Olen lukenut Leif G. W. Perssonin jännitysromaaneista pari-kolme, ja näistä romaani Kesän kaipuusta hyiseen viimaan jätti pysyvän muistijäljen. Nyt lainasin kirjastosta Perssonin esikoisteoksen, joka monella tavalla muistutti lukemiani romaaneja, hyvässä ja pahassa: Possujuhla (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-25748-6).
Perssonin tyyliin kuuluu aika ajoin harhautua kovin kauas varsinaisesta tarinasta, pohdiskelemaan niitä näitä asioita joilla ei tunnu olevan erityisen paljon tekemistä itse tarinan kanssa, ja näin on tässäkin romaanissa, paikka paikoin tuntuu että tässä pikemminkin pohdiskellaan esseetyylisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin kirjoitetaan romaania.
Mutta toinen juttu on sitten se, että tarina rullaa parhaimmillaan eteenpäin mutkattoman makuisasti. Kyse on eräänlaisesta veijariromaanista, jossa on jännitystä huumoria unohtamatta. Tässä tarinassa huumori kumpuaa ennen kaikkea ihmisten epätäydellisyydestä ja vajavaisesta kyvystä ymmärtää todellisuutta.
Kirja kertoo postiryöstöstä 1970-luvun lopulla sekä vuosia aiemmin tapahtuneista asioista Mallorcan lomamatkalla, lomakohteessa järjestetyistä possujuhlista.
Yhtä ja toista poliisi onnistuu selvittämään, kaikenlaisista haasteista huolimatta, joista pienin ei ole se että poliisijohto yrittää laittaa lopun rikostutkinnalle kun se etenee liian syvälle tapahtuneeseen.
Persson esittää lukijalle kysymyksen siitä, missä määrin poliisi todella tutkii rikoksia ja missä määrin se tosiasisassa palvelee vallanpitäjien etua - ja omien johtajiensa etua erityisesti.
Tekstit
46 Singaporen liikennepolitiikka on lähellä täydellistä
1 tunti sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti