Gillian Flynn: Kiltti tyttö

En tiedä vieläkään, kuka Gillian Flynn on, mutta hänen romaaninsa yllätti, tässä on tiukka jännäri jossa on myös syvällisempää pohdintaa: Gone Girl (Crown Publishers, 2012; ISBN 978-0-307-58838-8). Teos on käsittääkseni ilmestymässä suomeksi nimellä Kiltti tyttö.

Kirja kertoo amerikkalaisesta avioparista Nickistä ja Amystä, jotka ovat muuttaneet New Yorkista menetettyään työpaikkansa talouskriisin takia ja ollakseen lähellä syöpään sairastunutta Nickin äitiä. Kyseessä on rakkauskertomus, mutta samalla myös jännitystarina, sillä viisivuotishääpäivänä Amy katoaa kotoaan ja pian johtolangat alkavat osoittaa Nickin suuntaan.

Romaani alkaa näin, ja tätä kelpaa lukea uudelleen myös romaanin luettuaan, niin kierolla tavalla siihen on kirjoitettu useampia kerroksia merkityksiä:

When I think of my wife, I always think of her head. The shape of it, to begin with. The very first time I saw her, it was the back of the head I saw, and there was something lovely about it, the angles of it. Like a shiny, hard corn kernel or a riverbed fossil. She had what the Victorians would call a finely shaped head. You could imagine the skull quite easily.

I'd know her head anywhere.

And what's inside it. I think of that too: her mind. Her brain, all those coils, and her thoughts shuttling through those coils like fast, frantic centipedes. Like a child, I picture opening her skull, unspooling her brain and sifting through it, trying to catch and pin down her thoughts. What are you thinking, Amy?

Muutto uudelle paikkakunnalle ei ollut Amylle helppoa, mistä lähtee keriytymään auki melkoinen arvoitusten polku:

"Should I remove my soul before I come inside?" Her first line upon arrival. It had been a compromise: Amy demanded we rent, not buy, in my little Missouri hometown, in her firm hope that we wouldn't be stuck here long. But the only houses for rent were clustered in this failed development: a miniature ghost town of bank-owned, recession-busted, price-reduced mansions, a neighborhood that closed before it ever opened. It was a compromise, but Amy didn't see it that way, not in the least. To Amy, it was a punishing whim on my part, a nasty, selfish twist of the knife. I would drag her, caveman-style, to a town she had aggressively avoided, and make her live in the kind of house she used to mock. I suppose it's not a compromise if only one of you considers it such, but that was what our compromises tended to look like. One of us was always angry. Amy, usually.

Romaani rakentuu luvuista, joissa on vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmaa, ja tästä palapelista syntyy kiehtova vuoropuhelu. Lukija alkaa pian tajuta, että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, mutta kumpi kertojista on vähemmän epäluotettava?

Kirjassa on sen verran kiehtova ja kiero juoni, joka kumma kyllä samalla valottaa itse kunkin ihmissuhteita mielenkiintoisella tavalla, että enpä usein muista tämmöiseen törmänneeni. Kirja kertoo ihmissuhteista, avioliitoista, ja siitä miten elämä voi ajautua vinoon, vääristyä lähes tuntemattomaksi todellisuudeksi.

We are on the eve of becoming the world's best, brightest nuclear family.

We just need to sustain it. Nick doesn't have it down perfect. This morning he was stroking my hair and asking what else he could do for me, and I said: “My gosh, Nick, why are you so wonderful to me?"

He was supposed to say: You deserve it. I love you.

But he said, “Because I feel sorry for you.”

"Why?”

"Because every morning you have to wake up and be you."

Ei tämä Nobel-tason kaunokirjallisuutta ole, mutta kyllä tämä romaani puhutteli mustanpuhuvassa karuudessaan. Jos olet parhaimmillasi rakastaessasi, ja toiseksi parhaimmillasi vihatessasi, onko näillä tunteilla loppujen lopuksi juurikaan eroa?