Kari Enqvist kirjoittaa kuin enkeli; Dan Brown kirjoittaa kuin tohelo

Luin lähes yhteen menoon Kari Enqvistin teoksen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, jonka vihdoin sain kirjastosta - olin varannut sen toista kuukautta sitten. Tämä on ensimmäinen Enqvistin teos jonka jaksoin lukea loppuun asti, ja hyvä oli. Olisiko Enqvist tullut aiempaa humaanimmaksi, en tiedä, mutta aiemmin pahasti häirinnyt arroganssi oli siirtynyt takavasemmalle, tosin välillä esiin pilkistäen, ja ihminen oli tullut esiin. Enqvist osaa tiivistämisen ja selkeän esittämisen taidon, ja tässä kirjassa hän onnistuu kiteyttämään vaikeita asioita ymmärrettävästi. Atomipommi, kuoleminen ja uskontojen olemassaolo lomittuvat mielenkiintoisesti keskenään.

Enqvistin jälkeen otin käteeni Dan Brownin bestsellerin Kadonnut symboli, joka sekin oli pitkään varattuna kirjastossa kunnes sen sain lainatuksi. Siinä missä Enqvist tähtää ja yltää korkealla, Brown menee riman alta tai pikemminkin pudottaa riman aina kun silmä välttää.

Olen lukenut jonkin hänen aiemmista kirjoistaan, enkä näköjään kerrasta oppinut. Tuo aiempi teos käsitteli tietotekniikkaa niin asiantuntemattomasti että huh-huh.

Tässäkin kirjassa ne asiat joista jotakin tiedän ovat niin alkeellisesti ymmärrettyjä että uskottavuus menee hetkessä. (Esimerkkinä "eristetty" tutkimuslaboratorio jonne ei minkään ulkopuolisten häiriöiden pitäisi tunkeutua, ja siellä sitten soitetaan iPhonella ja selataan nettiä.)

Oletan että yhtä asiantuntematonta on kirjoittaminen kaikkien niiden asioiden suhteen joista en mitään ymmärrä. Eli hokkus-pokkusta koko kirja, enkä usko että Brown edes välittää siitä että teksti on huuhaata, tärkeintä että konsepti myy. Tässä kirjassa teemana on vapaamuurareiden salaisuudet, aiemmissa Vatikaani ja niin edelleen. Resepti näyttäisi olevan: keksi "mystinen" teema ja rahasta sillä.

Parempaa luettavaa kuin Dan Brown on pilvin pimein. Kvanttimekaniikka-teemaa maailmankaikkeuden selityksenä pohdiskelee mainiosti Ian McDonald vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Brasyl. Jos taas puhutaan salaliittoteorioista ja kätketyistä merkityksistä, Steven Hallin Haiteksti pureutuu aivoja riivaaviin meemeihin intensiteetillä joka on omaa luokkaansa. Ja unohtaa ei sovi viime vuosisadan alkupuolella ilmestynyttä G. K. Chestertonin romaania The Man Who Was Thursday: A Nightmare.

Näissä on hyvää se, että ne suoraan myöntävät tai antavat lukijan ymmärtää, että tarina on sepitettä. (No, Chesterton joutui tämän erikseen rautalangasta vääntämään niille jotka eivät asiaa oivaltaneet.) Mutta Dan Brown väittää fiktiotaan faktaksi, joka on kerta kaikkiaan velttoa meininkiä.

Ehkä tässä on taas syytä palata asiatekstin ja kaunokirjallisuuden teemaan. Nuorena näin asiat mustavalkoisina, eli että asiateksti/tietokirjallisuus ja kaunokirjallisuus eivät toisiaan kohtaa.

Mutta jossain vaiheessa rupesin lukemaan tietokirjallisuutta suuressa määrin, jopa niin että kirjoitin reilusti yli sata kirja-arviota hyvistä kirjoista. (Tätä kirjoitettaessa osa arvioista on netissä nähtävissä, suomeksi ja englanniksi.) Ja samalla vähensin huomattavasti kaunokirjallisuuden osuutta.

Tietokirjallisuuden lukemisen myötä kiinnostuin myös asiatekstin kirjoittamisesta, ja luin kymmeniä oppaita, joista puoli tusinaa ostin omaan kirjahyllyyn. Näistä kaikista edelleenkin parhaalta tuntuu William Zinsserin On Writing Well, ja hänen toinen kirjansa, Writing to Learn, ei ole huono sekään.

Sitä mukaan kuin ymmärsin, miten vaikeaa on kirjoittaa hyvää asiatekstiä, sitä pienemmältä raja faktan ja fiktion välillä tuntui. Tämä näkyy monissa esseisteissä, jotka yhdistävät henkilökohtaisen kokemuksen ja ymmärryksen maailmasta luovalla tavalla, josta on vaikea enää erottaa missä fakta päättyy ja fiktio alkaa. Kyse on todellisuuden hahmottamisesta kirjoitetun sanan avulla.

Mutta se että kirjoittaja - kuten Dan Brown - ei reilusti myönnä kirjoittavansa sepitettä, sitä en voi hyväksyä. Ja sitten on vielä sekin, että hän kirjoittaa niin luokattoman huonosti.

Otsikoin tekstin aluksi "Dan Brown kirjoittaa kuin peruskoululainen", mutta se olisi ollut tavaton solvaus Suomen erinomaista koululaitosta kohtaan, joten korjasin otsikon osuvammaksi.