Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika

Milloinkahan viimeksi olen lukenut perä-perää saman kirjasarjan kolme osaa. Sellaisen ilmiön saivat aikaan Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt, joiden rikosromaanit koukuttivat oikein kunnolla, niin että kolmas osa tuli luettua suunnilleen välittömästi edellisen osan päättymisen jälkeen: Oppipoika (Bazar, 2013; ISBN 978-952-279-072-9).



Kirjan päähenkilö on edelleen psykologi Sebastian Bergman, monella tapaa ongelmainen mies, joka yrittää pitää kiinni tyttärestään keinolla millä tahansa, muun muassa estämällä tämän muuton ulkomaille ja yrittämällä rikkoa tyttären välit ihmisiin jotka uhkaavat Bergmanin asemaa.

Varsinainen rikoskertomus ei kuitenkaan kovin kummoinen ole, kertomus vankilaan suljetusta sarjamurhaajasta jonka tekemiä rikoksia joku on ruvennut kopioimaan pieniä yksityiskohtia myöten. Vankilassa juonia punova rikollisnero vertautuu Bergmaniin, ja tämä kaksikko ottaa mittaa toisistaan.

Romaani on vielä enemmän mustanpuhuva kuin romaanisarjan kaksi aiempaa osaa. Ja luettuani teoksen on pakko todeta: tähän on hyvä lopettaa.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt kirjoittivat yhdessä dekkareita joiden eräänlainen päähenkilö on psykologi Sebastian Bergman, jonka oma päänuppi on monella tavalla vinksahtanut, mutta siinä sivussa hän toimii poliisikunnan eräänlaisena konsulttina joka välillä auttaa mutta yleensä pikemminkin sotkee rikostutkinnan hoitamista: Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2012; suom. Jaana Nikula; ISBN 978-952-5637-96-0).



En oikein osaa sanoa, pidinkö romaanista vai en, sillä Bergman on varsin raivostuttava päähenkilö, samalla kertaa tavattoman itserakas ja narsistinen, muista vähät piittaava tylsimys, mutta toisaalta myös traaginen hahmo, sillä hänen perheensä menehtyi Aasian tsunamissa.

Lähtökohta on melkein itsetarkoituksellisen ongelmallinen, mutta jotenkin kirjoittajat kuitenkin saavat Bergmanin pysymään uskottavana, vaikkakin raivostuttavan itsekeskeisenä päähenkilönä rikostutkinnan monenlaisissa kiemuroissa.

Mutta pitänee itse tarinastakin jotain kertoa, lainaten teoksen esittelytekstiä:

Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun 16-vuotiaan Roger Erikssonin äiti ilmoittaa Västeråsin poliisille poikansa kadonneen. Etsinnät aloitetaan, ja parin päivän kuluttua pojan ruumis löytyy läheisestä metsästä sydän irti revittynä. Roger oli outo lintu, yksinäinen poika jolla ei ollut juurikaan kavereita. Kukaan ei tiedä tarkkaan, missä ja kenen kanssa hän vietti aikansa. Huhumylly käynnistyy, ja pian aletaan epäillä yhteyksiä saatananpalvontaan. Kaikki poliisin tutkintalinjat osoittavat Palmlövin yksityiskouluun. Se on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon. Sitä käyvät lahjakkaat ja motivoituneet opiskelijat, jotka tulevat rikkaista perheistä. Koululla on moitteeton maine, joka alkaa nyt rakoilla pahemman kerran.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi

Erik Winter -dekkareista tunnettu Åke Edwardson on kirjoittanut aivan toisenlaisen kirjan, jota en olisi tullut lukeneeksi ellen olisi sitä nähnyt kirjaston lainausautomaatin vieressä bestseller-hyllyssä: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi (Johnny Kniga, 2012; suom. Jaana Nikula; ISBN 978-951-0-38247-9).

Kuten kirjan kannessa lainatussa kirja-arviossa todetaan, tämä on sellainen kirja joka olisi voinut jäädä huomiotta, ellei kirjoittaja olisi jo ennestään tunnettu. Mutta on hienoa, että tällainen kirjahelmi on saanut paljon lukijoita.

Tämä kirja ei ole dekkari, eikä siinä ole juurikaan jännitystä dekkarien tapaan, mutta elämästä, ihmisistä, ihmisyydestä se kertoo, ja ennen kaikkea: kaiken menettämisestä.

Kirjassa voi nähdä Raamatusta tutun Jobin tarinan uudelleen kerrottuna. Ja Jobin tarinahan on filosofisessa mielessä hyvin mielenkiintoinen, sillä poiketen kaikista muista Raamatun kertomuksista Jobin tarinassa ihminen ja Jumala rinnastuvat toisiinsa, käyvät keskenään "Jobin painia", ja monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen erityisesti liittyen siihen miten kaikkivaltias voi piinata ihmistä.

Kovin raamatullinen tämä romaani ei ole, vaikkakin pappishahmolla on oma roolinsa tarinassa, samaten uskolla ja sen puuttumisella. Mutta loppujen lopuksi tarina on hyvin henkilökohtainen ja yksityinen.

Mitä seuraa siitä, kun suuri myrsky pyyhkii metsät lakoon, niin että kirjan pariskunta, Ann ja Johan, menettävät koko metsäomaisuutensa, jonka varaan tulevaisuus on rakennettu. Eikä sekään riitä, heidän ainoa poikansa jää kaatuvan puun alle ja menee koomaan, josta herääminen käy koko ajan epätodennäköisemmäksi.

Kirjassa pohditaan vanhemmuuden, syyllisyyden ja selviytymisen teemoja, ja niitä kysymyksiä mitä äärimmäinen vastoinkäyminen voi parisuhteessa saada aikaan.

Mutta kaikesta vastoinkäymisestä huolimatta - eikä tässä ollut läheskään kaikki - Edwardsonin kirja on tavattoman lämmin, tavattoman inhimillinen, sellainen romaani jossa tuntuu kuin ihmisyys olisi kirkastettu aivan olennaiseen sydämeensä saakka.