Ann Patchett: State of wonder

Ann Patchettin teos veti mukaansa, tarrasi tiukemmin kuin mikään romaani kuukausiin ellei vuosiin: State of wonder (Bloomsbury, 2012; ISBN 978-1-4088-2188-6).



Romaani kertoo lääketutkimuksesta ja ihmisistä joiden elämät kiertyvät hiljalleen toistensa kanssa lomittain. Tarinan ytimessä on matka Brasilian sademetsien uumeniin, jossa tutkijaryhmä kehittelee mullistavaa lääkettä.

Teos toi mieleen Hope Jahrenin omaelämänkerrallisen kirjan Lab girl - a story of trees, science and love, mutta ehkä sillä erolla että aivan samanlaiseen uskottavuuteen tieteen tekemisen todellisuudesta Patchett ei kykene.

Kirja toi myöskin mieleen Joseph Conradin pienoisromaanin Pimeyden sydän, mutta monessa suhteessa Patchett kulkee omia polkujaan, pohtien elämän merkitystä ja asioita joiden takia ihminen voisi olla valmis jättämään taakseen kaiken tutun ja turvallisen.

Romaania on paljon kehuttu, ja syystä. En ole Patchettin teoksiin aiemmin tarttunut, ja tämä teki sen verran kovan vaikutuksen, että laitoin kaksi muuta hänen romaaniaan varaukseen Helmetissä.

Shortlisted for the Orange Prixe for Fiction 2012.

There were people on the banks of the river. Among the tangled waterways and giant anacondas of the Brazilian Rio Negro, an enigmatic scientist is developing a drug that could alter the lives of women for ever. Dr Annick Swenson's work is shrouded in mystery: she refuses to report on her progress, especially to her investors, whose patience is fast running out.

A dazzling tale of science and ritual, terror and love, State of Wonder is the most ambitious and mesmeric book yet from Ann Patchett.

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

Johanna Vehkoon kirja on erikoislaatuinen kuvaus kohtaamisista paikoissa, joihin on lyöty menneen maailman leima, syystä tai toisesta, olkoon sitten kyse kaivoksen sulkemisesta tai teollisen tuotannon siirtymisestä muualle: Autiopaikoilla - tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille (Teos, 2016; ISBN 978-951-851-520-6).



Reportaasimainen kuvaus pyrkii antamaan kasvot ihmisille joita muutos koskettaa tai on koskettanut. Varsin hyvin Vehkoo tässä onnistuukin, mutta tulin miettineeksi missä määrin toimittaja kuvaa omia ajatuksiaan ja missä määrin haastateltujen ihmisten elämän todellisuutta sinällään.

Maailma kaupungistuu. Yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunkeja on jo 35. Ennusteiden mukaan 66 prosenttia maailman ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä. Samaan aikaan osa kaupungeista on jäämässä kelkasta. Teollisuudesta eläneet paikkakunnat ovat länsimaissa uhanalaisia, elleivät ne löydä uusia syitä olemassaololleen. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita. Kukaan ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä.

Kiehtovassa reportaasissaan Autiopaikoilla palkittu toimittaja Johanna Vehkoo matkustaa paikkoihin, jotka ovat syystä tai toisesta hylättyjä. Kohteina ovat muun muassa tyhjenevä kaivos kylä Kainuun korvessa, neuvostoliittolainen aavekaupunki Huippuvuorilla ja jälkiteollisen maailman koelaboratorio Detroit. Matka jatkuu Kalifornian kultakuumeiden, niin menneiden kuin nykyisten, kautta hylättyihin virtuaalimaailmoihin. Kirja etsii vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Miksi ihmiset hylkäävät kotinsa ja mitä he jättävät jälkeensä? Ketkä jäävät ja miksi? Mitä tulevaisuuden raunioille tulisi tehdä, pitäisikö ne säilyttää arkeologisina kohteina ja lähihistorian muistomerkkeinä?

Michelle Paver: Dark matter

Michelle Paverin kauhutarina sijoittuu Huippuvuorille, 1930-luvun alkuun, ja kertoo tutkimusretkestä joka alkaa lupaavasti, mutta päättyy karmaisevasti arktisessa kaamosajan pimeydessä: Dark matter (Orion, 2010; ISBN 978-1-4091-2378-1).



Parasta romaanissa oli hitaasti etenevä tarinan kuljetus, tunnelmointi, viipyilevä pohdiskelu, siirtyminen yöttömän yön maailmasta kohti pimeää todellisuutta, yksinäisyyttä. Kirjailijalla tuntui olevan sekä historiallinen ajankuva että arktinen kaamos hyvin hallussa. Tarinaa ei myöskään ollut pitkitetty. Monipolvinen kummitustarina, taitavasti kerrottuna.

A terrifying 1930s ghost story set in the haunting wilderness of the far north.

Per ja Bjœrn Simonsen: Kesytön erämaa - vaellus Norjan halki

Per ja Bjœrn Simonsen kertovat huumoria unohtamatta vaelluksesta Norjan läpi, pohjoisesta etelään, ja sitten vielä takaisin etelästä pohjoiseen: Kesytön erämaa - vaellus Norjan halki (Gummerus, 2013; suom. Elina Lustig; ISBN 978-951-20-9102-7).



Luulin että kirja olisi nopeasti selailtu ja siinä se, mutta teksti nappasi mukaansa ensimmäiseltä sivulta alkaen enkä pystynyt lopettamaan lukemista millään. Tarinoissa on huumoria, kommelluksia ja ennen kaikkea henkilökohtaista otetta, jossa kirjoittajat panevat itsensä alttiiksi.

Kirjan aikajänne on 13 kuukautta, eivätkä veljekset pidä matkallaan kovaa kiirettä, mieluummin pysähtyvät nautiskelemaan kuin ryntäävät heti seuraavaan kohteeseen. Jonkinlainen reissaamisen kipinä tästä tuli mieleen, mutta ei niinkään hinku mennä paikasta toiseen vaan pikemminkin tarttua hetkeen ja nauttia siitä mitä on tarjolla juuri nyt.

Kesällä 2006 veljekset Per ja Bjorn Simonsen päättävät lähteä vaeltamaan Norjan halki pohjoisesta etelään ja takaisin. Eränkävijäesikuviensa Lars Monsenin ja Trond Stromdahlin tavoin veljekset varaavat hyvin aikaa matkalle. He haluavat kokea uusia asioita, maata selällään kanervikossa, istuksia nuotion ääressä, testailla perhovapojaan tai jäädä vaikka aloilleen yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi, jos siltä tuntuu. Luontoelämykset ovat suurenmoisia, rasitusta ei voi välttää ja veljesten polulle sattuu monia mielenkiintoisia ihmisiä. Yllätykseksi lunta ei ensin olekaan riittävästi ja järvet jäätyvät myöhään. Vaeltajat jäävät sään vangeiksi moneksi päiväksi. Kaksikon parhaita eväitä erämaassa ovat omalaatuinen, ehtymätön huumorintaju, sopivan reipas kilpailuhenki ja kyky kääntää negatiiviset kokemukset positiivisiksi.

Kim Fay: The map of lost memories

Kim Fay kertoo 1920-luvun Kiinasta, Vietnamista ja Kambodžasta, arkeologisesta tutkimuksesta, khmereistä ja heidän muinaisesta kulttuuristaan, vallankaappauksen valmistelusta: The map of lost memories (Random House Publishing Group, 2012; ISBN 978-0-345-53135-3).



Oletin että kirjan päähenkilö Irene Blum olisi jonkinlainen naispuolinen Indiana Jones -hahmo, mutta eipä ollut, vaan kirjassa on kyse aivan muusta kuin nopeatempoisesta seikkailusta aarretta etsimässä viidakon uumenissa. Kestää reilusti yli puolet romaanista ennen kuin ollaan lähelläkään viidakkoa, eikä teoksen kerronta siinäkään vaiheessa sen nopearytmisemmäksi muutu.

Voisi sanoa että koko teos on eräänlaista salapoliisityötä, jossa ihmiset juonivat kaikenlaisia asioita ja todellisuus paljastuu pala kerrallaan. Niin, ja päähenkilö luulee olevansa asioista perillä, ja on näppärä selvittelemään pulmia, mutta tosiasiassa taitaa olla niin että hän vähiten tietää siitä mistä koko reisussa loppujen lopuksi on kyse.

Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-romaanisarjan toinen osa melkein jäi lukematta, kun laina-aika meni umpeen, mutta ehdin kuin ehdinkin kirjaa lukea, en tosin ihan loppuun asti: Hallinta (Like, 2015; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-1289-9).



Tarkemmin sanottuna luin teoksen alkua kohtalaisen pitkälle, kunnes piti lähteä kirjastoon kirjaa viemään, mutta lunttasin kylläkin kirjan lopusta loppuratkaisun, enkä nyt tiedä oliko se hyvä ajatus vai ei.

Kirjasarjan ensimmäinen osa oli arvoituksellinen, hämmentävä, omalaatuinen ja monella tapaa palkitseva. En tiedä onko tämä toinen osa ihan samalla tasolla kuin ensimmäinen, mutta omaperäisyyttä on tässäkin, vaikkakin salaisuuksien paljastuessa tuntuu siltä että teossarjan lumo ei enää tarraa kiinni yhtä tiukasti kuin ensimmäisessä romaanissa.

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Bea Uusma tarjoaa tutkimusmatkan tuntemattomaan, ja vaikka kirjassa nimellisesti tutkitaan Pohjoisnavan ympäristöä, varsinaisesti kirja on tutkimusretki ihmismieleen, ja siihen mitä kummallista ihmiset voivat saada päähänsä tehdäkseen: Naparetki - minun rakkaustarinani (Like, 2015; suom. Petri Stenman; ISBN 978-952-01-1283-7).



Uusman kirja on eräänlainen kuolemansyyntutkimusraportti kolmesta onnettomasta tutkimusretkeilijästä ja heidän kohtalostaan. Samalla kirja kertoo kirjoittajan päähänpiintymästä, halusta selvittää mitä oikein tapahtui, paluusta (ja paluun yrityksistä) niille paikoille joissa tutkimusretkikunta viimeisiä hetkiään vietti.

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Tapaus on kiehtonut kirjailijoita, toimittajia, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. Ruotsissa on myös Andrée-retkikunnalle omistettu museo.

Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui?

Näin alkaa retki kauas menneisyyteen ja palapelin palaset loksahtelevat vaiheittain paikalleen. Lopulta saadaan seikkaperäinen vastaus kaikkiin kysymyksiin - ainakin teoriassa.

Naparetki on tietokirjallisuutta kiehtovimmillaan: sen jälkeen tuntuu kuin olisi itse käynyt tapahtumapaikoilla, palellut pakkasessa, syönyt jääkarhunlihaa ja sulattanut lunta juomavedekseen.

Kerkko Hakulinen ja Olavi Heikkinen: Suomalaiset Aasian-kävijät

Kerkko Hakulinen ja Olavi Heikkinen ovat toimittaneet kirjan tutkijoista jotka kulkivat Aasian suunnalla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: Suomalaiset Aasian-kävijät (Kirjayhtymä, 1980; ISBN 951-26-1876-1).



Kirja perustuu esitelmäsarjaan, jonka Helsingin seudun maantieteellinen yhdistys Maanpiiri järjesti vuonna 1979. Kirjassa käsiteltävät tutkijat ovat M. A. Castrén, G. A. Wallin, A. E. Nordenskiöld, C. G. Mannerheim, J. G. Granö, G. J. Ramstedt ja Sakari Pälsi.

Monet aikoinaan kiinnostavista tieteellisistä päätelmistä ovat myöhemmin osoittautuneet vääriksi, kuten esimerkiksi suomen kielen ja suomalaisten alkukotiin liittyvät tutkimukset, mutta kiinnostavia nämä tutkimusmatkailijat ja heidän retkensä siitä huolimatta edelleen ovat. Kohteena oli yhtä lailla Koillisväylä, Siperian suunnan vuoristot kuin Arabian niemimaa.

Kirjassa on mainiot minielämänkerrat, joista löytyy perustiedot kustakin käsitellystä tutkijasta. Teksteissä kerrotaan paitsi kunkin henkilön matkoista myös siitä, millaisista lähtökohdista nämä retket tehtiin. Rahoituksen saaminen oli usein hankalaa, eikä tieteen tekeminen näissä oloissa ollut helppoa.

Mutta hyvin nämä suomalaiset sankarit selvisivät ankarissakin olosuhteissa, ja kukin omalta osaltaan tarjosi uutta näkemystä senaikaiseen käsitykseen maailmasta.





Lainasin kirjan J. G. Granön takia, mutta erityisesti kirjasta jäi mieleen Sakari Pälsi, jonka tutkimuksiin ja erityisesti valokuviin on kyllä tutustuttava tarkemmin.

J. G. Granö: Altai - vaellusvuosina nähtyä ja elettyä

J. G. Granö kertoo matkoistaan jylhissä Altain maisemissa tässä hienossa vuosina 1919 ja 1921 ilmestyneen teoksen uusintapainoksessa: Altai - vaellusvuosina nähtyä ja elettyä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993; ISBN 951-717-733-X).



Granöstä olin tätä ennen lukenut teoksen Sinisten maisemien mies - J.G. Granön tutkijantie 1882-1956, joka säväytti sekä hienoilla Granön ottamilla valokuvilla että tarinalla suomalaisesta tutkijasta joka oli aikansa huippua.

En Granön tarinaa sen kummemmin lähtenyt selvittelemään, kunnes sain ystävältä lainaan tämän kirjan, joka osoittautui aarreaitaksi.

Sen lisäksi että Granö oli erinomainen tutkija ja taitava valokuvaaja, osasi hän myös kirjoittamisen taidon. Kirja koostuu ikään kuin matkapäiväkirjan muotoon kirjoitetuista kuvauksista joissa tutustutaan Altain alueen luontoon, geologiaan ja ihmisiin.

Ja hyvinkin tarkkasilmäinen havainnoitsija Granö on, esimerkiksi hänen kuvauksensa retkillä mukana olleista oppaista olivat uskottavia ja osuvia, suorastaan tuli mieleen venäläisen klassikkokirjallisuuden kertomukset, esimerkiksi Gogol.

Granö ei liioittele tai turhia maalaile, mutta tarkoilla havainnoillaan ja osuvilla kuvauksillaan hän piirtää kuvan elämästä Venäjällä 1900-luvun alkupuolella, esimerkiksi siitä miten niukkaa elanto monin paikoin oli.



Eräänkin kerran hän sattui palkkaamaan itselleen oppaan joka ei tuntenut retken kohteena olevia seutuja ollenkaan, mutta pystyi Granöä haastattelussa kuitenkin hämäämään. Oppaaksi pääseminen oli tietysti iso juttu miehelle joka eli jatkuvassa nälässä, suorastaan nälkäkuoleman partaalla, sillä reissussa sai sentään ruokaa vatsaansa.

Niin, ja ne valokuvat: Granö totisesti osasi valokuvata. Maisemien lisäksi kirjassa on ihmisten muotokuvia, ja tässäkin Granö onnistuu kuvaamaan kohteensa tarkasti ja uskottavasti.

Fridtjof Nansen: Yön ja jään matka

Fridtjof Nansenin kertoo pohjoisnapaa kohti vuosina 1893-96 tekemästään matkasta kirjassa Yön ja jään matka (WSOY, 1954; suom. Antero Manninen; kontrollinumero kr20223439).



Näin retkestä kerrotaan Wikipediassa: "Nansen johti vuonna 1893 retkikuntaa, jonka tavoitteena oli päästä Pohjoisnavalle ajelehtimalla merivirtojen mukana Pohjoisen jäämeren yli. Tähän tehtävään suunniteltiin jään puristuksen kestävä laiva Fram. Mukaan otettiin myös rekien vetämiseen tarkoitettuja koiria siltä varalta, että laiva ajautuisi sivuun pohjoisnavalta. Syksyllä meri jäätyi, ja miehet jännittivät kestäisikö heidän laivansa jäiden puserruksen. Fram kesti ahtojäiden puristuksen. Kun parin vuoden päästä helmikuussa 1895 kävi selväksi ettei Fram saavuttaisi pohjoisnapaa, Nansen lähti Johansenin kanssa rekiretkelle kohti pohjoisnapaa. Koirat vetivät rekiä, ja mukana oli myös kajakkeja avovesirailojen ylitystä varten."

Kirja kertoo erityisesti tästä loppuvaiheen seikkailusta, kun Fram-laivan juututtua jäihin Nansen lähti jalkaisin kohti pohjoisnapaa Johansenin kanssa. He eivät kylläkään päässeet perille, sillä jäät olivat liian rikkonaisia suksilla ja reellä etenemiseen, eikä paluureissu kohti maata tai jäänrajaa ollut sekään helppoa.



Reissussa he söivät mitä jäätiköiltä löytyi, siis ampuivat jääkarhuja, mursuja, hylkeitä, ... (Ja rekikoiratkin syötiin.) Kirjan loppuosa on varsinainen lihan- ja ihransyömisen tarina. Nansen lihoi kymmenen kiloa talvileirissä odotellessaan kevään taas tulevan.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamerkintöjen pohjalta eläväiseen tyyliin, ja hyvin Nansen valottaa pohjoisen ankaria oloja ja niitä vaikeuksia mitä kaksikolla oli reissullaan. Yllätyksiä oli reippaasti, ja kärsimystä piisasi, mutta toisaalta myöskin hyviä aikoja jolloin matka sujui tai oltiin turvallisesti leiriydytty.

Kotiin palatessaan Nansen sai sankarin vastaanoton, sillä olihan hän käynyt kauempana pohjoisessa kuin kukaan ennen häntä. Ja Fram-laivakin selvisi ehjänä reissusta.