Tikarin ennustus

Tiedätkö kuka Elmar Valmre oli? No, minä en tiennyt, eikä varmaan moni muukaan tunne tätä virolaista dekkarin kirjoittajaa 1930-luvulta. Mutta ei tämä suljetun huoneen arvoituksesta kertova romaani yhtään hassumpi ole: Tikarin ennustus (Taifuuni, 1994; suom. Hannu Oittinen; ISBN 951-581-026-4).

Kirja on lyhyt, 173 sivua, eikä kerronta kaikilta osin ihan kaikkein luontevinta ole, mutta kyllä tässä ihan kelpo tavalla kuvaillaan tekemisiä ja tekemisen ympäristöä, ilman että vanhahtava kerronta hirveästi lukijaa haittaisi:

Tohtori Turve toivotti heille vielä hyvää jatkoa ja poistui.

Kadulla häntä odotti syksyinen auringonpaiste, apea kuin viimeinen tervehdys. Kun vihreys on vaihtunut keltaan ja kun taivaansininen saa harmaan sävyä, muuttuu kaikki alhaisemmaksi ja ahtaammaksi, ihmisten silmistä katoaa lämmin läike ja tilalle tulee väsymys, heistä katsoo talvi. Katu ja ihmiset vaikuttivat tohtorista elottomilta, ja hän päätti käydä puistossa kävelyllä.

Puisto tuntui tyhjältäja unohdetulta. Käytäviä ja nurmea peitti pudonneiden lehtien ruskea matto, jonka auringonsäteet saivat huuruamaan. Variksia hyppeli maassa pelottomasti, niitä istui oksilla, ja ne lentelivät raakkuen kävelijöiden päiden yli. Jossakin rapisi: tohtori Turve käänsi päätään ja näki nälkiintyneen koiran, joka kuono maassa juosta luimusi puunrungolta toiselle. Tuuli kaliisutti puiden latvoja ja puisti niistä pikkuoksia. Tien varren suuri, vanha graniittilohkare kiilteli kosteuttaan.