Kuolema keskuskomiteassa

Manuel Vazquez Montalban tarjoilee vaikuttavan dekkarin espanjalaisesta politiikasta, niin kommunisteista kuin heitä vainonneista oikeistolaisista: Kuolema keskuskomiteassa (Loki-kirjat, 2000; suom. Jyrki Lappi-Seppälä; ISBN 952-9646-39-9)

Montalban tuntuu tietävän mistä kirjoittaa, Espanjan kommunistien historiasta, siitä miten heitä vainottiin, kidutettiin ja pidettiin vankiloissa, ja miten nyttemmin erilaiset kuppikunnat yrittävät edistää omia näkemyksiään.

Tarina on herkullinen versio suljetun huoneen mysteeristä: kommunistisen puolueen keskuskomitean kokouksessa on läsnä 140 ihmistä, ovet ovat suljettuina ja niillä on vartijat. Kun sähköt hetkeksi sammuvat, löydetään puheenjohtaja veitsellä surmattuna, ilman vihjettäkään siitä kuka teon takana on.

Välillä Montalban innostuu maalailemaan Madridin tunnelmia. Seuraavassa tekstinäytteessä rikosta selvittelevä yksityisetsivä Carvalho pääsee kulinaristin toivekohteeseen:

Mies soitti kauppahallin ovella bandurria-kitaralla Navarralaisia ylioppilaita. Hänen jaloissaan lojuvalle sanomalehden riekaleelle oli satanut niukasti yhden ja viiden pesetan kolikoita. Carvalho käveli pienen hallirakennuksen läpi yhtä innostuneena kuin arkkitehtuurin harrastaja romaanisessa kappelissa. Madridin kauppahallit tarjoavat oppitunnin myyntipöytien polykromisesta symmetriasta, vierekkäin asetettujen sipulinvarsien ja metallinhohtoisten tonnikalanpäiden rytmiikasta, lasinhohtoisten taimenten liberty-tyylisestä värityksestä. Toro-merkkistä pastaa, Candelarion makkaroita, yksitellen kiillotettuja La Granjan härkäpapuja, posliinin kaltaisia kahviherneitä. Hän osti keitettyjä suolia, vasikanpäätä ja -sorkkia, pakasteherneitä, vuoden ensimmäisiä tuoreita artisokkia, valkosipulia, manteleita, pinjansiemeniä, tuhdin tonnikalan, purkillisen anjovista, oliiviöljyä, sipulia ja tomaattia. Hallista ulos tullessaan hän huomasi käsiensä olevan täynnä kantamuksia päivänä jona käsien olisi ollut viisaampi pysyä vapaina. Tämän hän huomasi äkkiä tullessaan taas kitaristin kohdalle, joka soitti nyt sävelmää Maite, Maiteni mun… Mies näytti työttömältä rautatieläiseltä: roteva yläruumis, voimakkaat käsivarret ja veltot jalat niin kuin kaikilla rautatieläisillä. Mies katseli yksityisetsivän kantamia kasseja ja sitten Carvalhoa suoraan silmiin, katseessaan ihmetystä ja ivaa. Carvalho laski kassit maahan ja tipautti sanomalehdelle satapesetaisen. Muusikon silmät vakavoituivat, ja hän alkoi soittaa hitaammin ja puhtaammin. Soitto hukkui liikenteen meluun, kun Carvalho käveli leveää jalkakäytävää pitkin ja mietti mitä tehdä ruokakasseillaan. Hän pysäytti taksin.

Kirja toi mieleen Andrea Camillerin dekkarit, vähintäänkin kulinarismi ja eteläeurooppalainen tunnelmointi näitä kirjoja yhdistää. Mutta ihan yksi yhteen tarinat eivät ole, Montalban on jotenkin raskaampi, jähmeämpiliikkeinen, toisin kuin Camilleri jonka teksti tuntuu spontaanimmalta, keveämmältä, vaikka aihe olisi hyvinkin rankka.