Marko Leinon romaani teki kaksijakoisen vaikutuksen. Toisaalta on pakko ihailla kertomisen taitoa ja vaikuttavuutta, mutta toisaalta se mistä kirja kertoo inhotti ja suorastaan yökötti, siinä määrin että romaanin lukeminen lopahti alkuunsa: Saasta (Teos, 2013; ISBN 978-951-851-556-5).
Muistaakseni J. M. Coetzee pohdiskeli romaanissaan Elizabeth Costello sitä, kannattaako kirjoittaa sellaisista aiheista jotka aiheuttavat kirjoittajalleen vamman mieleen, ja tämä kysymys nousi esiin tämän romaanin tiimoilta, siinä määrin rankoista asioista ja kauheuksista romaanissa kerrotaan. Teoksen nimi osuu kohdalleen.
Kirjassa puhutaan monenmoisesta väkivallasta ja sadismista, naiskaupasta, selvittämättömistä rikoksista, lapsen kuolemasta, alamaailman kauheuksista.
Kertomisen tapa on sellainen jossa lukija istutetaan kauheuksien ytimeen, ja tämä ratkaisu on sellainen, että toisaalta on pakko kunnioittaa kirjoittajan taitavaa suoritusta, mutta samalla lukeminen inhottaa siinä määrin että en halunnut teoksen parissa jatkaa, tuntuu siltä että tässä mässäillään ylen määrin kauheuksilla.
Tekstit
46 Singaporen liikennepolitiikka on lähellä täydellistä
41 minuuttia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti