Kuolema oopperassa

Donna Leon aloitti Guido Brunetti -dekkarisarjan romaanilla Kuolema oopperassa (Otava, 2001; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-17403-7). Brunetti on selkeästi tutunoloinen hahmo tässä kirjassa, aivan samanlainen kuin lasinvalmistusta käsitelleessä dekkarissa Haurasta lasia, joka oli ensikosketukseni Leonin kirjoihin.

Kirjassa tunnelmoidaan menemättä kuitenkaan makeiluun, varsin realistisella tavalla Leon kuvaa Venetsiaansa:

Brunetti päätti kävellä kotiin voidakseen nauttia tähtikirkkaasta taivaasta ja autioista kaduista. Hän pysähtyi hotellin edessä ja mietti matkan pituutta. Kaikkien venetsialaisten mieleen painunut kaupungin kartta kertoi hänelle, että lyhin tie kulki Rialton Sillan kautta. Hän oikaisi Campo San Fantinin poikki ja jatkoi kapeiden katujen labyrinttiin, joka jatkui sillalle päin. [...] Sitten hän oli veden äärellä, silta oikealla puolellaan. Miten tyypillisen venetsialainen se olikaan: kaukaa se näytti ylhäiseltä ja eteeriseltä, mutta lähempää katsottuna se seisoi tukevasti kaupungin mudassa."

Ei ollenkaan hassumpaa, kyllä tämmöisiä dekkareita kelpaa lukea. Ja oopperan ystäville on tällä dekkarilla tavanomaista enemmän tarjottavaa, kun tunnetun kapellimestarin syanidimyrkytyksen syyllistä yritetään löytää. Dramatiikkaa ja jännitteitä tietysti löytyy kohtuullisessa määrin musiikkimaailmasta, mutta mihinkään ylitseampuvaan maalailuun Leon ei tältäkään osin syyllisty.

Leon kuvailee kirjan ihmisiä mukavan maanläheisellä tavalla, tuoden esille sen miltä kuvailun kohde näyttää kulloisestakin näkökulmasta. Brunettin vanhin poika esitellään näin:

[Raffaele] ... oli viidentoista, pitkä ikäisekseen ja muistutti Brunettia ulkonäöltään ja eleiltään. Missään muussa suhteessa hän ei muistuttanut ketään perheenjäsentä ja olisi varmasti kieltänyt sen mahdollisuuden, että hänen käytöksensä muistuttaisi kenenkään elävän tai kuolleen ihmisen käytöstä. Hän oli aivan omin päin saanut selville, että maailma on mätä ja systeemi epäoikeudenmukainen ja että vallanpitäjät ovat kiinnostuneet yksinomaan vallasta. Koska hän oli ensimmäinen, joka oli koskaan tajunnut tämän niin voimakkaasti ja puhtaasti, hän halusi välttämättä tuoda esille laajan halveksuntansa kaikkia niitä kohtaan, joita ei ollut vielä siunattu hänen selkeällä näkemyksellään.

Oopperasta Leon tarjoaa monenlaisia näkemyksiä, esimerkiksi tämän selityksen sille miksi Wagnerista niin pidetään:

»Hän piti kaikesta mistä se toinenkin», signora Santina sanoi avoimen halveksivasti. »Mutta kyllä hän muutenkin piti Wagnerista. Kaikki he pitävät. Se johtuu siitä synkkyydestä ja tuskasta. Siitä he pitävät. Luulen että he pitävät kärsimyksestä. Omastaan tai toisten.»