Minä-kertoja kaunokirjallisuudessa

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon kaunokirjallisuutta, joka käyttää minä-muotoista kerrontatekniikkaa. Ja joskus on ollut vaikea erottaa kirjan kirjoittaja ja kirjan fiktiivinen kertoja toisistaan, vaikka niin pitäisi tehdä.

Minä-muodon käyttäminen ei tee fiktiosta omaelämänkerrallista vaan siinä pätevät samat kaunokirjallisuuden lait kuin muuhunkin kirjallisuuten, kirjoitetaan sitten kolmannessa perspektiivissä tai kaikkitietävässä "jumala-perspektiivissä". Mutta yllättävän vaikea on usein muistaa, että kirjan minä-kertoja on fiktiivinen. Kirjan minä ei ole kirjoittaja itse vaan kirjan hahmo kuten muutkin hahmot.

Aikoinaan luin Lawrence Blockin oppaan kaunokirjallisesta urasta haaveileville, kirjan nimi on Telling Lies for Fun & Profit: A Manual for Fiction Writers. Block viittaa teoksen nimessä siihen, että ammoisista ajoista asti ihmiset ovat kertoneet tarinoita toisilleen, luoneet maailmoja jotka kuvastavat tätä mutta samalla luovat sen uudestaan. Suomessa Kalevala pohjautuu menneeseen suulliseen tarinankertomisen perinteeseen, Seitsemän veljestä taas nosti Suomen romaanikirjallisuuden maailmanluokkaan.

Yksi Blockin suosituksista aloittelijoille on, että lyhyiden tarinoiden, esimerkiksi novellien sijaan kannattaa satsata romaaniin, koska se kirjallisuuden muotona on sallivampi, ja lisäksi käytännössä ainoa vaihtoehto elannon ansaitsemisen mielessä. Novelleille ei löydy markkinoita, ellei kirjoittajalla jo ole nimeä. Mutta koskaan en ole saanut romaania aloitetuksi saati sitten luonnostelluksi.

Lisäksi Block kehottaa kokeilemaan minä-muotoista tarinankerrontaa, koska se puhuttelee lukijaa tehokkaimmin (lukija samaistuu kertojaan) ja siten helpottaa aloittelijan urakkaa. Kunhan vain ymmärtää, että kertoja-minä on aivan eri asia kuin kirjailija. Kertoja on hahmo muiden joukossa.

Kirjailija hyödyntää kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa - ja näinä päivinä varmasti sitä riittää - mutta kirja elää omaa elämäänsä, samoin sen hahmot. Ja vaikka Wikipedia ja netin karttapalvelut tekevät mahdolliseksi saada tietoa mistä tahansa aiheesta ja jopa mennä virtuaalisesti kävelemään kaupunkien kaduille, on paljon sellaista joka kirjoittajan täytyy löytää jostain muualta: haut, maut ja tuntoaisti, puhumattakaan korvien sisällä tapahtumisesta. Ei ole helppoa mennä toisten ihmisten nahkoihin. (Tosin aivotutkimus antaa ymmärtää että juuri tämä taito - mennä toisen nahkoihin, olkoon hän kuka tahansa - tekee ihmisten yhteisöllisen olemassaolon ja kulttuurin mahdolliseksi.)

No, kirjoihin palatakseni, viime aikoina lukemissani teoksissa on minä-kertoja esillä.

Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa kirjoittaja leikkii minä-muodolla: päähenkilönä oleva mummo on "minä", mutta kirjailija itse on myös tarinan hahmo, kolmannessa persoonassa. Fiktiivinen kirjailija, Hotakaisen näköinen mutta ei kuitenkaan hän, ostaa elämäntarinan minä-kertojalta.

Kjell Westön sukukronikassa Älä käy yöhön yksin paljastuu minä-kertoja vasta vähitellen, muiden hahmojen lomassa ja osin muiden hahmojen tarinoiden jälkeen. Westöstä olen ymmärtänyt, että hän viettää teosta suunnitellessaan vuoden kirjastossa (ja varmaan muuallakin) perehtyen kyseisen ajan sanomalehtiin ja vastaavaan aineistoon. Tästä syntyy tavattoman uskottava ajankuva.

Monet nobelistit (kategorista esimerkkiä käyttääkseni) hyödyntävät tehokkaasti minä-kerrontaa. Silloin saakin olla tarkkana mikä on fiktiota ja mikä kaunokirjallisuutta. Luultavasti rajaa on vaikea edes vetää, sen verran kummallinen on ihmisen päänuppi vaikeasti hahmottuvine kokemuksineen ja ajatuksineen. Tiedämmekö miksi toimimme niin tai näin?

Joseph Brodskyn teos Veden peili sopii tästä esimerkiksi, samaten Imre Kertészin keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus. Kummatkin nobelisteja, jotka ammentavat kokemuksistaan fiktioon. Ja samaan sarjaan (tosin ilman nobelia) sopii myös W. G. Sebaldin (1944-2001) romaani Saturnuksen renkaat, josta on kyllä toisaalta vaikea sanoa missä määrin se noudattaa romaanin traditiota.

Nuorena haaveilin kaunokirjallisesta urasta Hemingwayn jalanjäljissä, mutta lopulta ymmärsin ettei minulla ole kaunokirjallisuudessa tarvittavaa hulluutta (tai olisiko lahjakkuutta). Muutaman novellityyppisen kirjoituksen olen kyllä puurtanut, eli ihan helpolla en periksi antanut. Ja lukiossa sain moitteita (ja arvosanan pudotuksen) englannin opettajalta, koska en kirjoittanut esseitä vaan fiktiota.

Viimeisin yritelmäni kaunokirjallisuuden parissa oli tieteisnovelli, lähetetty pari vuotta sitten Portti-lehden kilpailuun, jossa teksti sai kunniamaininnan (julkaistu Portissa 4/2006). Tuolloin julkisuudessa puhuttiin paljon Kiinan ihmisoikeustilanteesta, erityisesti kaupunkien ja maaseudun välisestä kuilusta, puhumattakaan sukupuolten välisestä tasa-arvon ongelmasta. Tästä syntyi tarve pohtia asiaa fiktion keinoin.

Vuonna 2002 olin osallistunut asiatekstin kirjoitajana muutaman kollegan kanssa kirjoituskokoelmaan Missä on nainen?. Taisinpa (jos nyt en väärin muista) olla ainoa miespuolinen kirjoittaja teoksessa. Aihe jäi vaivaamaan. Tämä oli osittain taustalla Porttiin kirjoittamassani novellissa.

Valitsin minä-muotoiseksi kertojaksi vallanpitäjiä edustavan hahmon, siis yhteiskunnan vähäosaisia sortavan taloudellis-sotilaallisen eliitin käsikassaran, jonka maailma on sittemmin kaatunut päälaelleen. Oli hurjan vaikea keksiä päähenkilölle uskottavia luonteenpiirteitä, enkä siinä lopulta kovin hyvin onnnistunut, vaikka armeijakokemuksista jotain yritin ammentaa.

Siinä määrin Kiinan tilannetta käytiin läpi lehdistössä, että uutiskuvista sain materiaalia mahdollisen tulevaisuuden yhteiskunnan hahmottamiseen. Eliitti käyttää tarinassa apunaan geneettisesti muunneltuja sotilasjoukkoja, jotka väkivallon tukahduttavat säännöllisesti nousevan vastarinnan, orjallisesti käskyjä noudattaen. Tieteiskirjallisuuden avaaman vapauden turvin yritin hahmotella myös geenitekniikkaa, jolla ihmisiä muokataan vallankäyttäjien tarpeiden mukaisesti. Ja Kiinassa symbolina käytetty tiikeri-hahmo nousi luontevaksi vertauskuvaksi tarinassa.

Novellin päähenkilö kokee henkilökohtaisen kriisin, ja päättää lopulta vaihtaa sukupuolensa kirurgisella operaatiolla miehestä naiseksi, haaveillen oman lapsen synnyttämisestä ja siirtymisestä pois sortajien joukosta. Yritin viitata tarinassa tieteiskirjallisuuden feministisiin teemoihin, yhteiskuntiin jossa sukupuoli menettää merkityksensä (miehiä ei enää tarvita tai sukupuolta vaihdetaan luontevasti osana kulttuuria). Ehkä näitä viittauksia joku lukija tekstistä osaa etsiä.

Täytyy kyllä sanoa, että yritystä oli, mutta lopputulos ei kovin kummoinen ole, joten ura kaunokirjallisuuden parissa ei näytä todennäköiseltä. Mutta kyllähän on tapauksia että kirjallinen ura on alkanut vasta 40- tai 50-vuotiaana, eli eihän sitä koskaan tiedä.

Tästä blogimerkinnästä näkee, että asiakirjoittamisen avulla voi kyllä käydä tärkeitä teemoja läpi - esimerkiksi kirjallisuuden merkitystä tai Kiinan ihmisoikeustilannetta ja sanavapauskysymyksiä - mutta vasta kaunokirjallisuus avaa pohjalla olevan kysymyksen ymmärrettäväksi. Ikävä kyllä minulla sitä taitoa ei näytä olevan.