Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija

Olavi Heikkinen on kirjoittanut Oulun yliopistossa vaikuttaneen "varjoluennoitsijan" ja "dosentin" elämäkerran: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija (Oulun yliopisto, Oulun yliopistoseura ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta, 2012; ISBN 978-952-42-9831-8).

Wikipediassa kerrotaan Aapo Heikkilän elämän perusasiat, mutta Heikkinen on tehnyt paljon työtä selvitellessään Heikkilän elämäntarinaa, sitä mikä kerrotusta on totta ja mikä tarinaa. Ja usein tosi on ollut ihmeellisempää kuin tarina.

En ole aivan varma, tulinko koskaan nähneeksi Heikkilää (jonkinlainen muistikuva on, mutta voi olla vääräkin), mutta hänestä olen kyllä kuullut kertomuksia, esimerkiksi vankeustuomioista opettajana ja lääkärinä esiintymisestä, jotka kummatkin osoittautuivat tämän kirjen perusteella osin perättömiksi, sillä tuomioita ei pantu täytäntöön.

Oulun yliopistossa Heikkilä loi - ja tässä voisi puhua taiteesta ja performanssista yhtä lailla kuin pseudotieteestä - ortotopologiaksi nimetyn "tieteenalan", jota Heikkinen yrittää kuvata seuraavasti:

Paljolta para-avaruuden ilmiöihin suuntautuva ortotopologia on Aapo Heikkilän kehittämä tieteenala tai oppiaine. Sen tarkka luonnehdinta on lähes mahdotonta, ja se sai jopa kehittäjältään ajan myötä toisistaan poikkeavia määritelmiä. Kyseessä oli näennäistiede, varjotiede, pseudotiede tai epätiede. - Vai oliko ortotopologia taidetta? Vaiko harmitonta huuhaata? Näin on moni kysynyt.

Kirjasta käy ilmi, miten Aapo - käytän tässä etunimeä kuten kirjassakin - oli lapsena ilmeisen kyvykäs oppimaan, mutta koulunkäynti jäi pahasti kesken, ja vaikka hän myöhemmin sai oikeuden jatkaa opintoja, ei ylioppilaaksi tulosta tullut mitään. Mutta Oulun yliopistossa Aapo osallistui luennoille ja omaksui laajan joukon tieteellistä käsitteistöä, ja alkoi tältä pohjalta kehitellä omia ajatuksiaan:

Vaikka Aapon teeseissä ja teorioissa ei ollut tiedekoulutuksen saaneiden mielestä kontrolloitua logiikkaa, ainakin hän käytti asiaansa esittäessä varsin korrekteja käsitteitä. Kun hän lisäksi puhui asioista tai sellaisten asioiden vierestä, jotka olivat alan ihmisistäkin vaikeasti ymmärrettäviä, ei kumma, että vieraat aluksi häkeltyivät. Kohta kyllä rentoutuivat. Aapo ei jättänyt toista kylmäksi.

Heikkisen kirjasta saa käsityksen ihmisestä, joka pystyi oppimaan ulkomuistista tavattoman paljon asioita, mutta näiden asioiden loogisten yhteyksien ja syvällisempien merkitysten hahmottaminen oli vaikeaa Aapolle.

Ja ortotopologialle tuntuu olleen myös jonkinlainen tarve tai tilaus, mistä toimittaja Markku Heikkilä totesi näin: ”Maailma on niin hullu, niin mielipuolinen paikka, että ortotopologia voi olla sille vain terveellistä.”

Aapo keräsi luennoillaan ja ihmisiä jututtaessaan kolehteja (tai "finansseja"), mutta yhtä tärkeää tuntuu olleen huomatuksi tuleminen ja arvostaminen:

Aapo oli nähnyt, että koulujakäyneen on helppo päästä herraksi. Mutta kun ne koulut olivat jääneet häneltä vähiin, niin piti kehitellä muita keinoja, jotta voisi elää herroiksi ja tulla huomatuksi.

Voi olla niinkin, että Aapo Heikkilä antoi työlle aikalaisiaan avaramman merkityksen. Ilmeisesti työ oli hänelle tavanomaista abstraktimpi käsite. Se ei merkinnyt vain jokapäiväisen toimeentulon saamista vaan myös itsensä toteuttamista ja omanarvontunteen vahvistamista.