Rosvoparoneista ja suomalaisesta korruptiosta

Markku Kuisman teos Rosvoparonien paluu (Siltala, 2010) on kiinnostava pamfletti, eikä liian pitkäkään. Tosin teos kertaa pitkälti jo muualla käsiteltyjä teemoja, esimerkiksi Nassim Nicholas Talebin esittämää "mustan joutsenen" teoriaa ja Talebin reseptejä finanssikriisin kaltaisten riskien hallitsemiseen.

Aiemmin mainitsemani teos Valta Suomessa (toimittanut Petteri Pietikäinen; Gaudeamus, 2010) tarjoaa tieteellisempää diskurssia samasta aihepiiristä kuin Kuisma, useammasta eri perspektiivistä. Ja parhaillaan luettavanani oleva Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tuo tehokkaasti esille ne ankarat kasvukivut joita Suomella Suomeksi tulemisessa oli. (Tosin vasta 200 sivua on Linnaa luettuna.)

Kuisma ottaa rivakasti kantaa myös suomalaiseen vaalirahoitusjupakkaan tuoden esiin historian näkökulman. Nykyään suomalaiset lobbarit ovat hämmentävän naiveja amatöörejä entisaikoihin verrattuna. Teollisuus oli viime vuosisadalla aulis voitelemaan päättäjiä ja puolueita etujensa varjelemiseen, kunnes vuosisadan loppupuolella käytäntö vähitellen poistui käytöstä ja taidot alkoivat ruostua.

Kuisma tarjoilee esimerkkejä avokätisestä voitelusta niin J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen kuin monen muun entisaikojen politiikon osalta. Kuisman mukaan tähän verrattuna nykypäivänä saa suorastaan hävetä vaalirahoittajien saituutta, mitä muutamalla tonnilla nyt voisi saada aikaan? Kuisma jopa (leikillään?) epäilee että vaalirahoitusjupakassa on kyse demokratian vastaisesta salaliitosta, kun pikkuasioista on tehty härkäsiä.

Tosin ei väärinkäytösten mahdollisuutta tulisi unohtaakaan. Kuisma tuo esille vuoden 1982 presidentinvaalit, joissa oli käynnisteillä vahva lobbaus Ahti Karjalaisen puolesta. Kuisman mukaan oli onni, ettei tällä tiellä edetty alkua pitemmälle.

Ja näissä vuoden 1981 tapahtumissa saattoi olla myös keskeinen syy siihen, miksi teollisuus menetti kiinnostuksensa poliittiseen lobbaamiseen pitkäksi aikaa. Toisaalta nykyään voi olla jo niinkin, että yritysmaailma saa tahtonsa läpi muutenkin, lobbausta ja voitelua ei enää edes tarvita. Riittää että vaikuttaa asioihin riittävän aikaisessa vaiheessa ennen niiden tuloa poliittiseen käsittelyyn.

Kuisma pohtii monipuolisesti valtio-omisteista yhtiötoimintaa, sitä miten eri aikoina on pyritty pitämään kiinni kansallisista eduista, kuten tänä päivänä esimerkiksi valtion enemmistöosuuksista Finnairissa, Fortumissa ja Nesteessä. Mutta ajatus soutamisesta ja huopaamisesta ilman mitään sen kummempaa omistajapolitiikan johdonmukaisuutta nousee väkisinkin esiin.

Finanssikriisi nosti isona kysymyksenä esiin korkeimman yritysjohdon optiojärjestelyt. Aihetta on puitu julkisuudessa muun muassa Fortumin osalta. Mutta olisiko edes mahdollista kehittää reilu palkitsemisjärjestelmä, joka niin palkitsee kuin rankaisee, eikä sysää yritystoiminnan riskiä jonkun muun kuin johdon kannettavaksi?

Jos riskin kantaa joku muu (vrt. Kreikka), on rationaalisella voiton maksimoijalla helppo päätöksenteon tilanne: rahasta niin paljon kuin pystyt ja poistu ajoissa pelistä. Löytyykö tähän lääkettä - ja onko finanssikriisistä opittu - siinäpä hyviä kysymyksiä.

Ydinvoima-asian eduskuntakäsittely tuo finanssikriisin rinnalle toisenlaisen esimerkin riskienhallinnasta (ja sen puutteellisuudesta). Varsin kevyellä menettelyllä voidaan tehdä päätös jolla on vaikutuksia kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi. Kukaan päättäjistä ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen päätöksensä seurauksista.

EVA luonnollisesti puolustaa terhakkaasti ydinvoimaa, melkein tulee 1900-luvun lobbaus mieleen. No, asialle ei enää ole mitään tehtävissä, päätetty mikä päätetty, viimeistä kopautusta vaille.

Niin, ja mikä mielenkiintoisinta, nykyään tutkijoita vaiennetaan salassapitosopimuksin. (No, tämä nimenomainen juttu on kyllä harmaata aluetta.) Mutta jos tutkimustietoa pyritään panttaamaan, se on aika huono lähtökohta rationaaliselle päätöksenteolle.

Ja vielä lopuksi. Kuisma pohdiskelee mielenkiintoisella tavalla Suomen ja Nokian kohtalonyhteyttä. Nokia on Suomen vuosisataisen teollisen rakennemuutoksen ruumiillistuma. Miten pitkälle eväät riittävät?

Nyttemmin Nokia on saanut kovaa kritiikkiä puolelta jos toiselta, ja pörssikurssi matelee alempana kuin 11 vuoteen.

Yleisesti spekuloidaan, että toimitusjohtaja vaihtuu syksyllä jos muutosta parempaan ei siihen mennessä näy. Tosin en usko että toimitusjohtaja tässä pitäisi vaihtaa, ongelmat ovat paljon syvemmällä Nokiassa. Minne unohtui nöyryys? - Tilalle tuli arrogantti insinööri.