Viime syksynä luin Arto Salmisen romaanin Varasto, ja ajatus lukea lisää Salmista jäi kytemään. Nyt sainkin luettua varsinaisen vonkaleen: Kalavale - kansalliseepos (WSOY, 2005; ISBN 951-0-30931-1).
Salminen kertoo yhteiskunnasta, jossa kaikki hyväksikäyttävät kaikkia. Tämän "kalavaleen" näyttämönä on viihdeteollisuus ja sen kaikkein groteskeimmat piirteet.
Keskeinen tarinan henkilö on Hanski, jonka omistama yritys kehittää "uuden aikakauden" tosi-tv -formaatin nimeltä Auschwitz. Työttömien joukosta valitut "vangit" ja "vanginvartijat" kilpailevat rahapalkinnosta, ja mukana on kidutusvälinekin, sähkötuoli, jossa istumalla joutuu sananmukaisesti jännittämään sitä, joutuuko pois ohjelmasta.
Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut neljä tähteä (neljä arviointia), ja olisin samoilla linjoilla.
Salmelan kuvaama maailma on kertakaikkisen raadollinen, eikä romaanin ihmishahmoissa ole juurikaan mitään mitä voisi kutsua jaloksi tai pyyteettömäksi. Kovin pelaaja voittaa, ja totta puhuminen on suurinta valehtelua.
Miten näin kertakaikkisen raadollista kuvausta elämästä voi sitten lukea? Syynä lienee se, että Salminen sivaltaa kerta kerran jälkeen niin herkullisesti, ettei voi kuin hyristä tyytyväisenä, tämmöistä kielenkäyttöä harva osaa sillä tavalla ettei se mene överiksi.
Näin Hanski keskustelee yhtiönsä toimitusjohtajan Kasperin kanssa arkisissa tunnelmissa:
Kasperi söi korvapuustinsa loppuun ja haki uuden. Luvan se kysyi eleillään. Kaadoin meille lisää kahvia.
Kasperi aukoi spiraalia, tuijotteli kanelia ja söi hitaasti, pienen retaleen kerrallaan.
- Ei näin hyvää saa mistään, se sanoi.
- Sinäkin olet melkein aineeton, minä sanoin.
- Kuinka niin?
- Sä olet pelkkiä atomeita. Protonit ja neutronit on ytimessä, elektronit kiertää niitä kaukaa, todella kaukaa, niin kuin planeetat kiertää aurinkoa. Välissä ei ole mitään, pelkkää tyhjyyttä vain.
- Ihmisen läpi ei silti näe, Kasperi sanoi.
- Kyllä näkee, minä sanoin. - Ihmisen läpi näkee, mutta ei sinun.
Kun Auschwitz-formaatti ei menekään kaupaksi maailmalla, on syytä pohtia asioita (Hyvärinen on Hanskin menestyksekäs liikekumppani):
- Mä ajattelen liian yhteiskunnallisesti, liian polveilevasti, Kasperi sanoi. - Mun pitää suoraviivaistaa ajattelua jos mä haluan pärjätä. Mun pitää mennä ytimeen eikä vilkuilla sivuille. First things first. Mä olin liian lumoutunut kun me suunniteltiin Auschwitzia. Mä unohdin kokonaan kokonaisstrategian asemoinnin ja taktisen resurssoinnin.
En enää viitsinyt kysellä Kasperilta mitä sen sanat tarkoittivat. Se oli turhaa, koska minulle ne eivät tarkoittaneet mitään. Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.
Oikea ja väärä oli korvattu ykkösellä ja nollalla, laki oli korvattu penaltylla, Hyvärisen oli valtakunta ja voima ja kunnia, iankaikkisesti. Isän oikealla puolella istui Senior Manager Enterprise Applications. Sieltä se oli tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Ja tähän lopuksi sopii ripittäytyminen, pohdintaa siitä miltä tuntuu olla menestyksekäs tänä aikana kun totuus ja valehtelu ovat kumpikin menettäneet merkityksensä:
En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.
Tiukka tarina Kalavale on, ja kyllä tätä voi tämä ajan kansalliseepoksena pitää, tätä Salmisen viimeiseksi jäänyttä romaania.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti