Työstressirokotus

Kirsi Räisänen kertoo työelämän stressistä, sekä positiivisesti että negatiivisesta, sekä liian vähäisestä että liiallisesta: Työstressirokotus (Työterveyslaitos, 2012; ISBN 978-952-261-074-4).

Kirjan johtoajatuksena voisi sanoa olevan "sopivasti stressiä", eli siis stressinhallinta sillä tavoin että työssä on imua ja se tuntuu sopivan haastavalta, olematta kuitenkaan näännyttävää:

Työn imun tunteen voi tavoittaa ja sen voi oppia aikuisenakin. Avaimena on asettaa lievästi haasteellinen mutta selkeästi mahdollinen tavoite, tehdä sitkeästi työtä itsensä unohtaen ja olla tyytyväinen työn valmistuttua. [...]

Tämä selittää, miksi niin suuri osa työntekijöistä voi samanaikaisesti kertoa olevansa "stressaantuneita" ja selvitä silti työstään hyvin ja jopa nauttia siitä. [...]

Eräänlainen avainkäsite stressistä selviämiseen tuntuu löytyvän kirjan kohdasta "Realistinen optimisti", jossa Räisänen pohtii kahta erilaista näkökulmaa hankalan tilanteen kohtaamiseen, viitaten psykologian professori Martin Seligmaniin:

[K]ullekin luonteenomaista tapaa selittää onnistumiset ja epäonnistumiset Seligman kutsuu attribuutiotyyliksi.

Henkilöt, jotka vastoinkäymisiä kohdatessaan selittävät ne jatkuvista ja pysyvistä ympäröivän maailman ja etenkin oman itsensä huonoista ominaisuuksista ja puutteista johtuviksi, luhistuvat paineen alla. Henkilöt, jotka selittävät onnistumisensa hetket omilla pysyvillä ja jatkossakin käytettävissä olevilla hyvillä omnaisuuksillaan, menestyvät työelämässä ja pärjäävät myös paremmin esimerkiksi opiskelussa, politiikassa ja liike-elämässä. He pärjäävät paremmin myös pahojen vastoinkäymisten, kuten syöpäsairauden tai työttömyyden iskiessä.

Tässä ajattelussa on kieltämättä puolensa, mutta itselleni tuli heti mieleen Susan Cainin kirja Hiljaiset - introverttien manifesti, jossa kuvataan samantyyppistä asetelmaa toisenlaisesta näkökulmasta, riskienhallinnan kannalta.

Extroverttien ongelmana on palkkiohakuisuus, varsinkin riskin toteutumisen jälkeen. Sen sijaan että extrovertit hidastaisivat ja miettisivät mikä meni pieleen, he ”suorastaan kiihdyttävät vauhtiaan”. Tämä on keskeinen virhe: ”[M]itä pidemmäksi aikaa pysähdyt käsittelemään yllättävää tai negatiivista palautetta, sitä todennäköisemmin siitä jotakin opit.”

Ehkä yhdistämällä tämän näkökulman Räisäsen esille tuomaan positiiviseen ajatteluun ollaan oikealla tiellä. Mutta pelkkä omiin hyviin ominaisuuksiin luottaminen kuulostaa vaaralliselta. Ja tähän liittyy sellainenkin näkökulma, että yhteiskunnan menestyjät tyypillisesti selittävät menestyksensä omalla erinomaisuudellaan, eivätkä ota huomioon muita menestykseen vaikuttaneita tekijöitä kuten sattumaa.

Tästä syntyy helposti yhteiskunnallinen mielipideilmasto, jossa menestyjät kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä ja syyttävät huonommin menestyneitä siitä, että nämä loisivat rikkaiden kustannuksella - vaikka tosiasiassa usein on päinvastoin, mikä tuli maailmanlaajuisessa finanssikriisissä vuonna 2007 hyvin demonstroitua.

Tämä kritiikki ei tarkoita sitä, etteikö Räisäsen kirjalla olisi ansioita, mutta ehkä suurin ansio kirjassa on sillä, että se saa lukijan kriittiseksi, pohtimaan pintaa syvemmältä missä omassa elämässä ja yhteiskunnassa yleensä mennään.