Gary D. Schmidt: Okay for now

Gary D. Schmidt sai minut sekä ihastumaan että pettymään tällä romaanillaan, joka kertoo aikuiseksi varttumisesta perheessä, jossa väkivalta on arkipäivää: Okay for now (Houghton Mifflin Harcourt, 2011; ISBN 978-0-547-53417-6).



Luin kirjan e-kirjana Helmetistä lainattuna, enkä odottanut siltä paljoakaan. Mutta tarina tarrasi kiinni eikä päästänyt irti, ennen kuin olin lukenut koko kirjan läpi. Tosin paikka paikoin Schmidt lapioi mukaan niin paljon sokerikuorrutusta ja uskomattomia käänteitä, että pahaa teki, mutta silti, romaanissa tuntui olevan kitkeränrehellinen kova ydin, joka sai lukemaan eteenpäin.

Mitä romaanista voisi kertoa paljastamatta liikaa? Ehkä sen, että päähenkilö Doug on kahdeksatta luokkaa koulua käyvä kovis, jonka isoveli ja isä pahoinpitelevät häntä ja jonka vanhin veli on Vietnamissa sotaa käymässä. Ja koulun käyntikin on vähän niin ja näin, muun muassa siksi että Doug ei ole oppinut lukemaan ja hädin tuskin tuntee kirjaimet. Eikä sekään auta, että isoveljeä epäillään kaikenlaisista rikoksista ja Doug joutuu vähän väliä tappeluihin koulukaveriensa kanssa.

Perhe joutuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, kun isä joutuu irtisanotuiksi töistä haukuttuaan pomoaan päin naamaa. Uudella paikkakunnalla kaikki on entistä surkeampaa, talo on pieni ja rähjäinen ja perheeseen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti, ja osin syystäkin.

Mutta sitten Doug kävelee paikalliseen kirjastoon ja löytää sieltä kirjan, joka muuttaa kaiken, kirjan jossa olevat piirrokset linnuista ovat pelottavia ja kiehtovia:

This bird was falling and there wasn't a single thing in the world that cared at all.

It was the most terrifying picture I had ever seen.

The most beautiful.

I leaned down onto the glass, close to the bird. I think I started to breathe a little bit more quickly, since the glass fogged up and I had to wipe the wet away. But I couldn't help it. Dang, he was so alone. He was so scared.

The wings were wide and white, and they swooped back into sharp rays. And between these, the tail feathers were even sharper, and they narrowed and narrowed, like scissors. All the layers of his feathers trembled, and I could almost see the air rushing past them. I held my hand as if I had a pencil in it and drew on the glass case, over the tail feathers. They were so sharp. If my hand had shaken even a tiny bit, it would have ruined the whole picture. I drew over the ridges of the wings, and the neck, and the long beak. And then, at the end, I drew the round and terrified eye.

Ja vaikka Doug ei ollut eläessään piirtänyt mitään, hän alkaa selvittää, miten tämä piirros on tehty. Käy ilmi, että kyseessä on James Audubonin alkuperäiskuvia teokseen Birds of America, ja Doug yrittää kuva kerrallaan piirtää kuvia linnuista, ja samalla käy ilmi että hänellä on näkemisen taito, ja piirtämisen.

Piirtämisestä tulee Dougille tapa yrittää ymmärtää maailmaa, esimerkiksi äidin hymyä, silloin harvoin kun hän vielä hymyilee:

She put some toast on for the two of us, and I searched through all the boxes still stacked in the kitchen until I found some strawberry jam, and by then the egg yolks were too hard but who cares and we each had one and split the toast and we sat there quiet in the heat, me looking up to watch her smile and wondering how I could ever draw it, it was that beautiful.

I felt my hand trying to figure out how to do it. But it was like trying to draw the feathers of the bird. It didn't feel like my fingers were going the way they should. I knew my fingers weren't going the way they should.

Hiljalleen Doug alkaa ymmärtää myös veljeään, sitä mistä väkivalta on peräisin:

I took my time.

When I finally did go upstairs, all the lights were off and my brother was in bed. The covers were drawn up over his head.

You know, when someone has been crying, something gets left in the air. It's not something you can see, or smell, or feel. Or draw. But it's there. It's like the screech of the Black-Backed Gull, crying out into the empty white space around him. You can't hear it when you look at the picture. But that doesn't mean it isn't there.

Ja vaikka kirja on paikoitellen tavattoman laskelmoidun oloinen, jopa nolottavassa määrin, niin että käänteet tuntuvat olevan kuin halpahintaisimmasta Hollywood-draamaelokuvasta, jotenkin tässä tarinassa on pohjalla jotain olennaisen tärkeää elämästä, sen mahdottomasta vaikeudesta ja kauneudesta:

We all sat back down. We all looked at our cold mashed potatoes and cold pork chops. And we were all hungry. We started digging in like we hadn't eaten for a week. Christopher especially—and you can probably figure out why. Everyone eating and laughing at how fast we were eating and eating even faster, mashed potatoes flying, Lucas belching, and Christopher belching, and me belching, and my father belching.

My father, who sat back in his chair when there was no more food on the table, who looked around at us, and who said, "Isn't that orchid the most beautiful sight you ever saw?"

I looked at my mother.

That smile.

That June smile.

And then my father looked across at my mother. "I mean," he said, "the second most beautiful sight you ever saw."