Lars Keplerin rikosromaanit jäivät aikoinaan lukutauolle, mutta nyt lainasin niitä kerralla kaksi kappaletta, ja ensiksi tuli luettua sarjan neljäs teos: Nukkumatti (Tammi, 2013; suom. Anu Koivunen; ISBN 978-951-31-7270-1).
Sarjan teokset ovat vetävästi kirjoitettuja, mutta juoneen piilotetut käänteet ovat paikoitellen yliampuvan uskomattomia, vähemmälläkin saisi kirjoitettua lukemaan koukuttavan tarinan. Paikka paikoin hypin tekstissä eteenpäin, mutta luettua tämä dekkari tuli, eikä seuraavakaan sarjan teos tuntunut mahdottomalta ajatukselta luettavaksi.
Lumiselta rautatiesillalta löytyy sekava, pahasti kylmettynyt nuori mies. Hän paljastuu kolmetoista vuotta sitten kadonneeksi Mikael Kohler-Frostiksi, sarjamurhaaja Jurek Walterin oletetuksi viimeiseksi uhriksi. Joku on pitänyt Mikaelia vankina, mutta kuka? Walter se ei ole voinut olla, sillä hän on istunut rikoskomisario Joona Linnan ansiosta koko tämän ajan oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Mikael itse on vakuuttunut, että vangitsija on Nukkumatti. Hän ei muista muuta kuin unettavan hiekan ja pimeässä kilisevät posliiniset sormenpäät.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti