hetkellä tuhota kaikki, romahduttaa, pyyhkiä olemattomiin. Tuo ajatus oli hänen mielestään ajatuksista suurenmoisin. Minä omaksuin tuon ajatuksen ja olen leikitellyt sillä koko elämäni. Minä tapan, milloin haluan, romahdutan, milloin haluan. Minä hävitän, milloin haluan. [...]

Komea lopetus komealle kirjasarjalle, tämä on ollut mahtava lukukokemus, sellainen joka jättää pysyvän jäljen.

Emma Donoghue: Huone

Kirjaston palautettujen kirjojen pinosta tarttui mukaan tämä Emma Donoghuen jännäri, joka koukutti lukemaan teoksen saman illan aikana alusta loppuun: Room (Picador, 2010; ISBN 978-0-330-51902-1). Teos on ilmestynyt suomeksi nimellä Huone (Tammi, 2012).



Helmetin kautta teoksesta löytyi tämä tiivis kuvaus: "Jack is five. He lives with his Ma. They live in a single, locked room. They don't have the key. Jack and Ma are prisoners."

Teos toi mieleen Clevelandin tuoreen tapauksen, jossa mies piti talossaan vankina kolmea naista ja kuusivuotiasta lasta, kunnes yksi naisista sai kiinnitettyä naapurin huomion ja pääsi tämän avulla pakoon talosta. Jon Michaud kirjoitti Clevelandin tapahtumien ja Huone-romaanin yhtymäkohdista The New Yorker -lehdessä: "Much of the power of the novel comes from the discrepancy between the innocence of Jack’s narration and the reader’s horror at what is actually taking place."

Donoghue kirjoittaa romaaninsa viisivuotiaan Jack-pojan näkökulmasta. Jack on elänyt koko elämänsä yhdessä huoneessa, jonka koko on 3,3 metriä kertaa 3,3 metriä. Jack tuntee vain yhden ihmisen, oman äitinsä, ja maailmankuvansa hän on omaksunut muutamasta kirjasta, televisiosta ja äitinsä kanssa käydyistä keskusteluista ja yhteisistä leikeistä.

Viisivuotiaana Jack osaa lukea ja kirjoittaa, mutta hän ei tiedä että muita ihmisiä tai muita lapsia on olemassa. Television tapahtumia hän pitää keksittyinä, aivan kuin satuja.

Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen on tavattoman haastavaa, eikä Donoghue tästä selviä ilman kömmähdyksiä, mutta kyllä illuusio lapsen kertomasta tarinasta silti kohtuullisen hyvin pitää kutinsa.

Jackin suhde äitiinsä ja äidin suhde Jackiin on tämän tarinan ydin. Kirjaa voisi sanoa jännäriksi, jossa äiti ja Jack pääsevät yhteisesti laaditulla juonella pakoon vankilastaan, mutta tämä on kuitenkin enemmänkin sivujuonne tarinassa, joka keskittyy pohtimaan maailmankuvan syntymistä, sitä millaiseen myllerrykseen joutuu yhdessä huoneessa elänyt lapsi, joka yhtäkkiä huomaa että seinien ulkopuolella on kokonainen maailma.

Äidin suhde Jackiin on kirjan ydin, se että äiti on aamusta iltaan samassa huoneessa lapsensa kanssa, yrittäen keksiä lapselle tekemistä ja opettaa häntä jollain tavalla ymmärtämään maailmaa kuitenkin siten että hän selviää vankeudestaan neljän seinän sisällä.

Joistakin teoksen teemoista tuli mieleen Saramagon romaani Luola, josta suuresti pidin. Samankaltaiseen syvästi inhimilliseen kerrotaan Donoghue ei kykene, mutta kyllä tämä romaani lukemisen arvoinen on, vähintään ajatusleikkinä siitä millainen olisi lapsuus kymmenen neliön huoneessa, jossa äiti on aina läsnä.

Eeva Tikka: Mykkä lintu

Eeva Tikka on kirjoittanut romaanin, jonka lukeminen jäi aivan viime tippaan, sillä kirjaston laina-aika oli lopussa kolmen uusimiskerran jälkeen. Tässä romaanissa oli surullista, satumaista hohdetta: Mykkä lintu (Gummerus, 2004; ISBN 951-20-6693-9).

Minulla oli sellainen käsitys, etten ollut lukenut yhtään Tikan kirjaa ennen tätä, mutta olin väärässä, sillä ainakin teoksen Satuja olen lukenut, ja siitä myös arvion kirjoittanut.

Jonkin verran samanlaista tunnelmaa oli tässä romaanissa, joka yhdisteli tapahtumia monessa eri aikaskaalassa: päähenkilön lapsuudessa, päähenkilön avioliiton loppuvaiheilla, ja "nykyisyydessä", keskellä retriittiin vetäytymistä.

Kirja oli hyvinkin realistinen kuvaus pitkän avioliiton loppuhetkistä, kun ero tulee, ja kaikki siihenastinen tulee kyseenalaistettua. Oliko onnea ollutkaan, mikä oli kaiken merkitys?

Samalla kirjassa on muistojen, lapsuuden juonne, jossa liikutaan myös satua muistuttavissa maisemissa, sellaisissa jotka kertovat jostakin rationaalisen älyn tavoittamattomasta, siitä mikä on sanojen tuolla puolen, mykkyyden takana.

Hieno romaani, ja vaikka välillä tuntui siltä että tarinan osaset eivät aivan osu toistensa kanssa kohdalleen, kyllä tämä romaani kertomisen arvoisen tarinan tuo lukijalle.

Onnellinen lapsi - vanhempien kasvatusoppi

Juha T. Hakala pohtii vanhemmuutta, ja sen puutetta, hätkähdyttävässä kirjassa Onnellinen lapsi - vanhempien kasvatusoppi (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8646-7). Lapsilta katoaa lapsuus ja masennus vaivaa yhä useampaa koululaista. Sellainen on tämä meidän Suomemme: kilpailuyhteiskunta jossa aikuisilla ei ole aikaa lapsille. Ja lapset ajetaan oravanpyörään josta ei ole poispääsyä.

Hakala osaa kirjoittaa, ja hänen omakohtaiset pohdiskelunsa sekä konkreettiset esimerkit lapsuuden ongelmista saavat mietteliääksi. Haluammeko todella tätä?

Kun Suomeen iski 1990-luvun alussa lama, noustiin siitä hampaat irvessä, uskomattoman nopeassa tahdissa. Ja tämän jälkeen tuli globalisaatio ja muut äärimmäisen kilpailun trendit, ja Suomessa haluttiin olla mallioppilaita.

Ja samalla kävi niin, että unohdettiin lapset, tai pikemminkin lapsista tehtiin samanlaisia suorittajia kuin aikuisetkin olivat. Ja jos lapsuuden olisi voinut kokonaan ottaa pois lapsilta, sekin olisi varmaan otettu kansallisen maabrändin osaksi: ”Tulimmeko pantanneeksi terveytemme saadaksemme huipputehokkaan kansantalouden ja huippuluokan oppimistulokset? […] Oppilaiden viihtyvyys ja tyytyväisyys kouluoloihin ovatkin Suomessa Euroopan alhaisinta luokkaa. Jopa monissa entisen Itä-Euroopan maissa kouluviihtyvyys on paremmalla tolalla kuin meillä, voitteko uskoa!”

Miten vanhemmat oppisivat olemaan vanhempia? Ja miten lapsilla olisi aikaa lapsuudelle, ei vain jatkuvalle kilpailulle koulussa ja harrastuksissa. Voiko tämä meno jatkua ilman että ajamme koko maan burnoutiin ja sitä kautta konkurssiin?

Hakala osaa tiivistää olennaisen: ”Vanhemmuus ei ole pikamatka. Ei, vaan vanhemmuus on kestävyyslaji. Ehdottomasti. Se on hidasta sisuttelua. Vanhemmuus on asia, jota ei hoideta vasemmalla kädellä. Se on lempeätä silmiin tuijottelua. Se on kädestä pitämistä. Se on tukan pörröttämistä, läheisyyttä.”

Ja kun puhutaan ”rajojen asettamisesta”, Hakala näkee asian tuoreella tavalla: ”[S]uurin ongelma lasten kasvattamisessa ei ehkä sittenkään ole rajojen puute, vaan pikemminkin luottamuksen puute.” – Jos ei ole aikaa tavalliseen yhdessä oloon, miten voi olla luottamusta?

Vanhempien tulisi oivaltaa oma erityisyytensä suhteessa lapsiin: ”[M]ikä asia erottaa kaikki vanhemmat lapsistaan? Oikein: aika, eletty elämä. Meillä vanhemmilla on kokemusta. Lapsillamme sitä ei ole vielä paljoakaan. […] Tietoa ei pidä koskaan sekoittaa elämän mukanaan tuomaan viisauteen.”