Kari Leppälän kirjaa voisi kuvailla humanistiseksi lähestymistavaksi tieteeseen ja tekniikkaan, kulttuuria ja taidetta unohtamatta: Tervanpoltosta innovaatiotalouteen (Avain, 2012; ISBN 978-951-692-983-8). Teos teki suuren vaikutuksen.
Leppälä pohdiskelee ansiokkaasti tiedon merkitystä tekniikan yhteydessä, sitä että eri kulttuureissa on erilaista tekniikkaa ja erilaista tekniikkaa koskevaa tietoa, joka soveltuu paikallisiin olosuhteisiin ja elämäntapaan, ja mitä implikaatioita tällä on omaan kulttuuriimme:
Puhumattakaan siitä, millaista tietoa tarvittaisiin jos haluttaisiin kehittää aivan uudenlaisia valaistuslaitteita tai energian tuottamiskeinoja. Havaitsimme esimerkkien kautta, että ihmisillä oleva tieto on myös olennainen osa tekniikkaa. Vain tiedon avulla osaamme käyttää erilaisia tuotteita, korjata rikki meneviä laitteita, työskennellä tuotantolaitoksissa tai suunnitella uutta tekniikkaa.
Leppälä tarkastelee teknologisen kehityksen edellytyksiä ja sitä mitä historia meille asiasta kertoo, ottaen samalla kantaa moderniin innovaatiotalouteen. Teksti on selkeää ja sopivalla tavalla ilmavaa, vaikka tärkeistä ja vakavista asioista puhutaankin. Samalla käy ilmi, miten yksinkertaistavaa on tavanomainen innovaatiopoliittinen keskustelumme.
Leppälä pohtii myös niitä painotuksia, joilla tieteen saavutuksista kerrotaan tiedotusvälineissä. Tällöin painotetaan aiheita joiden oletetaan kiinnostavan suurta yleisöä:
On arvattavaa, että [uutiset] tuskin kuvaavat tasapuolisesti tieteellisten löytöjen yleisyyttä tai merkityksellisyyttä eri tieteenaloilla. Saatamme lukea varsin paljon rottien alkoholismista, tai siitä, kuinka mustat aukot, nuo kosmoksen ahmatit, nielevät tähtiä, kaasuja ja pölyjä. Näin siitä huolimatta, että arkielämässämme emme joudu tekemisiin sen paremmin alkoholisoituneiden rottien kuin mustien aukkojenkaan kanssa. Ymmärrämme kuitenkin, että tuollaiset kirjoitukset ovat eräänlaisia tutkimuksen sivutuotteita, jotka syntyvät ponnisteltaessa vakavampien päämäärien hyväksi.
Korkeakoulupolitiikasta Leppälällä on myös sanottavaa, muun muassa tällaista:
[T]eollinen yhteiskunta on siirtymässä uuteen, tietointensiiviseen vaiheeseen,jota voimme kutsua teknotieteeksi. Siinä luonnontiede ja teknologia ovat kietoutuneet hyvin läheisesti yhteen. Tutkimusmotiivit ja tarpeet tulevat vahvasti teknologian puolelta, mutta myös tieteellisen perustutkimuksen puolelta virtaa uusia ideoita. On ilmeistä, että Yhdysvalloissa, missä tekniikan opetusta ei ole eriytetty omiin korkeakouluihin, tieteen ja tekniikan läheinen yhteys on osoittautunut hedelmälliseksi. Vaatimukset tekniikkaa palvelevan tutkimuksen tieteellisen tason parantamisesta ovat olleet yleisiä 2000-luvulla, erityisesti niissä maissa, missä tekniikan alan korkeakoulutus on järjestetty ranskalais-saksalaisen mallin tapaan erillisiin oppilaitoksiin ja korkeakouluihin.
Ja löytyy kirjasta kannanottoja myös siihen, mikä tekee vaaralliseksi sen että tieteellinen tutkimus alistettaisiin poliittisten päämäärien tavoittelulle, keskusteluaihe joka Suomessakin on ajankohtainen:
Ulkoa päin asetettujen ja poliittisesti määriteltyjen tavoitteiden asettaminen johtaa hyvin outoon tilanteeseen. Tieteessä tulee olla mahdollisuus kyseenalaistaa myös lähtökohtana pidetyt hypoteesit. Rehellisesti tehty tutkimus paljastaa ulkoa asetettujen lähtökohtien virheellisyyden joko tuottamalla negatiivisen tuloksen tai osoittamalla koko tutkimusasetelman hedelmättömyyden.
Leppälän tapa kirjoittaa on oivallinen, vaikeatkin asiat esitetään selkeästi ja mukana on myös hienovaraista ja myötäelävää huumoria. Pidin tästä kirjasta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti