Pekka Viljakainen puhuu räväkästi johtamisesta ja johtajuudesta: No Fear - johtaja kohtaa digicowboyt (Docendo, 2011; ISBN 978-951-0-38155-7). Paikka paikoin kirja on aivan erinomainen, Viljakainen puhuu kokemuksesta ja sanoo miten asiat ovat. Mutta toisaalta kirja myös rönsyilee, eikä kokonaisuus pysy kasassa.
Kirjan takakannessa sanotaan näin: "Sosiaalisen median kasvatit odottavat johtajaltaan innostavuutta, vastuullisuutta ja avoimuutta. Johtaja joutuu ankarasti miettimään, mitä hyvää on johtamisen pitkässä perimässä ja miten tuoda nuorten toimintatavat ja välineet omaan toimintaansa."
Siis nuoresta sukupolvesta on kyse, siitä porukasta, "PlayStation-sukupolvesta" eli vuoden 1985 jälkeen syntyneistä, joka haluaa työelämältä jotain muuta kuin mihin on totuttu.
Mutta toisaalta kyse on meistä kaikista: "Myös asiantuntijaliiketoiminnan johtamisessa on pohjimmiltaan kyse siitä, miten hyvin saat erilaiset ihmiset innostumaan tekemästään asiasta ja myös toisistaan asiantuntijoina ja tiiminä. Tuota innostusta ei kukaan voi komentaa tapahtuvaksi. Tittelisi saattaa saada ihmisen kuuntelemaan sinua 2 minuuttia kauemmin, mutta mitään muuta se ei takaa."
Olennaiseen keskittyminen, sitä tarvitaan. "Toimivatko teidän yrityksenne sisäiset järjestelmät kuten iTunes", kysyi eräs rekrytoitava Viljakaiselta ja tarkoitti sitä, että organisaation käytössä olevien työkalujen täytyy olla jatkuvasti ajan tasalla, ja rutiinit pitää karsia minimiin.
Viljakainen tuo esille termin "helikopterointikyky", mikä ei tarkoita johtajan liitelyä korkealla sfääreissä: "Helikopterointikyvyn ydin on a) kyky nähdä kokonaisuus riittävän korkealta b) kyky laskeutua erittäin nopeasti maanpinnan tasalle mikäli jokin yksityiskohta, asiakastilanne tai taistelutilanne niin vaatii."
Ennen kaikkea tämä tarkoittaa aitoa perehtymistä asiakkaiden maailmaan: "[J]ohtajan varmin tae nukkua onnensa ohi on pysyä poissa etulinjan asiakaskeskusteluista. On täysin eri asia olla kaveri ja viettää aikaa asiakkaiden kanssa, kuin sitoa itsensä asiakkaan syvän muutoksen hahmottamiseen."
Viljakainen korostaa useaan otteeseen kykyä tuoda omat virheet esiin: "On näytettävä koko joukkueelle, että on suositeltavaa, ellei pakollista, tuoda oman persoonan ja toimintatapojen heikkoudet esiin. Kun ne ovat esillä, jäljelle jäävät vain vahvuudet ja ne ihmiset huomaavat muutenkin. Juuri tässä on sinun autenttisuutesi."
Ja samasta asiasta vielä: "Johtajan tehtävä on omalla esimerkillään saada työryhmä jatkuvaan, sykkivään ja täysin läpinäkyvään ideointiin ja ajatusten tuotteistamiseen. […] Mikään ei ilahduta kanssaihmisiä niin paljon kuin mahdollisuus korjata pomon virhe. On hienoa antaa ihmisille siihen mahdollisuus." Ja vielä: "Mikään kuin ei piristä päivää niin paljon kuin kertoa mokanneensa."
Tähän liittyen Viljakaisella on vielä mainio repliikki lukijalle: "Jos tämän luettuasi toteat ongelmasi olevan virheiden puute, kannattaa hakeutua lääkärin vastaanotolle. Arvostelukykysi on pahemman kerran heikentynyt tai et ole enää elossa."
Viljakainen tuo esille - kahteenkin kertaan - seuraavan huoneentaulun organisaation kulttuurin rakentamiseen:
Hire people who like people
PROMOTE people who like people
Don't hire people who don't like people
God knows, don't promote people who don't like people
Lisäksi Viljakainen sanoo, että termistä "human resources" pitäisi siirtyä käsitteeseen "human beings": "Digicowboyn johtajalla ei ole siis yhtään henkilöresurssia. On vain yksilöitä. Piste."
Yhteenveto: Pidin Viljakaisen kirjasta, vaikka paikka paikoin se raivostuttikin sekavuudellaan ja perustelemattomilla huomioillaan. Mutta kokonaisuus toimii, virheineenkin. Viljakainen puhuu johtajuudesta joka elää kiinni tässä ajassa.
Tekstit
