Terry Pratchett pistää ojennukseen niin oopperan ystävät kuin oopperan työntekijät Kiekkomaailmaan sijoittuvassa romaanissa Naamiohuvit (Karisto, 2006; suom. Mika Kivimäki; ISBN 951-23-4781-4).
Tosin Kiekkomaailma on tässä tarinassa kaukana taustalla, ja pääroolissa on sekalainen seurakunta oopperan henkilökuntaa, joka yrittää selviytyä kaaoksen keskellä.
Romaani oli saanut kuudelta arvioijalta täydet viisi tähteä; lisäsin seitsemännen arvion samalla linjalla. Ihan parasta Pratchettiä tämä tarina ei ehkä ole, itse olen pikemminkin Vartioston kannalla, mutta kyllä tämäkin romaani nuo viisi tähteä ansaitsee.
Pratchett sekoittaa kaikenlaisia aineksia tarinaansa, ja oopperassa jos missä on mitä sekoittaa. Sopiva kokoelma vinksahtaneita hahmoja, sarja väkivallantekoja joihin syylliseksi epäillään oopperan kummitusta, ja mukava määrä otteita oopperassa esitettävien tarinoiden pähkähulluista juonista, ja hykerryttävä kokonaisuus on valmis.
Pratchettin huumori on erikoislaatuista, toisaalta kyse on verbaalisesta ilotulituksesta, mutta samalla huumori on syvällisempää. Tässä satiirissa on myös hampaat, jotka purevat - hellästi mutta viiltävästi.
Tarinan keskipisteessä on Agnes, tyttö joka osaa laulaa, mutta on ulkoisilta avuiltaan hieman, miten tämän sanoisi, runsas jotta hänet voisi laittaa näkyvään rooliin. Tai Pratchettin sanoin: "Hän laulaa vähäsen. Iso tyttö. Ääni jossa on tuplanivelet. Pukeutuu mustiin."
Ja sitten on Christine, jonka ulkoiset avut ovat kohdallaan mutta muuten, hmmm: "Kun Christinen oli tuntenut vähän aikaa, joutui taistelemaan vastustamatonta halua vastaan kurkistaa hänen korvaansa nähdäkseen, paistaisiko valo hänen päänsä läpi."
Niin, minkäs voit, vaikka äänen pitäisi olla se olennainen asia: "Mitä väliä sillä oli minkä mallinen tyttö oli? Dame Tessituralla oli parransänki jota vasten olisi pystynyt raapaisemaan tulitikun ja nenä levinnyt pitkin naamaa, mutta naisparka oli silti muuan parhaista bassoäänistä joka oli koskaan avannut olutpullon peukalolla napsauttamalla."
Oopperan tapahtumia saapuu selvittämään noitakaksikko, joiden kykyjä Pratchett kuvailee kierolla mutta nerokkaalla tavalla:
Ihmiset eivät kiinnittäneet huomiota pieniin vanhoihin naisiin jotka näyttivät kuuluvan porukkaan, ja Nanny Auvomieli osasi sopeutua porukkaan nopeammin kuin kananraato toukkahautomoon. Sitä paitsi Nannylla oli muuan pieni lisäkyky, vanhan omenan näköisten kasvojen takana piileskelevä sirkelinterävä mieli.
Ja lienee syytä esitellä noitakaksikon toinenkin osapuoli, ei yhtään vähäisempi:
Muori Säävirkku ei ollut koskaan kuullut psykiatriasta eikä olisi suvainnut sitä vaikka olisi kuullutkin. Jotkut salatieteet ovat liian pimeitä jopa noidallekin. Hän harjoitti pollalogiaa - itse asiassa hän oli harjoittanut sitä niin kauan, että hänestä oli tullut todella hyvä siinä. Ja vaikka psykiatrian ja pollalogian välillä saattaakin olla eräitä pintapuolisia yhtäläisyyksiä, niillä on muuan suunnaton käytännön ero. Psykiatri, joka on tekemisissä ihmisen kanssa, joka pelkää suuren ja kammottavan hirviön seuraavan itseään, yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa tälle, että hirviöitä ei ole olemassa. Muori antaisi hänelle yksinkertaisesti jakkaran jolla seistä ja tosi ison kepin.
Ja kuten asiaan kuuluu, myös oopperan arkkitehtuuri saa Pratchettin innostumaan:
"Tuo siis on oopperatalo, niinkö?" Muori kysyi. "Näyttää ihan kuin joku olisi rakentanut ison laatikon ja liimannut siihen jälkeenpäin vähän arkkitehtuuria."
Melkoinen ooppera tästä kaikesta syntyy, ja taitaapa olla niin että onnellinenkin loppu tarinaan syntyy, tosin ei kyllä sillä tavalla onnellinen kuin oopperoissa yleensä. Ja tätä tarinaa voisi sanoa melkoisen feministiseksi, siinä määrin miehet ovat altavastaajia. Oopperan ystäville tässä teoksessa on omia mausteitaan, sanoisiko hiukan vinoja tulkintoja klassikoteosten nimistä ja juonista.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti