Tämän dekkarin takakannessa sanottiin jotain sellaista kuin että tämä olisi kirja jonka kaikki tietävät mutta jota kukaan ei ole lukenut. No, en ollut tästä kuullutkaan ennen kuin huomasin melko huonoon kuntoon menneen kirjan lymyilemässä kirjaston dekkarihyllyssä: Keltaisen huoneen salaisuus (The Crime Corporation, 1989; suom. Heikki Kaskimies; ISBN 951-95327-0-6).
Kirjailija Gaston Leroux on tunnettu toisesta tarinastaan, Oopperan kummitus, joka elokuvissa ja musikaaleissa on levinnyt ympäri maailmaa. Dekkari Keltaisen huoneen salaisuus on Suomen dekkariseuran julkaisuja, ja lienee sanottava että mitenkään tavanomainen tai helppolukuinen se ei ole, vaikka sivuja sentään ei ole paljon, vain 238.
Leroux punoo kirjassa kerrassaan hämmentävän "suljetun huoneen arvoituksen". Huoneessa jonka ovi on sisältä lukossa ja jonka ikkunassa on kalterit, tapahtuu murhayritys.
Huoneesta kuuluvien huutojen hälyttäminä yritetään huoneen ovea murtaa ulkoa käsin, ja pian yritetään sisälle päästä myös ikkunasta, mutta se on tukevasti suljettu. Kun ovi sitten saadaan auki, ei murhaajasta ole tietoa ja uhri löytyy tajuttomana ja verta vuotavana.
Kirjan kertoja punoo tarinaansa ikään kuin selostaisi tositapahtumia, ja puhuttelee useaan otteeseen lukijaa ikään kuin epäillen ettei tämä suhtaudu lukemaansa tarpeeksi vakavasti.
Näin kuvailevasti alkaa dekkarin kymmenes luku "Nyt on syötävä riiputtamatonta": "Majatalo Donjon ei ollut komean näköinen, mutta minä rakastan noita kuvatuksia, joiden hirret ovat ajan ja lieden savun mustaamat, noita kyytivaunujen aikojen majataloja, huojuvia rakennuksia jotka ovat pian vain muisto. Ne kuuluvat menneisyyteen, ne liittyvät historiaan, ne jatkavat jotakin ja ne saavat ajattelemaan vanhoja teiden tarinoita ajoilta jolloin maanteillä sattui seikkailuja."
Vanhahtava kertomistapa sopii mainiosti tarinaan, jonka rikosta selvittelevät hahmot ovat aikamoisen erikoisia, sellaisia joiden aivoitukset kiertävät outoja polkuja ja kerta toisensa jälkeen yllättävät lukijan. Rivien välistä on aistittavissa jonkinlaista ironiaa, ihan ryppyotsaisesti ei tässä dekkaria kirjoiteta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti