There but for the

Ali Smith teki vaikutuksen tällä romaanilla, jonka lähtökohta tuntuu hullulta, mutta tarina onkin lopulta harvinaisen viisas: There but for the (Penguin, 2012; ISBN 978-0-141-02519-3).

Se mistä kaikki alkaa on illalliskutsut, joille osallistunut mies kävelee talon yläkertaan, lukitsee itsensä huoneeseen ja kieltäytyy sieltä poistumasta. Ja tästä kuukausia kestävästä "vierailusta" syntyy varsinainen risteävien polkujen ja tarinoiden viidakko, jossa tapahtumaan johtaneita syitä ja tapahtumasta seuranneita polkuja havainnoidaan lempeällä ja osin pistävällä huumorilla.

Olen ymmärtänyt, että Smithiä (nainen, s. 1962) pidetään vaikeana kirjailijana, sellaisena jota kriitikot kehuvat, joka voitaa palkintoja (kyllä!) ja jota suuri yleisö ei löydä tai käsitä.

Mutta vaikka tämä romaani ei kerronnaltaan ihan suoraviivaisimpia ole, niin teksti toimii ilman sen kummempia ponnisteluja sen ymmärtämiseksi, oikeastaan voisi sanoa että teksti on kuin hengitystä, luontevaa ja luonnollista.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 2009-2010, ja Smith kertoo tarinaansa useasta näkökulmasta, kuitenkin sellaisella pirstaleisella tavalla että lopullinen totuus jää lukijan keksittäväksi, vastausta ei ole. Tai ehkä vastaus on elämässä itsessään, siinä mitä me teemme tai jätämme tekemättä.

Talon yläkerran huoneeseen linnoittautunut vieras osoittautuu ihmiseksi, joka jollain selittämättömällä tavalla näkee toisissa ihmisissä jotain enemmän, samalla kun hän kantaa kärsimystään, jolle vuodetkaan eivät tunnu loppu tuovan. Ja samalla tästä itsensä lukkojen taakse sulkeneesta ihmisestä tulee symboli, jolle etsitään ja annetaan merkityksiä, vielä senkin jälkeen kun huone - voisiko olla niin - onkin jo tyhjä ja vieras lähtenyt.

Okay. See you, the child said.

The history child. She skipped off across the road, down the street opposite and round the corner. Anna watched her disappear. Then she wondered to herself. Did that child really just skip across that road? Did I imagine it? Have I just made up an idyll of childhood to make myself feel better, because that's the kind of thing a child would do in an imagined idyll, skip rather than run?

She thought of all the children, literally thousands of them, the same age as that child, crossing the world by themselves right now.

She told herself, let it go.

She told herself she was no longer responsible. She leaned back in the sunlight. She looked up. The summer sky was blue and full of swifts, lucky birds, world-travellers born with the knowledge hardwired into their nervous systems, by nature, of the routes they were about to flyover terrain they'd not yet even seen. [...]

Kerta kaikkiaan riemastuttava romaani, ei helppo, mutta sellainen joka säteilee ymmärrystä samalla kun se tuo esille ihmisyyden kaikkein vaikeimpia solmuja.