Tuomarimentaliteetti ja kansan oikeustaju - oikeudenkäytön representaatiot suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja mediassa käytävässä oikeudenmukaisuuskeskustelussa

Etukäteen voisi ajatella, että ei ole mitään puuduttavampaa luettavaa kuin oikeusoppineen (tuomari Eero Yrttiaho) sosiologisen kulttuuritutkimuksen alalta tekemä väitöskirja, mutta tämä oli mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa: Tuomarimentaliteetti ja kansan oikeustaju - oikeudenkäytön representaatiot suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja mediassa käytävässä oikeudenmukaisuuskeskustelussa (Lapin yliopisto, 2000; ISBN 951-634-747-9).

On mainiota, että tällaisia kirjoja löytyy kirjastosta, tosin Helmetistä oli saatavilla vain yksi kappale, joka oli itselläni lainassa ja siihen oli jollakulla jo varauskin.

Ihan helppoa teksti ei ole, kyllähän väitöskirjaan kuuluu teoreettinen viitekehys, joka ei tässä ole ihan niitä helpoimmin hahmotettavia johtuen väitöskirjan poikkitieteellisestä luonteesta. Mainittakoon vielä teoksesta käytetty englanninkielinen otsikko, joka oli jotenkin helpommin ymmärrettävä kuin suomenkielinen: ”The mentality of the judge and the sense of right and wrong among people”.

Väitöskirjssa on kyse tuomarien ajatusmaailmasta ja siitä miten ihmiset siihen suhtautuvat: ’Tutkimusongelmani on se, kuinka tuomarimentaliteetin sisältö representoituu kaunokirjallisuudessa ja mediassa suhteessa kansan oikeustajuun. Jos uskoo, että ”tuomarin mentaliteetti on tuomarin henkinen työkaluvalikoima, ne psyykkiset keinot ja tavat, joilla hän luonteensa, oppinsa, ympäristönsä ja maailmankuvansa painamana suorittaa työtehtäviään”, saa jonkinlaisen lähtökohdan tuomarimentaliteetti-käsitteen hahmottamiseen.’

Yrttiaho viittaa useaan otteeseen Jukka Kemppiseen, muun muassa hänen väitöskirjaansa, jossa pohditaan tuomarien kielenkäyttöä: ”Käyttämällä asiaproosan yleisestä tyyliopista jokseenkin jyrkästi poikkeavaa kieltä tuomarit varmistavat, etteivät ulkopuoliset kilpaile heidän kanssaan, ja samalla he ottamalla omien kirjoitustensa tulkintaoikeuden torjuvat päätösten asiasisältöönkin kohdistuvan kritiikin.”

Tuomarien kielenkäyttö on yksi mielenkiintoinen väitöskirjan ulottuvuus. Mutta varsinainen väitöskirjan painopiste on se, miten (suomalaisessa) kaunokirjallisuudessa on tuomareiden professiota käsitelty. Yrttiaho on poiminut kirjallisuudesta merkittäviä klassikkoteoksia, mutta on hän poiminut aiheeseen liittyvää materiaalia myös populaarimmasta kirjallisuudesta, esimerkiksi Mauri Sariolan ja Matti Yrjänä Joensuun dekkareista ja näihin kirjoihin liittyvistä julkisista kommenteista.

Yrttiaho kertoo mielenkiintoisesti suomalaisen lakimieskunnan historiasta, jossa Venäjän vallan alaisuuteen siirtyminen oli olennainen käännekohta. Aatelissuvut ja sotilasprofessio menettivät merkitystään, mutta aateliset myös sopeutuivat Suomeen perustetun keskushallinnon mukanaan tuomaan muutokseen: ”Aatelisnuorukaiset ryhtyivät innolla oikeustieteen opintoihin, ja ennen pitkää Suomen virkamieskunnan huipun miehittivät tuomarikoulutuksen hankkineet aatelissäädystä lähtöisin olevan miehet.”

Ja niin kävi, että lähes kaikki Suomen tärkeät virkamiehet olivat pian lakimiehiä: ”Upseerin ammatti aatelissäädyssä korvautui lakimiesvirkamiehen ammatilla.”

Mutta kirjallisuus ei kohdellut tuomareita silkkihansikkain, pikemminkin päinvastoin: ”Usein kirjallisuuden tarinoissa on täysin epäselvää, kumpi on suurempi roisto, tuomari vai tuomittava. […] Tuomarille on langennut useimmiten vihattavan herran rooli, perinteisesti. Kai Laitisen mukaan herra- ja pappisvihalla on suomalaisessa realismissa tunnuspiirteen asema.”

Oli kiehtovaa lukea pohdintaa siitä, miten tuomareihin liittyviä viittauksia löytyy kirjallisuudesta jopa niin, että teokset viittaavat toisiinsa, esimerkkinä Sariolan romaani Susikosken omatunto, jossa viitataan Veikko Huovisen novelliin ”Erään murhan motiivit”, jonka taas voi katsoa poimineen ”ukkotuomarin” hahmoon piirteitä Mika Waltarin Jälkinäytöksestä.

Suomalaiset lukijat arvostavat todentuntuisuutta, esimerkiksi Sariolan teksteistä on pidetty, koska ”se on nimenomaan meidän oikeuslaitos ja poliisi”, ja vastaavasti Joensuuta on arvostettu, koska ”tää kirjailija on poliisi itse”.

Joenpellon romaanista Tuomari Müller, hieno mies Yrttiaho on poiminut hahmottelua tuomarinprofession edustajien itsekritiikistä: ”Oli monta kohtaa, jossa laki ja asetukset olivat väärät, kohtuuttomat tai epämääräiset. Koko lakikirja oli vain reikäinen taulu, jota teennäiset lauserakenteet pitivät koossa rispaantuvien lankojen tapaan. Hän näki aukot, koska ei ollut tyhmä. Ikinä hän ei haluaisi istua käräjillä. Jonkun kauppakirjan hän saattaisi tehdä joskus, ehkä toimittaa perunkirjoituksen, jos tunsi ihmiset.”

Väitöskirjassa on tavattoman paljon aineistoa, ja se tarjoaa ajatuksia liittyen muun muassa mediatutkimukseen, kaunokirjallisuuteen ja juristien stereotypioihin. Esimerkiksi kohta 4.7, "Suomalaisen kirjallisuuden oikeudenkäyntikuvaukset", on mainio, sopivan perusteellinen sortumatta kuitenkaan turhaan laveuteen.

Väitöskirjaa voi suositella luettavaksi niin kaunokirjallisuuden harrastajille (mukaan lukien dekkarien ystävät) että mediakritiikistä kiinnostuneille tai sitä harjoittaville blogi- ym. kirjoittajille. Erinomainen teos.