Gena Showalterin kirja näyttää saaneen kohderyhmältään kiittäviä arvioita, mutta oma kokemukseni kirjasta oli täysin päinvastainen, sen verran puutteelliselta ja vääristyneeltä se tuntui: Kodittomat sielut (Harlequin, 2012; suom. Hanna Arvonen; ISBN 978-91-640-8585-6).
Teoksen lajityypiksi on ilmoitettu "paranormaali romanssi", ja melkoisesti lukija saikin parahtaa tämän sekametelisopan parissa. Kaikkea mahdollista on niputettu yhteen ilman että kokonaisuudessa olisi tavoiteltu edes minimaalista järkevyyttä.
Aden Stone oli saanut taas uuden mahdollisuuden, jonka tyriä. Hänet oli sijoitettu asumaan ranchille, joka oli tarkoitettu hankalille pojille, perheettömille ja mahdottomille. Aden ei ollut skitsofreeninen, kuten kaikki häntä hoitaneet lääkärit luulivat. Hän vain keskusteli päässään asuvien kodittomien sielujen kanssa. Tällä kertaa Aden halusi onnistua. Hän halusi kouluun tavallisten nuorten keskelle ja hän halusi tavata uudestaan Mary Annin, jonka hän oli kohdannut hautausmaalla. Tyttö oli ainoa, joka sai äänet hänen päässään vaikenemaan.
Mary Ann Gray eli kahdestaan isänsä kanssa, jonka silmäterä tämä oli. Mary Annilla oli rakkautta ja hänellä oli viisitoistavuotissuunnitelma: hän keskittyisi kouluun, opintoihin ja valmistuisi psykologiksi. Isä yritti houkutella Mary Annia ottamaan rennomminkin ja saamaan ystäviä.
Kun Aden aloitti Mary Annin koulussa, kaikki tuntui muuttuvan. Kiltin koulutytön maailma oli yhtäkkiä muutakin kuin läksyjä ja jalkapallopojan kosiskelua. Yhdessä Mary Ann ja Aden olivat keskellä maailmaa, jossa ihmissudet, vampyyrit, noidat ja peikot olivat osa arkipäivää ja jossa toiveet ja pelot oli kääritty samaan pakettiin. Yhdessä he pystyisivät selvittämään menneisyytensä ja antamaan kodittomille sieluille kodin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti