Suomalaisuudesta ja kirjallisuudesta

Ihan aluksi uutinen: aiemmin mainostamani Helmet-järjestelmä on nyt avannut tietoaineistonsa kaikkien käyttöön. Hieno juttu! Tarjolla on 680 000 kirjan, levyn, nuotin yms. kuvailutiedot, joita kuka tahansa voi hyödyntää.

Sitten kirjoihin. Olen jatkanut lukemista, aiemmin työn alla olleiden Sebaldin ja Sariolan jälkeen. Luin Kari Hotakaisen uusimman romaanin Ihmisen osa (Siltala, 2009), joka oli vallan erinomainen, tosin ehkä kerrontateknisesti turhankin erikoista tavoitteleva.

Mutta hauska kehyskertomus silti - mummo joka myy elämänsä kirjailijalle. Melko iso tarinan kaari kirjassa on, tosin paikoitellen turhankin äksyä toimintaa - punaisia päin 30 km/h ylinopeutta ajava auto ja muuta semmoista tehostetta. Ei silti, hyvin tarina pysyy kasassa.

Hotakaisen jälkeen luin Kjell Westön sukukronikan Älä käy yöhön yksin (Otava, 2009).

Tämä on ensimmäinen Westön teos jonka luin, eikä hassumpi, vaikka joskus kyllä tuntui että kirjoittajan ote hiukan herpaantui aiheesta. Mutta osaltaan kyse voi olla tarkoituksellisesta etäännyttämisen kerrontatekniikasta. Kiinnostava teos, joka käyttää monen näkökulman tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen.

Koska en Westöä ole aiemmin lukenut, en myöskään tiennyt että tämä kirja on "Helsinki kvartetin" päätösteos. On syytä lukea myös muita sarjan teoksia. Finlandia-palkinnon voittanut Missä kuljimme kerran lienee ilmiselvä valinta.

En voi olla vertaamatta Westöä Antti Tuuriin, jota myös olen alkanut äskettäin lukea. Aloitin Lakeuden kutsusta ja sen jälkeen luin Pohjanmaan. Lienee syytä jatkaa, sen verran hyviä nämä olivat, kunhan ensin pääsin sisään Tuurin kertomistyyliin.

Mielenkiintoista muuten, että Antti Tuuria on kutsuttu "insinöörikirjalijaksi", samoin kuin Kari Hotakaista ja Hannu Raittilaa. (Ja miksei samaan kategoriaan voisi kuulua myös Antti Hyry, hmmm...) Raittilaa en ole lukenutkaan, varmaan pitäisi.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin teoksen Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Hänhän sai Finlandia-palkinnon teoksesta Maan ääreen, joka kyllä pitäisi lukea. Tämä puutarhuri-tarina tuntui jotenkin hajanaiselta, millä tarkoitan "hajanaisen hajanaista" enkä "yhtenäisen hajanaista" (eli tietoista taiteellista valintaa).

Olisiko kirjoittaja jotenkin yrittänyt liikaa? Tässä oli kovan tekemisen tuntua mutta ei sellaista itsestään selvyyttä kuin parhaissa kirjoissa. Toisaalta paikoitellen teos nousi siivilleen, siinä oli havaintojen tarkkuutta ja yllättävyyttä jota harvoin näkee. Mutta oliko kirja romaani, proosarunokokoelma vai mitä, sitä jäin miettimään.

Luettavien kirjojen listalla on myös Väinö Linnaa. Jotenkin aikoinaan en hänen makuunsa päässyt. Ehkä olin nuorempana liikaa suuntautunut ulkomaiseen maailmankirjallisuuteen, jolloin kotimainen jäi. Tosin kyllä tuli yhtä ja toista kotimaistakin luettua, Antti Hyryä, Veikko Huovista, Pentti Haanpäätä, Mika Waltaria ja monta muuta. Mutta Linna - ehkä hän oli vähän liikaakin kansakunnan kaapin päällä, joten hänet sivuutin. Mutta pitänee ottaa esille nyt vihdoin.

Kun tässä vähän selvittelin lukemisen arvoisia kirjailijoita, huomasin verrata Finlandia-palkinnon saajien listaa Kalevi Jäntin palkinnon listaan: muutamia samoja nimiä kyllä löytyy, mutta oikeastaan yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin monesta "nuoresta lupauksesta" jää tulematta ikoneja kansakunnan kaapin päälle. Kirjallisuuden valtionpalkinto ja Runeberg-palkinto puolestaan ovat ehkä enemmän linjassa Finlandia-palkinnon kanssa, tosin Finlandiaa ei ole saanut muun muassa Juha Seppälä joka kaksi muuta on jo saanut.

Carlsonin jälkeen luettavana oli kevyempää tavaraa, nimittäin Leena Lehtolaisen dekkari Tuulen puolella (Tammi, 1998). Häntä en ollut koskaan aiemmin lukenut, ja vähän tökki. Joillakin kirjoittajilla on kulmikas tyyli johon kestää aikansa sopeutua, ja tämä saattaa olla syy siihen miksi Lehtolaisen tyyli ei oikein puhuttele. Keinotekoisen makuista tekstiä, tekemällä tehtyä, tosin pääosin taitavasti. Kaikesta huolimatta luin teoksen loppuun asti, tosin kornien kohtien yli hyppien.

Lehtolaisen jälkeen palasin nobelisteihin, Joseph Brodskyn omaelämänkerralliselta vaikuttavaan teokseen Veden peili (Watermark, 1992). Runoilijoilla on tapa löytää syvällisiä merkityksiä paikoista, ja tässä kirjassa Venetsia nousee jopa koko inhimillisen kulttuurin symboliksi.

Luettavien kirjojen lista ei tunnu lyhenevän yhtään. Listalla on muun muassa Fernando Pessoa, mutta saa nyt nähdä tuleeko yhtään häntä luettua. Suomalaisiakin klassikkoja on listalla niin monta.