Kuolema keskuskomiteassa

Manuel Vazquez Montalban tarjoilee vaikuttavan dekkarin espanjalaisesta politiikasta, niin kommunisteista kuin heitä vainonneista oikeistolaisista: Kuolema keskuskomiteassa (Loki-kirjat, 2000; suom. Jyrki Lappi-Seppälä; ISBN 952-9646-39-9)

Montalban tuntuu tietävän mistä kirjoittaa, Espanjan kommunistien historiasta, siitä miten heitä vainottiin, kidutettiin ja pidettiin vankiloissa, ja miten nyttemmin erilaiset kuppikunnat yrittävät edistää omia näkemyksiään.

Tarina on herkullinen versio suljetun huoneen mysteeristä: kommunistisen puolueen keskuskomitean kokouksessa on läsnä 140 ihmistä, ovet ovat suljettuina ja niillä on vartijat. Kun sähköt hetkeksi sammuvat, löydetään puheenjohtaja veitsellä surmattuna, ilman vihjettäkään siitä kuka teon takana on.

Välillä Montalban innostuu maalailemaan Madridin tunnelmia. Seuraavassa tekstinäytteessä rikosta selvittelevä yksityisetsivä Carvalho pääsee kulinaristin toivekohteeseen:

Mies soitti kauppahallin ovella bandurria-kitaralla Navarralaisia ylioppilaita. Hänen jaloissaan lojuvalle sanomalehden riekaleelle oli satanut niukasti yhden ja viiden pesetan kolikoita. Carvalho käveli pienen hallirakennuksen läpi yhtä innostuneena kuin arkkitehtuurin harrastaja romaanisessa kappelissa. Madridin kauppahallit tarjoavat oppitunnin myyntipöytien polykromisesta symmetriasta, vierekkäin asetettujen sipulinvarsien ja metallinhohtoisten tonnikalanpäiden rytmiikasta, lasinhohtoisten taimenten liberty-tyylisestä värityksestä. Toro-merkkistä pastaa, Candelarion makkaroita, yksitellen kiillotettuja La Granjan härkäpapuja, posliinin kaltaisia kahviherneitä. Hän osti keitettyjä suolia, vasikanpäätä ja -sorkkia, pakasteherneitä, vuoden ensimmäisiä tuoreita artisokkia, valkosipulia, manteleita, pinjansiemeniä, tuhdin tonnikalan, purkillisen anjovista, oliiviöljyä, sipulia ja tomaattia. Hallista ulos tullessaan hän huomasi käsiensä olevan täynnä kantamuksia päivänä jona käsien olisi ollut viisaampi pysyä vapaina. Tämän hän huomasi äkkiä tullessaan taas kitaristin kohdalle, joka soitti nyt sävelmää Maite, Maiteni mun… Mies näytti työttömältä rautatieläiseltä: roteva yläruumis, voimakkaat käsivarret ja veltot jalat niin kuin kaikilla rautatieläisillä. Mies katseli yksityisetsivän kantamia kasseja ja sitten Carvalhoa suoraan silmiin, katseessaan ihmetystä ja ivaa. Carvalho laski kassit maahan ja tipautti sanomalehdelle satapesetaisen. Muusikon silmät vakavoituivat, ja hän alkoi soittaa hitaammin ja puhtaammin. Soitto hukkui liikenteen meluun, kun Carvalho käveli leveää jalkakäytävää pitkin ja mietti mitä tehdä ruokakasseillaan. Hän pysäytti taksin.

Kirja toi mieleen Andrea Camillerin dekkarit, vähintäänkin kulinarismi ja eteläeurooppalainen tunnelmointi näitä kirjoja yhdistää. Mutta ihan yksi yhteen tarinat eivät ole, Montalban on jotenkin raskaampi, jähmeämpiliikkeinen, toisin kuin Camilleri jonka teksti tuntuu spontaanimmalta, keveämmältä, vaikka aihe olisi hyvinkin rankka.

Sacred

Selatessani e-kirjojen tarjontaa tartuin Elana K. Arnoldin nuortenromaaniin Sacred (Delacorte Books for Young Readers, 2012; ISBN 978-0-307-97414-3). Jälkeenpäin huomasin, että teos oli saanut Amazon.com-palvelussa viisi tähteä viideltä arvioijalta. Ja kyllä tässä kirjassa paljon hyvää on, vaikken sen kohdeyleisöä olekaan.

Kirjassa kerrotaan menetyksestä, surusta, anoreksiasta, siis vaikeista aiheista. Mutta samalla kirjaan on tuotu yliluonnollista mysteeriä, joka osittain tuntui toimivan, osittain oli päälleliimatun oloista. No, ehkä tämä kuitenkin selittää kirjan suosiota kohdeyleisössään.

Ja selviytymistarina, sellainen tämä kirja myös on. Kohdat joissa Arnold kuvaa päähenkilön suhdetta ruokaan, tai oikeastaan suhdetta ruoasta kieltäytymiseen, tuntuivat sellaisilta kuin tässä puhuisi omakohtainen kokemus. Kuolema on lähellä:

Yes, death was all around. The dry, hot air of August pressed down on me, my brother would not be coming home, and Avalon seemed to be folding in on itself under the weight of the recession, like a butterfly that's dried up, [...]

Pois elämästä kuihtumisesta tässä on kyse. Ja toisaalta, elämä osaa yllättää, ja itsensä rankaisemisen tieltä voi löytyä myös ulospääsy:

Overhead, a pelican traversed the sky. I urged Delilah into a canter, and the road seemed to fold open before us like the petals of a flower, the turning of a page. My heart was full to brimming.

Retki Tindariin

Andrea Camilleri tarjoilee kulinaristisen salapoliisitarinan, jossa on mukavasti huumoria ja jännitystä: Retki Tindariin (WSOY, 2008; suom. Helinä Kangas; ISBN 978-951-0-32966-5). Tälläkin kertaa Camilleri tuntui ikään kuin ohimennen tarinoivan mainion kertomuksen, joka pysyy hyvin kasassa ja antaa lukijalle yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.

Salvo Montalbano on palannut poliisihommiin oltuaan vähän aikaa hyllytettynä. Kun tapahtuu murha pääsee hän taas tositoimiin, vaikka hänen esimiehensä yrittävätkin suitsia Montalbanon oma-aloitteisuutta minkä osaavat.

Tämänkertainen tarina on kirjoitettu aika ovelasti, nimellisesti tässä selvitellään nuoren miehen murhaa omalla kotiovellaan, sekä samassa kerrostalossa asuneen vanhan pariskunnan katoamista. Pikkuhiljaa alkaa esiin keriytyä tarina, jossa mennään järjestäytyneen rikollisuuden huipulle asti, keskinäisiin valtataisteluihin.

Camilleri hehkuttelee ruokailulla, ja viittaa toiseen dekkaristiin, jonka kirjoissa kulinarismilla on myös keskeinen rooli:

Hän istui verannalla ja nautti pappanozzaa, josta hän oli uneksinut jo kauan. Vaatimaton ruoka koostui pitkään keitetyistä sipuleista, jotka muhennettiin haarukalla ja maustettiin reilusti öljyllä, vahvalla etikalla, vastajauhetulla mustapippurilla ja suolalla. Aterimeksi sopi parhaiten peltihaarukka (komisariolla oli niitä pari kappaletta, ja hän varjeli niitä mustasukkaisesti), ja ruokaa hotkiessaan hän yleensä poltti kielensä ja kitalakensa ja kiroili jokaisella suupalallisella.

Yhdeksän uutislähetyksessä Nicolö Zito teki työtä käskettyä, näytti Griffojen valokuvan ja kertoi heidän poikansa olevan vanhemmistaan huolissaan.

Montalbano sulki television ja päätti ruveta lukemaan Vázquez Montalbánin uusinta romaania, joka sijoittui Buenos Airesiin ja jonka päähenkilönä oli Pepe Carvalho.

No, sanottakoon se vielä, että ihan ilman vastoinkäymisiä rikoksen selvittäminen ei suju, ja käypä tarinassa jopa niin että Montalbano menettää vähäksi aikaa ruokahalunsa, ja se on kova paikka se.

Miten valokuva toimii - näe, tulkitse ja opi mestarikuvaajilta

Michael Freemanin "valokuvaustrilogian" kolmas kirja osoittautui erinomaiseksi teokseksi. Teos ei pelkästään ollut asiantunteva vaan inspiroi lukijaansa, keskittyen valokuvaukseen taiteena, siihen miten valokuva voi kertoa jotain olennaista maailmasta. Hieno teos: Miten valokuva toimii - näe, tulkitse ja opi mestarikuvaajilta (Docendo, 2012; suom. Eero Sarkkinen; ISBN 978-952-5912-30-2).

Kirjassa on huomattavan paljon tekstiä valokuvausoppaaksi, ja tästä kirjassa nimenomaan on kyse, valokuvauksen ymmärtämisestä muuna kuin teknisenä suorituksena.

Kirjasarjan kaksi aiempaa teosta, jotka on myös suomennettu, eivät nekään ole hassumpia: Parempia valokuvia - suunnittele, sommittele & laukaise ja Valokuvaamisen taito. Mutta kyllä tämä kirja on näistä kolmesta aivan omaa luokkaansa.

Sekin on vielä sanottava, että Freeman on hyvin välttänyt kiusauksen käyttää omia valokuviaan esimerkkeinä, paria harvaa poikkeusta huolimatta, ja sen sijaan kirjan esimerkit ovat valokuvauksen historiaan jääneitä - ja sen suuntaa muuttaneita - merkkiteoksia, joista riittää opittavaa.

Kirja ei keskity vain taidevalokuvaukseen, vaan kattaa oikeastaan valokuvauksen kaikki muodot kaupallisesta muotivalokuvauksesta kotialbumikuvaukseen ja tieteellisestä valokuvauksesta käsitetaiteeseen.

Mikään varsinainen valokuvauksen historian läpikäynti teos ei ole, mutta useaan otteeseen Freeman poimii esimerkkejä valokuvan käytöstä ja valokuvien tulkinnasta juuri niistä käännepisteistä jossa uusi tapa nähdä valokuva - ja maailma - löi itsensä läpi. (Tämä saattoi tosin kestää monen valokuvaajan kohdalla vuosikymmeniä.)

Innostava ja kiinnostava teos kaikille niille, joiden mielestä valokuvaus on muutakin kuin hyvä kamera ja sen tekniikan osaamista. Hienoa että teos on saatu suomeksi, ja vieläpä hyvin käännettynä.

Lähtölaskenta, Tiger Mann

Mickey Spillane oli puoli vuosisataa sitten äärimmäisen suosittu kovaksikeitettyjen jännärien tehtailija, vaikkakin kriitikkojen hyljeksimä, aikansa bestseller-tilastojen ykkönen parillasadalla miljoonalla myydyllä kirjalla. Tulin lukeneeksi kirjaston vaihtohyllystä löytyneen kirjan Lähtölaskenta, Tiger Mann (Gummerus, 1968).

En oikein tiedä, mitä sanoa. Spillanen sankari Tiger Mann on melkoinen äärioikeistolaisten näkemysten mallinukke, jopa siinä määrin että tuli mieleen olisiko kyse ironiasta tai satiirista, ehkäpä näitä kirjoja on kirjoitellut pitkätukkainen hippi marisätkä hampaissaan hihitellen.

Mutta ei, Wikipedian mukaan Spillane oli hävittäjälentäjä ja Jehovan todistaja, jonka poliittiset näkemykset ja väkivallan ihannointi ilmeisesti vastaavat aika lailla kirjan maailmankuvaa. Sivumennen sanoen Spillane olisi varmaan kotonaan tämän päivän republikaanipuolueessa.

Spillanen teksti on kummallista, toisaalta se toimii kohtuu hyvin eikä häntä jaarittelusta ainakaan voi syyttää, mutta Spillanen käyttämät kielikuvat ja tavat kuvata ihmisiä ovat niin mustavalkoisia ja stereotyyppisyyttä lietsovia, ettei ole tosikaan. Hymyilytti kyllä useaan otteeseen, eikä se varmaan ollut kirjailijan tarkoitus.

Ja sitten on vielä se, että Spillanea on myös kehuttu tyylitaiturina, sitä en voi ymmärtää. Mutta ehkä kaikelle on ymmärtäjänsä, ainakin se on varmaa että eräänlainen dokumentaarinen arvo tälläkin kirjalla on, siitä ajattelutavasta mikä kylmän sodan aikoina kiihkeimmillään vallitsi Amerikassa.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen suurteokseksi kehuttu romaani on vihdoin saatu suomeksi, erinomaisena käännöksenä: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8668-9; suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo). Romaani sai vuonna 1981 BFSA-palkinnon ja World Fantasy Awardin, ja teosta on jaksettu kehua noista päivistä saakka.

Päähenkilö on kiduttajien killan oppipojaksi lapsena otettu Severian, joka joutuu lähtemään pois Nessuksen kaupungista, kohti Traakia, rakastuttuaan uhriinsa. Tarina yhdistää korkealentoista allegorista kerrontaa hyvin yksityiskohtaiseen ja arkipäiväiseenkin elämään tässä kymmenientuhansien vuosien päähän sijoitetussa tulevaisuuden kuvauksessa.

Jos ei ole lukenut Wolfea aiemmin, tämä kirja on varmasti erikoislaatuinen kokemus, siitä voi pitää tai sitä voi inhota.

Ja kuten muistelin, Wolfella on varsin omaperäinen tapa kirjoittaa romaania. Pikku hiljaa lukija alkaa tajuta, että minäkertoja, joka tuntuu olevan tavattoman rehellinen paljastaessaan toimensa kaikessa kurjuudessaan, saattaa johtaa lukijaa harhaan. Vihjeitä tästä tulee siellä täällä, yksityiskohtien epäloogisuuden ja ristiriitaisuuden myötä. Vähän vähältä lukija alkaa ymmärtää ettei Severian ehkä ole aivan sitä miltä näyttää.

Näin Severianin luonnetta kuvaa eräs hänen matkatovereistaan: "Mutta sinussa on jotain muutakin. Sinulla on kasvot kuin jollakulla, joka kerran perii kaksi palatsia ja saaren jossain, mistä en ole ikinä kuullutkaan, ja käytöstavat kuin suutarilla. Ja kun sanot, ettet pelkää kuolemaa, luulet tarkoittavasi sitä mutta sen alla uskot, että et tarkoitakaan. Ja kaikkein syvimmällä kuitenkin tarkoitat sitä. Eikä sinulle olisi temppu eikä mikään hakata minulta kaula poikki, vai häiritsisikö se sinua?"

Suomenkielinen käännös toimi vallan mainiosti, ja se miten Wolfe keksii uusia sanoja tulevaisuuden asioille on käännöksen osalta onnistunut niin hyvin että suorastaan ihmetytti. Taidonnäyte!

Papupiilokas - ötökkäriimejä

Eppu Nuotion runot ja Linda Bondestamin kuvitus, siitä syntyy värikäs lastenkirja: Papupiilokas - ötökkäriimejä (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-25030-2). Kirjassa on 39 sivua ja ötököistä on riimitelty mukavan humoristisesti. Nopealukuinen kirja, mutta kestää useammankin käyttökerran.

Kustantajan sivuilla teosta kuvaillaan näin:

Papupiilokas, kirjanpainaja, tupajumi, möljäkeiju, kairokuoriainen,
saksanturilainen, kaalivaaksiainen, riisihärö…

Eppu Nuotion säkeiden jännittävillä ötököillä on toinen toistaan eriskummallisempia nimiä. Runon siivin nuo lystikkäät otukset suristavat hassunhauskat tarinansa, jotka naurattavat sekä lapsia että aikuisia.

Linda Bondestamin kollaasimainen kuvitus on kiehtovan
värikylläistä ja mielikuvitusta ruokkivaa.

Runokokoelma juhlistaa Eppu Nuotion 50-vuotispäivää 13.2.2012. Kirjailija lahjoittaa osan tekijänpalkkiostaan UNICEFin työhön.

Ötököiden nimet ovat ihan oikeiden ötököiden nimiä, mutta runot menevät melkoisen yllättäviin suuntiin, makeita makupaloja lukijalle tarjoillen.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän romaani ei hempeile tunteilla eikä mielistele lukijaansa, melkein kolkolta tuntuu tämä tarinankerronta: Mr. Smith (WSOY, 2012; ISBN 9789510390030). Lyhytkin teos on, 279 sivua, mutta tässä sivumäärässä Seppälä ehtii kuvata melkoisen siivun Suomen historiaa, niin 1900-luvun alusta kuin nykyajan pinnastakin.

Seppälä kirjoittaa taidokkaasti, ja oikeastaan koko kirjaa voisi sanoa jonkinlaiseksi konstruktioksi joka näyttää lukijalle oman fiktiivisyytensä, ja ehkä juuri tästä johtuen on jotenkin todempi kuin selkeästi yhtä yksikäsitteistä tarinaa kertova romaani.

Mutta samalla tuntuu siltä kuin Seppälä rakentaisi linjoja suurteosta varten, eivätkä tarpeet ihan riitä tähän, jotenkin tuntuu siltä kuin kirja olisi voinut olla paljon enemmänkin. Jonkinlainen pettymys tämä itselleni oli tarinankerronnan vaikuttavuudesta huolimatta.

Mutta mieleen teos silti jäi, mitä voinee pitää jonkinlaisena onnistumisena kirjailijalta.

Ihan hirveästi lohtua ei kirjasta löydy, tai voisi sanoa toisinkin: näin karheanrumassa kerronnassa pienikin onnen hetki, pienikin hellyyden ele tuntuu suurenmoiselta. Ehkä tämä on ollut Seppälän viesti lukijalle.

Kovia, kovia olemme me ihmiset, sitä yleensä tajuamatta muuten kuin kipuilemalla, tempoilemalla, ymmärtämättä olla kiinni juuri tässä hetkessä.

Keltaisen huoneen salaisuus

Tämän dekkarin takakannessa sanottiin jotain sellaista kuin että tämä olisi kirja jonka kaikki tietävät mutta jota kukaan ei ole lukenut. No, en ollut tästä kuullutkaan ennen kuin huomasin melko huonoon kuntoon menneen kirjan lymyilemässä kirjaston dekkarihyllyssä: Keltaisen huoneen salaisuus (The Crime Corporation, 1989; suom. Heikki Kaskimies; ISBN 951-95327-0-6).

Kirjailija Gaston Leroux on tunnettu toisesta tarinastaan, Oopperan kummitus, joka elokuvissa ja musikaaleissa on levinnyt ympäri maailmaa. Dekkari Keltaisen huoneen salaisuus on Suomen dekkariseuran julkaisuja, ja lienee sanottava että mitenkään tavanomainen tai helppolukuinen se ei ole, vaikka sivuja sentään ei ole paljon, vain 238.

Leroux punoo kirjassa kerrassaan hämmentävän "suljetun huoneen arvoituksen". Huoneessa jonka ovi on sisältä lukossa ja jonka ikkunassa on kalterit, tapahtuu murhayritys.

Huoneesta kuuluvien huutojen hälyttäminä yritetään huoneen ovea murtaa ulkoa käsin, ja pian yritetään sisälle päästä myös ikkunasta, mutta se on tukevasti suljettu. Kun ovi sitten saadaan auki, ei murhaajasta ole tietoa ja uhri löytyy tajuttomana ja verta vuotavana.

Kirjan kertoja punoo tarinaansa ikään kuin selostaisi tositapahtumia, ja puhuttelee useaan otteeseen lukijaa ikään kuin epäillen ettei tämä suhtaudu lukemaansa tarpeeksi vakavasti.

Näin kuvailevasti alkaa dekkarin kymmenes luku "Nyt on syötävä riiputtamatonta": "Majatalo Donjon ei ollut komean näköinen, mutta minä rakastan noita kuvatuksia, joiden hirret ovat ajan ja lieden savun mustaamat, noita kyytivaunujen aikojen majataloja, huojuvia rakennuksia jotka ovat pian vain muisto. Ne kuuluvat menneisyyteen, ne liittyvät historiaan, ne jatkavat jotakin ja ne saavat ajattelemaan vanhoja teiden tarinoita ajoilta jolloin maanteillä sattui seikkailuja."

Vanhahtava kertomistapa sopii mainiosti tarinaan, jonka rikosta selvittelevät hahmot ovat aikamoisen erikoisia, sellaisia joiden aivoitukset kiertävät outoja polkuja ja kerta toisensa jälkeen yllättävät lukijan. Rivien välistä on aistittavissa jonkinlaista ironiaa, ihan ryppyotsaisesti ei tässä dekkaria kirjoiteta.

Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

Lapsille on tullut moneen otteeseen luettua Mimmi Lehmän ja Variksen seikkailuista, mutta nyt taitavat lapset jo olla liian isoja, sillä nuorimmainen kommentoi kirjasta: "Luin sitä, se on plössö." Mutta minä kyllä tykkäsin tästä: Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja (Kustannus-Mäkelä, 2012; ISBN 978-951-883-380-5).

Kuvittaja on Sven Nordqvist, ja totta totisesti hän osaa tämän taidon. Muitakin tekijöitä on, teksti ja musiikki Jujja Wieslander ja Tomas Wieslander ja nuotit Backa Hans Eriksson. Teoksen tarinat ovat suomentaneet Pirjo Santonen ja Terhi Leskinen.

Niin, ja se pitää sanoa, että tämä 183-sivuinen kirja on kokoelma tarinoista, joita on ilmestynyt muissa kirjoissa, mutta kaikkia en kyllä muista aiemmin nähneeni. Mutta tuttujakin tarinoita on: "Lehmä liukumäessä", "Mimmi Lehmä ajaa pyörällä" ja "Mimmi Lehmä kalastaa". Tuosta viimeisestä löytyy klassinen tiivistys: "Kalastus on sitä, että annetaan kaloille ruokaa."

Esimerkiksi tarinaa "Mimmi Lehmä kirjastossa" en muistanut aiemmin lukeneeni, ja oikein hyvä se oli. Nordqvistin omalaatuinen piirrostyyli tekee yksityiskohtien rikkaudella ja mainiolla tyypittelyllä näistä jutuista kerta kaikkiaan herkullisia.

Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore on kirjoittanut salapoliisiromaanin salapoliisiromaaneihin hurahtaneista ihmisistä: Kuolema Sherlock-seurassa (Atena, 2012; suom. Taina Wallin; ISBN 978-951-796-844-7). Kirjassa on kaikenlaisia ongelmia, kuten kankeaa dialogia, epäuskottavia ihmishahmoja ja turhaa jaarittelua, mutta tästä huolimatta pidin kirjasta kovasti.

Moore kertoo kirjallisuudenharrastajista, jotka ovat hurahtaneet Arthur Conan Doylen salapoliisiromaaneihin Sherlock Holmesista.

Kun sitten kerrotaan, että yli sata vuotta kadoksissa ollut Doylen päiväkirja on löytynyt, seuraa suurta innostusta. Mutta - ja näinhän tämän pitää mennä - kun päiväkirja on tarkoitus julkistaa, löytyy päiväkirjojen omistaja kuristettuna lukitusta huoneesta eikä päiväkirjasta ole tietoakaan.

Kirja tapahtuu kahdella tasolla, vuosina 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja toisaalta 2010-luvulla. Sherlock Holmes on kuollut putouksilla, ja Doyle yrittää päästä lopullisesti irti keksimästään hahmosta. Toisaalta nykyajassa yritetään selvittää noista 1900-luvun alun vuosista kertovan Doylen päiväkirjan kohtaloa ja lukitun huoneen murhamysteeriä.

Moore yrittää kirjoittaa ehkä hiukan liiankin monimutkaista tarinaa, joka loppua kohden alkaa rakoilla. Ja toisaalta Mooren teksti ei ole erityisen sujuvaa tai nautittavaa. Mutta silti, salapoliisitarinoiden ystävänä kyllä tykkäsin tästä sepitteestä.

PS. Kappas, tämä oli 1000. postaukseni täällä Valopolku-blogissa, virstanpylväs tämäkin.

Painajaiskaupunki

Dashiell Hammett oli kovaksikeitettyjen dekkareiden mestari, joka itse ei arvostanut omia kirjojaan, mutta se ei tee hänen tekstiään yhtään sen huonommaksi: Painajaiskaupunki (WSOY, 2004; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-29483-7). Tässä tarinakokoelmassa on joukko mainioita novelleja, joista osaa en muista aikaisemmin lukeneeni.

Hammett tiesi mistä kirjoitti, koska hän itse oli toiminut etsivänä, ja kirjoitti siitä mitä tiesi. Teksti ei ole mitenkään tyylittelevää tai maalailevaa vaan suoraa kerrontaa, jossa dialogi ja toiminta kietoutuvat tehokkaaksi paketiksi. Näissä teksteissä ei juuri löysiä ole.

Tässä näyte:

Ja hetkistä myohemmin Tennant, tyttö ja minä kävelimme yhdessä kuin kolme vanhaa ystävystä käytäviä pitkin ovea kohden, ja Tennant pyyteli minulta yhä lupaa saada maksaa hyvitystä illan työstä.

››Teidän kerta kaikkiaan taytyy antaa minun tehdä jotakin››, hän intti. ››Se on vain oikeus ja kohtuus!»

Hänen kätensä painui povitaskuun ja tuli esiin pidellen paksua lompakkoa.

››Kas niin››, hän sanoi, ››antakaa kun minä —››

Kaikeksi onneksi olimme juuri sillä hetkellä laskeutumassa Kearny Streetille vieviä eteiskäytävän kiviportaita - niitä on kuusi tai seitsemän.

››Ei››, minä sanoin, ››antakaahan kun minä —››

Hän oli toiseksi ylimmällä askelmalla, kun nyrkkini lennähti ylöspäin.

Hän lysähti melko veltoksi kasaksi portaiden juurelle.

Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa

Petri Vaittisen kirja on täsmälleen sellainen kuin sen nimi kertoo: Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8785-3). Tästä kirjasta löytyy niitä tuttuja runoja joihin itse kukin on kerta toisensa jälkeen törmännyt: Aleksis Kivi, Eino Leino, Edith Södergran ja niin edelleen.

Kirjassa on 284 sivua, joten runoissa riittää luettavaa pidemmäksikin aikaa. Itse selasin kirjan läpi, löytäen vanhoja suosikkeja mutta myös runoja, joita en muista aiemmin nähneeni.

Jostain syystä Uuno Kailas teki vaikutuksen, tässä katkelma aiheesta "Tyhmät ja viisaat":

On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille,
Sillä he ovat jo isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita. 
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Ja vielä tunnelmointia, edelleen Kailas, runosta "Kesäilta":

Puun oksilta, kas, varastaa 
voin kourallisen tuulta
ja iltaruskon poskeltas 
ja perhosia suulta.

Taitaa olla vähän niin, että Kailas pitää ottaa luettavaksi, en hänen tuotantoonsa olekaan sen kummemmin tutustunut.

Rakkaudesta polkupyörään

Robert Penn on kirjoittanut merkillisen kiehtovan kirjan polkupyöristä, ja polkupyöräilystä: Rakkaudesta polkupyörään (Atena, 2012; suom. Tuija Tuomaala; ISBN 978-951-796-846-1). Kirja on yhdistelmä polkupyörän historiaa, polkupyöräilijän elämäntarinaa ja täydellisen polkupyörän tavoittelua.

Penn päättää rakennuttaa itselleen juuri sellaisen polkupyörän kuin haluaa, sellaisen joka on parasta laatua ja joka kestää aikaa niin että sillä voi ajaa seuraavat 30 vuotta. Samalla Penn kertoo siitä, miten polkupyörä sai nykyisen muotonsa, ja polkupyöräalan ammattilaisista, sillä käsityötaitokin on yhä kunniassa.

Pennillä on ollut paljon polkupyöriä, ne tuntuvat määrittävän hänen henkilökohtaista historiaansa:

Vuonna 1990 ostin ensimmäisen maastopyöräni, käytännöllisen brittivalmisteisen jäykän Saracen Saharan. Ajoin sillä Kiinan Kašgarista Karakorumvuoriston ja Hindukušin yli Peshawariin Pakistaniin. Palattuani Lontooseen ja työskennellessäni asianajajana Saracen oli enemmän kuin kulkuväline; se edusti elämää liituraitapukujen tuolla puolen. Sitten se varastettiin. Seurasi sarja työmatkailuun muokattuja maastopyöriä: Kona Lava Dome, kaksi Specialized Stumpjumperia, Kona Explosif ja muutamia muita. Ne kaikki varastettiin. Kerran minulta varastettiin kaksi polkupyörää samana viikonloppuna.

Näistä polkupyöristä päästään olennaiseen, siihen syyhyn miksi Penn halusi rakennuttaa itselleen mittatilauksena tehtävän pyörän, joka olisi juuri häntä varten:

Jotain oleellista silti puuttuu. Kuten tuhannet muut päivittäin pyöräilevät käytännöllisen ajokin omistajat, näen ammottavan aukon pyörävajassani, suuren tyhjän tilan, joka kaipaa jotain muuta, jotain erityistä. Elämänmittainen suhteeni polkupyörään on puolivälissä, mutta mikään pyöristäni ei viittaa sellaiseen.

Penn ei aikaile käydä myöskään tulenarkojen aiheiden kimppuun, esimerkiksi kysymykseen parhaasta runkomateriaalista polkupyörälle: alumiini, teräs, hiilikuitu, ... Pennillä on vahvoja mielipiteitä, mutta hän myös puolustaa niitä vakuuttavasti, sanoisinko jopa niin että tietynlainen into miettiä juuri itselle tehdyn polkupyörän rakennuttamista alkoi kytää mielessä:

Olen kokeillut kaikkia keskeisiä runkomateriaaleja. Minulla on ollut alumiinirunkoinen maantiepyörä hiilikuituhaarukalla, teräsrunkoinen maastopyörä, alumiinirunkoinen maastopyörä, teräksinen retkipyörä, titaanirunkoinen maantiepyörä, täyshiilikuiturunkoinen maantiepyörä ja alumiinirunkoinen maastopyörä, jonka istuinkannatin oli hiilikuitua.
[...]
Runkomateriaaleista on liikkeellä paljon huhupuheita. Totuus on, että taitava rungontekijä tekee hyvän rungon mistä tahansa edellä mainitusta materiaalista ja millä tahansa toivotuilla ominaisuuksilla. Jos rungon halkaisija, rungon seinämien paksuus ja rungon geometria ovat oikeat, pyörä on hyvä.

Penn käy samantien sen väitteen kimppuun, että alumiininen runko olisi luoteeltaan huomattavasti jäykempi kuin teräksinen: käytännössä materiaalin laadulla ei ole juurikaan merkitystä pyörän tuntumalle, muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä.

Penn ei hirveästi kehuskele omalla polkupyörien asiantuntemuksellaan, pikemminkin kirjasta saa sen kuvan että hän löytää loputtomasti ihmeteltävää kulkiessaan asiantuntijan luota toiselle pohtimassa oman pyöränsä komponettivalintoja. Mutta aika ajoin hän kertoo jotain joka saa mietteliääksi:

Vuoden ajan minulla oli pakkomielle olla laskematta jalkaa maahan pyöräillessäni Lontoossa. Yksi vaadituista taidoista oli liikennevaloissa seisominen. Tärkeää oli myös ennakoida valojen vaihtuminen ja jarruttaa ajoissa, tietää milloin voi ajaa yli keltaisella ja tajuta intuitiivisesti autoilijoiden liikkeet. Ajoin asunnoltani Paddingtonista Hyde Parkin pohjoispuolelta säännöllisesti Cityyn, missä opiskelin valokuvajournalismia, laskematta jalkaani maahan. Se oli helppoa: matkaa oli kuusi kilometriä, tiesin liikennevalojen jaksotuksen suurimmissa risteyksissä ja reittini vältteli pääkatuja. Vaikeampaa oli ajaa Paddingtonista Thamesin eteläpuolelle Camberwelliin, missä tyttöystäväni asui. Jos saavuin pihatielle virnuillen kuin idiootti, hän tiesi, että olin onnistunut. "Ihmiset, jotka varovat astumasta katulaattojen väleihin, vaikuttavat sinuun verrattuna normaaleilta. Sinun pitäisi mennä hoitoon", hän sanoi. Suhde ei kestänyt.

En nyt rupea tässä luettelemaan, mistä osista Pennin toivepyörä lopulta koottiin, mutta melkoisen vaikuttavalta kokonaisuus vaikutti. Hinta ei ollut ihan hirveä, mutta taatusti ainutlaatuisen ajokin Penn itselleen sai.

Kirjassa viitataan monenmoiseen etappiin polkupyörien kehityksen historiassa, ja samalla kumotaan useita myyttejä, muun muassa väite että jo Leonardo da Vinci olisi keksinyt polkupyörän. (Kyseessä oli huijaus.)

Tämä jos mikä on mainio lahjakirja polkupyöräilyn ystäville. Tosin vaarana voi olla, että tämän kirjan luettuaan pyöräilyhulluus kasvaa ihan uusiin mittasuhteisiin.

Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin

Pekka Kilpinen kertoo haudasta nousseista verenhimoisista ruumiista, kullan valmistamisesta viisasten kivellä ja muista hullutuksista, jotka aikoinaan ovat ihmisiä riivanneet: Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin (Yliopistopaino, 1998; ISBN 951-570-365-4).

Kirja on napakka, 154 sivua, ja kustakin aiheesta Kilpinen on löytänyt paljon sellaista josta en ollut yhtään tietoinen. Aiheita on runsaasti: salaseurat (Ruusu-risti), alkemia, eunukit, vampyyrit, pyövelit, luddiitit, kaksintaistelut ja niin edelleen.

Ja vaikka tänä päivänä päivittelemme näitä aikansa hullutuksia on syytä muistaa, miten vakavasti niihin aikoinaan suhtauduttiin - yhtä lailla vakavasti kuin tänä päivänä suhtaudumme yhteen jos toiseen hullutukseen (joista historia on meitä myöhemmin oikaiseva).

Kilpisen teksti on mainiota, ehkä tehokkaimmillaan silloin kun hän toteaa sen kummemmin paisuttelematta asiaan liittyviä faktoja. Näin hän kertoo vampyyreistä:

Lauantai on paras päivä vampyyrien tuhoamiseen. Koko Balkanille levinneen käsityksen mukaan vampyyrin on pysyttävä lauantaina haudassaan. Tappamismenetelmissä on jonkin verran vaihtelua. Kaikki slaavit tuntevat seivästämisen, mutta erityisen suosittu
menetelmä se on eteläslaavien alueella. Balkanilainen vampyyrintapposeiväs tehdään orapihlajasta, mutta Ukrainassa suositaan saarnia. Kreikkalaiset yleensä polttavat vampyyrinsä, kun taas länsislaavit iskevät omilta verenimijöiltään pään irti. Polttaminen on kaikkein tehokkain tappokeino, ja sitä käytetään usein täydentämään muiden menetelmien vaikutusta.

Tästä tuleekin mieleen Fred Vargasin mainio dekkari Jalattomat, elottomat, jossa myös (aika erikoisella tavalla) jahdataan vampyyrejä. Vargasin kertomukset serbialaisista vampyyritarinoista ja Kilpisen kirjan kuvaukset osuvat kyllä yksiin. Vargas tekee vampyyreistä mustaa komediaa (pitäen kuitenkin faktat kohdallaan), ja Kilpisen kirjassa on hiukan samanlaista otetta, vaikka asiatekstistä onkin kyse.

Kilpinen pohtii myös rankaisemista itsemurhasta (tai sen yrittämisestä). Lähiomaiset ja suku sai kärsiä kun kirkko ei suostunut hautaamaan itsemurhan tehneitä normaaliin tapaan hautausmaille. Oli oikeastaan kummallista, että kirkko, jonka alkuaikoina marttyyrikuolemaa ihannoitiin (ja sehän on eräänlainen itsemurha) suhtautui myöhemmin niin äärimmäisen kielteisesti itsemurhiin.

Tästä ilmeisesti johtui osin se, että itsemurhan tekeminen kierrettiin tekemällä rikos, josta oli rangaistuksena kuolemanrangaistus. Esimerkiksi murha tai eläimiin sekaantuminen olivat keinoja epäsuoraan itsemurhaan.

Aikoinaan väitettiin, että katoliset olisivat vähemmän taipuvaisia itsemurhiin, mutta tässäkin saattoi olla kyse harhasta: '[K]atolisten kuolinsyiksi ilmoitettiin tilastoissa omituisen usein onnettomuus, ”äkkikuolema” tai vain "kuolinsyy tuntematon". Katolisuus näytti kyllä suojelevan itsemurhilta mutta altistavan jostain syystä hengenvaarallisille onnettomuuksille... Dayn tulkinta oli, että katolinen kirkko vaati tuohon aikaan paljon protestanttisia kirkkoja ankarammin itsemurhantekijöiden hautaamista kirkkomaan ulkopuolelle. Välttääkseen kiusallisia tilanteita omaiset ja viranomaiset rekisteröivät tosiasiallisia itsemurhia mahdollisimman usein onnettomuuksiksi tai ”äkkikuolemiksi”.'

Mitenkään kevyttä lukemista tämä kirja ei tarjoa, vakavuus tarkoittaa tässä usein hengenvakavaa asiaa, mutta jollain kummallisella tavalla nämä artikkelit ovat lohduttavia. Ehkä ne auttavat suhteuttamaan nykyajan murheita sellaisiin murheisiin joiden kanssa esi-isämme joutuivat painimaan.

Ja kyllä vakava huuhaa edelleenkin on elossa ja voi hyvin. Riittää seurata amerikkalaisten johtavien republikaanipoliitikkojen lausumia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai Raamatun tulkinnoista, unohtamatta kaikkia niitä jotka ovat hurahtaneet johtoismin hypetykseen ja alkaneet uskoa siihen tosissaan.

Aika nyrjähtäneitä me ihmiset loppujen lopuksi olemme teknisestä sivistyksestämme huolimatta.

Suuri autokirja - visuaalinen historia

Tämä kirja on isokokoisimpia mitä minulla koskaan on ollut käsissäni, eikä välttämättä mahtuisi normaaliin kirjahyllyyn: Suuri autokirja - visuaalinen historia (Readme.fi, 2012; ISBN 978-952-220-569-8). Teoksen päätoimittaja on Giles Chapman ja kääntäjä Tapani Lahtinen.

Teoksen kannessa lukee mainosteksti: "Kaikkien aikojen upeimmat autot - yli 1200 maailman parasta autoa Aston Martinista Zondaan." Kirja on juuri mitä lupaakin: auto auton perään, lyhyesti kuvattuna, kattaen aikakauden ensimmäisistä höyryvoimalla toimineista autoista tämän päivän menopeleihin, unohtamatta myöskään esimerkiksi astronauttien kuussa käyttämiä kulkuneuvoja.

Auton historiasta tässä on kyse, ja vaikka autoista ei hirveästi ymmärtäisikään, kyllä näistä kuvista näkee miten kehitys on edennyt ja millaista muotokieltä ja teknisiä ratkaisuja on kokeiltu. Jotkin ratkaisut tuntuvat hassunkurisilta tänä päivänä, osa taas sellaisilta että tuntuu kuin olisi menty takapakkia noista ajoista.

Kirja oli sen verran iso, että en pystynyt tähän kirja-arvioon saamaan näytettä kirjan sivuista muuten kuin ottamalla valokuvan. Valkotasapaino meni vähän pieleen, mutta sitten ajattelin että tämä antiikkinen sävytys sopiikin teemaan aika hyvin.

Toimiva kuva kaaoksessa

Antti Soikkanen on kirjoittanut lupaavan johtamiskirjan: Toimiva kuva kaaoksessa (Infor, 2012; ISBN 978-952-5928-26-6). Erityisen lupaava on teoksen alanimeke kannessa: "Toiminnalliset ja visuaaliset kehittämismenetelmät organisaatioiden muutosmyrskyssä".

Kirja on myös verraten lyhyt, 156 sivua. Mutta mitenkään helppolukuiseksi ei tätä kirjaa voi sanoa, eikä helposti omaksuttavaksi. Kirjoittajalla on paljon osaamista ja taitoa, vuosien aikana "marinoitunutta", mutta lukijalle tekee vaikeaa päästä kärryille asioista.

Otetaan esimerkiksi kohta, jossa käsitellään kontekstia, sitä että "yhteys luo merkityksen". Tässä mennään aika syvälle teoreettiseen pohdintaan:

Systeemisessä ajattelussa keskeisenä elementtinä on ajatus, että systeemi on enemmän kuin osiensa summa. Olennaista on pyrkiä hahmottamaan systeemi kokonaisuutena. Tarkastelun kohteena ovat systeemin ominaisuudet, sen päämäärät, rakenteet, toiminta- ja vuorovaikutustavat sekä roolit. Kohteena voi hyvin olla myös henkilö osana systeemiä. Henkilöä tarkastellaan kuitenkin osana sitä systeemiä, jossa hän toimii - osana tiimiä, yhteisöä tai yritystä.

No, kyllä tämän ymmärtää, mutta kun tämmöistä tekstiä on sivukaupalla, lukija alkaa väsyä.

Soikkanen viittaa kirjallisuuteen kohtuu usein, esimerkiksi Perttu Salovaaran mainioon väitöskirjaan. Johtaminen on murroksessa: "Porukalla tekeminen ei vaadi välttämättä johtamista. Jatkuvat muutokset, joissa johtajat ja rakenteet vaihtuvat jatkuvasti, kyseenalaistavat johtajan roolia."

Muutamassa kohden kirjan oikoluku on jäänyt kesken, tai sitten taittovaiheessa on tullut virheitä, esimerkiksi luvun 3 alussa, jossa esitetään sama asia peräkkäin kahteen kertaan, ensin luettelona ja sitten tekstissä, mutta hieman eri sanoin ja asiat eri järjestyksessä:

Elementit ovat yksinkertaisia, mutta samalla äärimmäisen voimallisia.

1. Mielikuvitus antaa mahdollisuuden luovien ratkaisujen syntymiselle.

2. Toiminta ja tapahtumien työstäminen konkreettisissa tilanteissa ja yhteyksissään aktivoi osallistujia [...]

3. Yhteistoiminnan avulla [...] aktivoidaan osallistujien yhteistyötä [...]


Elementit ovat yksinkertaisia, mutta samalla äärimmäisen voimallisia: toiminta, yhdessä tekeminen ja mielikuvitus.

Entä mistä kirjassa on kyse? Näin kertoo Soikkanen kirjan lopussa: "Toiminnallisten ja visuaalisten menetelmien juuret ovat ].L. Morenon kehittämässä psyko- ja sosiodraamassa. Tällä hetkellä koulutusta menetelmistä ja niiden käytöstä tarjoavat lähinnä Morenon ajattelusta ja sen kehittämisestä lähtevät instituutit sekä Suomen Psykodraama-yhdistys."

Soikkanen viittaa useaan otteeseen Morenoon, ja ajatuksissa tuntuu olevan jonkinlaista järkeä, mutta sitä en osaa sanoa toimivatko ideat todella käytännössä.

Soikkanen viittaa Morenoon myös kun erilaisten roolien yhteydessä puhutaan henkisyyden käsitteestä:

Moreno erotteli vielä henkiset (transsendenttiset) roolit, jotka kehittyvät viimeiseksi. Morenon mukaan rooli muovautuu henkiseksi, kun siihen tulee yksilön ylittävä taso. Johtamisessa on usein etsitty tai viitattu henkisiin rooleihin. Esimerkkeinä voi nähdä vaikkapa Mahatma Gandhin tai Martti Luther Kingin henkisen johtajan roolin, jossa on yksilön ylittävä taso, heidän toimiessaan kansansa tai edustamansa ryhmän johtajana. Arkipäiväisempänä esimerkkinä voisi olla opettaja, joka siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle, jolloin hän toimii henkisessä roolissa: yhteisön kulttuurin välittäjänä.

Onneksi tässä sentään oli tuo arkipäiväinen esimerkki, muuten kyllä leijuttaisiin aika korkealla maanpinnan yläpuolella.

Kirjassa on monenmoisia reseptejä eri tyyppisistä menetelmistä jäsentää todellisuutta, tässä mallina ratkaisukeskeisten menetelmien "ihmekysymys":

Yksi konkreettinen ratkaisukeskeinen interventiomenetelmä on ihmekysymys, joka voi olla esimerkiksi seuraavaa muotoa:

Jos olisi tapahtunut ihme huomenna ja ongelmasi olisi ratkennut tai olisit luottavainen, että pystyt ratkaisemaan ongelmasi, mitä tekisit eri tavalla? Konsultti voi syventää ihmekysymystä esittämällä jatkotarkennuksia tapahtuneen muutoksen vaikutuksista:

- Miten asiakas ajattelee, toimii, tuntee eri tavalla?

- Miten asiakkaan toiminta on muuttunut?

- Mistä muutoksen voi konkreettisesti huomata?

- Miten muut toimivat, kun asiat ovat muuttuneet?

Soikkanen tiivistää hyvin toiminnallisten menetelmien keskeisen ajatuksen:

Toiminnalliset ja visuaaliset menetelmät tarjoavat laajan joukon mahdollisuuksia tehdä kehittämisestä kehittämistilanteista ja eläviä, luovia ja aikuisen oppimiseen vastaavia. Keskeinen ohje tai motto kehittäjälle on ”näytä tai pyydä tekemään, älä kerro”.

Esimerkki: jos henkilölle tulee mieleen käsiteltävään asiaan liittyvä tapaus, voi pyytää häntä luomaan tilanteen tilaisuudessa sen sijaan, että hän kertoo sen.

Tilanteen tekemisen etuina ovat, että

- osallistujat näkevät tapauksen eivätkä pelkästään kuule

- asioiden tekeminen luo ryhmään energiaa, mikä innostaa ryhmää toiminnan, tunteiden ja ajattelun tasolla

- ryhmä voi osallistua vuorovaikutukseen tekemällä ehdotuksia, ottamalla rooleja ja tutkimalla vaihtoehtoja

- henkilö, jonka näyttämä asia on, voi asettua tilanteen ulkopuolelle ja saada uuden näkökulman tilanteeseen.

Yhteenveto: Kirja tuntuu enemmänkin menetelmien markkinointimateriaalilta kuin kunnon oppaalta aiheeseen liittyen. Jonkinlaista kiinnostusta kirja kyllä herätti, mutta ei aivan vakuuttanut.

Rocks around the world

Stefan Glowacz ja Uli Wiesmeier kertovat kalliokiipeilystä ilman apuvälineitä: Rocks around the world (Sierra Club, 1996; englanniksi kääntänyt Martin Boysen; ISBN 0-87156-885-3).

Sain kirjan käsiini oikeastaan vahingossa, sillä olin kiinnostunut Sierra Clubin julkaisemista valokuvakirjoista, ja tämän otsikko tuntui lupaavalta. Mutta kyse ei ollutkaan kivistä sinänsä, vaan niiden kiipeämisestä, eri puolilla maailmaa.

Kirja kertoo kiipeämisestä eri kohteissa, ja samalla se kertoo kalliokiipeilyn kulttuurista, ja erityisesti kirjan tekijöiden suhtautumisesta kiipeilyyn. Kuvat ovat niin päätähuimaavia, että koin korkeanpaikan kammoa vaikka istuin turvallisesti sohvalla.

Kirjan tehnyt parivaljakko suhtautuu intohimoisesti kiipeilyyn, mutta samalla pohditaan myös vaaran viehätysti, sitä syytä joka saa jotkut kiipeilijät luopumaan turvaköysistä ja olemaan pelkästään omien raajojensa varassa, konkreettisesti. Jotkut kirjan kuvista ovat huimaavia siksikin, että kiipeilijälle ei tunnu olevan turvaköysiä, mutta tarkemmin katsoen köydet löytyivät osasta näitäkin kuvia, taustalle kätkettyinä.

Huimaa meininkiä, ei voi muuta sanoa.

Aila Meriluoto: Vihreä tukka

Että tämmöinenkin kirja on! Ja vähällä oli jäädä lukematta, sillä uusin kirjastolainan kolmesti ja nyt kirja piti pakosti palauttaa. Mutta viime hetkellä rupesin lukemaan, ja luin kerralla loppuun asti, Aila Meriluodon lastenromaanin Vihreä tukka (WSOY, 1982; ISBN 951-0-11368-9).

Kirja on lyhyt, 137 sivua, mutta Meriluoto onnistuu kertomaan melkoisen tarinan näillä sivuilla. Kirjasta tuli mieleen Ursula Le Guin, toinen suosikkikirjailijani, jonka tieteiskirjoissa ja fantasiatarinoissa on jotain samanlaista outoa väistämättömyyttä. Toiseksi vertailukohdaksi sopisi Doris Lessingin romaanisarja Canopus In Arcos, vieraiden sivilisaatioiden kuvaamisessa.

Tarkoitan tässä myös sitä, että Meriluodon romaani on kansainvälistä tasoa, kovaa kansainvälistä tasoa.

Meriluoto kertoo oudosta maailmasta, joka ehkä on tämä meidän omamme, eikä kuitenkaan ole. Ja väreistä on kyse, vihreästä tukasta joka on kielletty, ja harmaasta kylästä jossa eletään hissukseen, varoen tekemästä väärin.

Kirja kertoo rohkeudesta olla oma itsensä, erilaisista elämänkatsomuksista, siitä mitä kannattaa tavoitella ja miten nähdä elämässä kauneus. Jotenkin kummallisella tavalla Meriluoto kertoo elämänkokemuksesta, joka eroaa ihmisten maailmasta suuresti, mutta joka silti on tuttua, kuin tämän olisi unessa joskus elänyt.

Hieno tarina, niin lapsille kuin aikuisille, tarina siitä kuinka suurinkin mahti maailmassa voi olla sisältä tyhjää täynnä, ja kuinka elämä voi voittaa, kuolemassakin.

Ja myös elämästä, elämisen tavasta, siitä on kyse:

Mikään ei tapahtunut ihmeenä, taikatemppuna, yhdessä hetkessä. Siinä kai se ydin olikin: asioitten piti saada kasvaa ja kypsyä hoputtamatta, luonnollisesti kuin ruoho ja hedelmät. Silloin varmasti oli menossa minne pitikin. Sikäli kuin tiesi minne piti.

— Ei maailma ole suora viiva, sanoi Galdaramas ja nojasi mukavasti selkänsä Kurkurran keittiötuoliin. — Liikkuminen on ainoa rehellinen ohjenuora. Tuhat pientä erillistä liikettä mikä minnekin, ukkovarvas tuonne ja pikkuvarvas tänne ja olkapäät ihan eri päin, ja kokonaisuus siitä kumminkin syntyy. Suunta. Mutta ei ole pakko joka mättääseen kompastua. Ne voi kiertääkin ja silti matka joutuu.

Vantaa

En oikein tiedä, mitä voin sanoa Vesa Haapalan runoteoksesta Vantaa (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-22103-6). Kirjasta oli Helmet-järjestelmässä viisi arviointia, keskiarvona kaksi tähteä, ei siis mitenkään mairittelevaa. Ja olen melko lailla samoilla linjoilla, jotenkin tämän kirjan olemassaolon syy ei auennut.

Kirja kuvaa Vantaata ja Uusimaata, ehkä erityisesti Vantaanjoen seutuja, ennen ja nykyisin, eri hahmojen näkökulmasta.

Tässä pieni katkelma, kohdasta jossa tuntui olevan kosketuskohtaa johonkin jonka mielsin antoisaksi, mutta silti, jokin tässä ei tuntunut toimivan:

Ehkä istuitte katoilla hajareisin katsellen päälakiamme
tai hohkasitte kellareissa varpaisiimme läpi lattian, 
kelluitte taivaan lasipohjaveneissä kosketuksen päässä
airoja lepuuttaen, kummastellen, kuinka pisarat putoavat liikkeisiimme:
miten ihminen pysähtyy, hätääntyy, tarttuu,
kaikki niin kaukana teistä, te ikuisuuden iltasoutelijat.

Kirja on Haapalan esikoisteos, ja lähtökohta on varsin haastava, pyrkiä puhumaan runon keinoin historiasta, tehdä se eläväksi tässä ja nyt. Mutta onnistuuko Haapala tässä, tai tulkitsenko hänen tarkoituksensa oikein - jäin epävarmaksi.

Sanottakoon vielä se, että Haapalan teos Kuka ampui Ötzin? kyllä teki vaikutuksen, vaikka jotain mammuttimaisuuden tavoittelua siinäkin kirjassa oli.

Langennut mies

Tony Hillerman kirjoitti "navajodekkareita", jotka ovat osoittautuneet vallan mainioiksi. Sarjassa kuudes on Langennut mies (Otava, 1998; suom. Ilkka Rekiaro; ISBN 951-1-15067-7). Tämäkin kirja on lyhyt, 236 sivua, ja mietiskeleväinen, joku voisi joka puhua "slow life" -ajattelusta kirjan taustalla.

Kirjan päähenkilöt ovat tutut, Joe Leaphorn, joka on jäänyt poliisista eläkkeelle, ja Jim Chee, joka suunnittelee naimisiin menoa ja on nyt edennyt esimiestehtäviin.

Kirja kuvaa navajokulttuuria mielenkiintoisella tavalla, esimerkiksi sitä miten navajoilla ei ole kilpailuviettiä ja miten hiljaisuudelle annetaan tilaa. Minne tässä nyt kiire olisi?

Kirjan tarina on kudottu vuorikiipeilyn tai ehkä pikemminkin kalliokiipeilyn ympärille, ja samaan aikaan tutkitaan myös kummallisia karjavarkauksia joissa tuntuu olevan ammattilainen asialla.

Tykkäsin kovasti, ja pistin saman tien varaukseen sarjan seuraavan teoksen Ensimmäinen kotka, joka on tietääkseni viimeinen sarjasta suomennettu kirja. No, jos se on yhtä hyvä, täytyy jatkaa eteenpäin englanniksi.

The red tree

Shaun Tan on tehnyt hienon kuvakirjan, joka sopii myös aikuisille, vaikka onkin lastenkirjallisuutta: The red tree (Lothian Children's Books, 2011; ISBN 978-0-7344-1137-2).

Kirja on tavallaan sarjakuva, vaikka se ei perustukaan sarjakuvan kerrontatekniikkaan. No, sanotaan sitten että tämä on kuvakirja, vaikka tämäkään ei ole ihan oikea termi. Tai kuvaromaani?

Kirja kertoo väsymyksestä, tai masennuksesta, tai yleensä elämän merkityksen puuttumisesta, siitä että missään ei ole oikein mieltä, tuntuu ettei tiedä mitä pitäisi tehdä ja että kukaan ei välitä.

Tan kuvaa kaiken tämän muutamalla hienolla kuvalla ja niihin sisältyvillä symboleilla, osin myös pienillä tekstikatkelmilla kuvissa tai niiden ohessa. Yllä olevan kuvan vieressä lukee "sometimes you just don't know what you are supposed to do".

Ja kannattaa myös tarkistaa, mitä kuvien teksteissä sanotaan. Kirja on englanniksi, mutta on suomeakin päässyt mukaan, sillä tuossa yllä olevassa kuvassa lukee tytön kyltissä "Kuka sinä olet?"

Toivo, siitä tässä kirjassa on kyse. Kaunis, herkkä, lohduttava teos toivon voimasta.

Koillisväylän löytäjä - tutkimusmatkaaja Adolf Erik Nordenskiöld Jäämerellä

Markku Löytönen on tehnyt tekstin ja Riikka Jäntti kuvat tähän hienoon lastenkirjallisuudeksi luokiteltuun teokseen, joka kyllä sopii luettavaksi kaikenikäisille: Koillisväylän löytäjä - tutkimusmatkaaja Adolf Erik Nordenskiöld Jäämerellä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005; ISBN 951-746-709-5). Luulen että olen lukenut tätä kirjaa aiemminkin, mutta niin vain löysin siitä paljon uutta.

Kirja on lyhyt, 46 sivua, ja sivuille on saatu mahtumaan tekstiä ja kuvitusta ilman että taitto tuntuu tunkkaiselta. Joissakin kohti tuntui siltä kuin kieli hiukan takeltelisi, mutta toisaalta tämä oikeastaan sopii teoksen historialliseen luonteeseen.

Nordenskiöld oli melkoisen taitava tutkimusmatkailija, ja erittäin perusteellinen valmisteluissaan ja toimissaan niin että vaikka Vega-alus juttui jäihin ei silti ollut mitään hätää.

Joulukuusta ei ollut muistettu ottaa mukaan, mutta sen sijaan laivalla oli mukana lehden kokonainen vuosikerta niin että joka päivä "ilmestyi" uusi lehden numero. Ja aina löytyi syitä järjestää juhlia keventämään arkea.

Johda ihmistä - psykologiaa johtajille

Makke Leppänen ja Ilona Rauhala ovat kirjoittaneet ajatuksia herättävän oppaan "sisäisen sankarin" etsijöille: Johda ihmistä - psykologiaa johtajille (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1745-0).

Kirjassa on 343 sivua, ja asiaakin riittää, tosin aika paljon on muiden teosten referointia. Ihmettelin valkoista tekstiä oranssilla taustalla, se ei toimi oikein hyvin, erittäin raskasta on lukea tämmöistä tekstiä, mutta onneksi väreillä temppuilu oli rajattu vain osaan tekstiä.

Kirjassa puhutaan psykologian termeillä, mutta mitenkään tieteelliseksi tekstiä ei voi sanoa, paikoitellen tuli oikeastaan pseudotiede mieleen väitteineen jotka eivät tuntuneet todennettavissa olevilta.

Jotkut väitteet ovat kansanperinteeksi muuttuneita tarinoita, joiden tarkemmat perustelut eivät ole ihan pitäviä, esimerkkinä niin sanottu kymmenentuhannen tunnin sääntö, johon kirjoittajat viittaavat: ”Minkä tahansa huipputaidon saavuttaminen vaatii noin 10 000 tuntia suunnitelmallista harjoittelua, eli nopeasti laskettuna neljä tuntia joka arkipäivä kymmenen vuoden ajan.”

Kirjan keskiössä ovat johtajat ja heidän persoonallisuutensa. Mielenkiintoista kyllä, kirjassa tuntuu kokonaan unohtuneen esimerkiksi Jim Collinsin teoksessa Hyvästä paras esitetty pohdinta poikkeuksellisen menestyvien yritysten johtajien ominaisuuksista: ”Kyseisten johtajien kanssa työskentelevät ihmiset kuvailivat heitä sanoilla hiljainen, nöyrä, vaatimaton, varautunut, ujo, suopea, hyvätapainen, taka-alalle jättäytyvä ja hillitty. […] Emme tarvitse jättimäisiä persoonallisuuksia yrityksiä kehittämään. Tarvitsemme johtajia, jotka eivät keskity omien egojensa pönkittämiseen vaan johtamiensa organisaatioiden kehittämiseen.”

Itse muistelen, että Collins kuvaili erästä tällaisen vuosi toisensa jälkeen menestyneen yhtiön johtajaa sanoilla "lämmin kuin kylmä lahna". Ja tästä huolimatta lähestulkoon kaikki muut yritykset jäivät menestyksessä jälkeen.

Kirjoittajilla on jo heti alussa vahva välineellinen, siis hyötynäkökulmaa painottava, näkemys ihmisestä: ”Itsetuntemus tarkoittaa ennen kaikkea realistista suhtautumista siihen, millaisia erilaisia puolia omassa persoonassa on ja miten näitä puolia voi hyödyntää.”

Mistä pidin, oli viittaus Seligmanin ja Petersonin teoksessa Character Strengths and Virtues esitettyihin ”ominaisuusvahvuuksiin”. Vaikka en suuresti Seligmania ja Petersonia arvosta, nämä vahvuudet kyllä saavat hiljentymään: Viisaus, Luonteenlujuus, Inhimillisyys – humaanisuus, Oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus, Kohtuus, Ylittämiskyky ja transsendenssi.

Oikeastaan tulee tästä mieleen pohtia, missä määrin kirjassa esitelty oman persoonan hyötykäyttöön valjastamisen tavoite eroaa perustavalla tavalla näistä ominaisvahvuuksista, jos ne tosissaan ottaa.

Kirjoittajat esittävät heittoja moneen suuntaan, esimerkiksi Nokian nousuun ja paluuseen kuolevaisten joukkoon. Nokian noususta kirjoittajat toteavat: ”yhtiön onnistuminen perustui optimistiseen ja tulevaisuususkoiseen kulttuuriin, jonka varassa uskottiin voivan saavuttaa mitä tahansa”.

Ja Nokia alamäestä taas todetaan: ”yhtiön psykologista pääomaa hoidettiin osin huonosti ja yksisilmäisesti lineaarisen ja näennäisen tehokkuuden näkökulmasta”.

Kirjoittajilla tuntuu olevan hyvin valikoivat silmälasit, eikä syvällisempään tarkasteluun kyetä tai haluta mennä. Miksi nousussa oli syynä optimismi ja laskussa taas syynä prosessien maailma? Jos tässä taas ottaisi esiin Collinsin kirjan, tulee mieleen todeta, että ehkä tilanne oli täysin toisin: nousu johtui hyvistä ja selkeistä johtamiskäytännöistä, lasku taas perusteettomasta optimismista ja hybriksestä.

Kirjoittajat kritisoivat itsekritiikkiä: ”Toimi sisäisestä kritisoijasta huolimatta”. Heidän ohjeensa lukijalle on: ’Seuraavan kerran kun saat itsesi kiinni kritisoimisesta, toimi silti. Voit aina kysyä itseltäsi: ”Onko sisäinen kritisoijani auttamassa minua vai estämässä minua toimimasta?”’

Jälleen kerran tässä tulee miettineeksi, onko kirjassa kyse narsistien oppikirjasta, "vapauta sisäinen narsistisi"? Miten pitäisi suhtautua esimerkiksi finanssikriisiin johtaneiden investointipankkiirien toimiin, oliko heidän toimissaan sisäistä kritiikkiä sopivasti, vai kokivatko he kritiikin esteenä toiminnalle? Toisin sanoen: pitäisikö katsoa asioita vähän laajemminkin kuin oman menestyksen näkökulmasta?

No, ihan huono kirja ei ollut, esimerkiksi rutiinien hiominen on tärkeää: ”Pienet asiat ratkaisevat. Tärkeää on tarkastella omaa toimintaa ja miettiä minkälaisia uusia rutiineja voisi luoda helpottamaan oman energian säätelyä.” – Pitäisikö siis käyttää joka päivä samoja vaatteita, niin kuin kirjoittajat väittävät Albert Einsteinin tehneen? Uusi ajatus bisnespukeutumiseen! Väittäisin myös, että kuka tahansa jolla on lapsia vastuullaan, oppii aika hyvin arvostamaan rutiinien merkitystä.

Tähän loppuun sopinee lainaus kirjan esittelytekstistä. Kontrasti omaan kokemukseeni kirjasta ja sen markkinointipuheeseen on melkoisen iso. Ajattele itse!

Johtamisen vaatimukset muuttuvat toimintaympäristöjen muutosten myötä. Tämä on johtanut siihen, että bulkkijohtaminen ei enää toimi, vaan johtamisessa tarvitaan yhä yksilöllisempää ja inhimillisempää otetta. Psykologia on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt vastaamaan, mikä saa ihmisen toimimaan niin kuin he toimivat ja voiko ihmisen tavoitteelliseen toimintaan vaikuttaa. Muutamien yksinkertaisten psykologisten lainalaisuuksien ymmärtäminen auttaa esimiehiä ja johtajia johtamaan itseään, alaisiaan, ryhmiä ja kokonaisia organisaatioita. Tässä kirjassa psykologi Ilona Rauhala ja organisaatiopsykologi Makke Leppänen tarjoilevat raikkaalla ja tuoreella tavalla näkökulmia jokaisen edelläkävijän arkeen.

Pyhä kauhu - kuusi kertomusta

Ambrose Bierce tunnetaan kauhukertomusten mestarina, ja tässä on kuuden tarinan kokoelma joka tekee vaikutuksen: Pyhä kauhu - kuusi kertomusta (Karisto, 1996; 2. korj. p.; suom. V. Hämeen-Anttila; ISBN 951-23-3595-6).

Ajan patinaa näissä tarinoissa jo jonkin verran on, mutta melkeinpä tuntuu että tämä vain parantaa tarinoiden tehoa.

Kirja on alunperin suomennettu 1934, ja tekstille on tehty kielentarkistus 1996. En tiedä missä vaiheessa sitten on käynyt niin, että paikka paikoin kielen sujuvuus vähän horjuu, esimerkiksi sanamuodot eivät olleet kohdallaan.

Mutta kiinnostava kokonaisuus tämä silti on, Bierce kirjoittaa tarinoita joissa olennainen osa kerrontaa on asettua tarinan hahmojen päänuppiin ja ymmärtää tapahtumia sieltä käsin. Ja tämä kaikki tapahtuu ikään kuin rivien välistä, sen kummemmin turhia selittelemättä. Tehokasta, taitavaa kerrontaa.

Henriikka Tavi: Heinäkuu

Henriikka Tavi teki lastenrunokirjan osana kokeellista 12-runokirjaprojektiaan: Heinäkuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-49-4). Kirjassa (58 sivua) on lasten piirroksia sekä runoja, jotka jollain tavalla liittyvät piirroksiin.

Lastenrunojen kirjoittaminen ei mitenkään helppoa ole, muutamat sen taitavat, ja meilläkin kotona lapset ovat kovasti viihtyneet erityisesti Kirsi Kunnaksen runokirjojen parissa.

Mutta aika ajoin on löytynyt myös lastenrunokirjoja, jotka jotenkin vain eivät toimi, joista puuttuu se lapsenomaisuus (ja sitä kautta erityinen syvällisyys) joka saa niin lapsen kuin aikuisenkin runoista kiinnostumaan.

Jotta en pitäisi tämän kirja-arvion lukijaa jännityksessä, lienee syytä todeta että Tavi yllätti: nämä lastenrunot oikeasti toimivat, niissä on sitä jotain joka saa hyvälle mielelle, samalla kun tuntuu siltä että tässä katsotaan maailmaa uuden ihmisen oudosta näkökulmasta.

Kyllä, ei hassumpaa. Ja kirjan lopussa vielä todetaan, että värityskirjanakin tätä kirjaa voi käyttää, kun kuvista puuttuu värit. Kirjaston kirjassa tätä ohjetta ei kylläkään voi noudattaa...

Kaikki peliin

David Nicholls saa kehuja, mutta minua ei tämäkään romaani sytyttänyt: Kaikki peliin (Otava, 2012; suom. Sauli Santikko; ISBN 978-951-1-26200-8).

Kirjan kannessa lukee "Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa." No, nolouksia kirja on pullollaan, mutta kovin todenmakuiseksi kirjaa ei voi sanoa, ja hauskuuskin on vähän teennäistä kun tuntuu siltä että kirjan hahmot ovat kaikki karikatyyrejä vailla syvempää merkitystä.

Harpoin kirjasta pitkiä pätkiä ohi, kun ei kerta kaikkiaan kiinnostanut, mutta kyllä teoksen loppuun asti luin, ja olihan siinä ajoittain ihan todenmakuisia ja osuviakin kohtia. Mutta ehkä ongelmana on se, että kirja kertoo sellaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jota en koe omakseni, ja tästä syystä en myöskään pystynyt hahmoihin tarttumaan.

Kirjan päähenkilö on Brian, joka lähtee opiskelemaan kirjallisuutta kun ei muutakaan järkevää tekemistä keksi. Mutta opiskelijaelämä ei oikein vastaa odotuksia, muun muassa siitä syystä että Brian on melkoinen törppö, joka ei ymmärrä tekemisiään ja haluamisiaan.

Rivien välistä lukija kyllä ymmärtää miten sokea Brian on ympärillään tapahtuville jutuille, mutta vähän turhankin osoittelevaa ja ehkä myös lukijaa kosiskelevaa tämä teksti on.

Otetaan tähän loppuun vielä lainaus tekstistä, kohdasta missä Brianin paras ystävä on sairaalassa jouduttuaan auto-onnettomuuteen:

”Hei, etkö aio signeerata kipsiäni?”

”Joo, totta kai.” Minä menen sängyn päätyyn, otan kuulakärkikynän kirjoituslevystä ja etsin tyhjän tilan, johon kirjoittaa. Kipsissä on paljon ”parane pian”-toivotuksia ja tuntemattomia nimiä. Tonen käsialalla on kirjoitettu ”ihan oikein sinulle, urpo” ja ”Zeppelin on paras!”. Minä mietin hetken ja kirjoitan: ”Spence-hyvä. Kiitos ja pahoitteluni. Murra jalka! Hah haa! Rakkaudella, ystäväsi Bri.”

”Mitäs kirjoitit?”

”Että murra jalka.”

”Murra jalka!”

”Tiedäthän, se tarkoittaa hyvää onnea. Teatterissa sanotaan niin.”

Spencer tuijottaa kattoon, nauraa hampaittensa välistä ja sanoo hitaasti: ”Tiedätkö mitä, Brian? Joskus sinä olet ihan uskomaton kusipää.”

”Joo, Spence, tiedetään. Tiedetään.”

Työstressirokotus

Kirsi Räisänen kertoo työelämän stressistä, sekä positiivisesti että negatiivisesta, sekä liian vähäisestä että liiallisesta: Työstressirokotus (Työterveyslaitos, 2012; ISBN 978-952-261-074-4).

Kirjan johtoajatuksena voisi sanoa olevan "sopivasti stressiä", eli siis stressinhallinta sillä tavoin että työssä on imua ja se tuntuu sopivan haastavalta, olematta kuitenkaan näännyttävää:

Työn imun tunteen voi tavoittaa ja sen voi oppia aikuisenakin. Avaimena on asettaa lievästi haasteellinen mutta selkeästi mahdollinen tavoite, tehdä sitkeästi työtä itsensä unohtaen ja olla tyytyväinen työn valmistuttua. [...]

Tämä selittää, miksi niin suuri osa työntekijöistä voi samanaikaisesti kertoa olevansa "stressaantuneita" ja selvitä silti työstään hyvin ja jopa nauttia siitä. [...]

Eräänlainen avainkäsite stressistä selviämiseen tuntuu löytyvän kirjan kohdasta "Realistinen optimisti", jossa Räisänen pohtii kahta erilaista näkökulmaa hankalan tilanteen kohtaamiseen, viitaten psykologian professori Martin Seligmaniin:

[K]ullekin luonteenomaista tapaa selittää onnistumiset ja epäonnistumiset Seligman kutsuu attribuutiotyyliksi.

Henkilöt, jotka vastoinkäymisiä kohdatessaan selittävät ne jatkuvista ja pysyvistä ympäröivän maailman ja etenkin oman itsensä huonoista ominaisuuksista ja puutteista johtuviksi, luhistuvat paineen alla. Henkilöt, jotka selittävät onnistumisensa hetket omilla pysyvillä ja jatkossakin käytettävissä olevilla hyvillä omnaisuuksillaan, menestyvät työelämässä ja pärjäävät myös paremmin esimerkiksi opiskelussa, politiikassa ja liike-elämässä. He pärjäävät paremmin myös pahojen vastoinkäymisten, kuten syöpäsairauden tai työttömyyden iskiessä.

Tässä ajattelussa on kieltämättä puolensa, mutta itselleni tuli heti mieleen Susan Cainin kirja Hiljaiset - introverttien manifesti, jossa kuvataan samantyyppistä asetelmaa toisenlaisesta näkökulmasta, riskienhallinnan kannalta.

Extroverttien ongelmana on palkkiohakuisuus, varsinkin riskin toteutumisen jälkeen. Sen sijaan että extrovertit hidastaisivat ja miettisivät mikä meni pieleen, he ”suorastaan kiihdyttävät vauhtiaan”. Tämä on keskeinen virhe: ”[M]itä pidemmäksi aikaa pysähdyt käsittelemään yllättävää tai negatiivista palautetta, sitä todennäköisemmin siitä jotakin opit.”

Ehkä yhdistämällä tämän näkökulman Räisäsen esille tuomaan positiiviseen ajatteluun ollaan oikealla tiellä. Mutta pelkkä omiin hyviin ominaisuuksiin luottaminen kuulostaa vaaralliselta. Ja tähän liittyy sellainenkin näkökulma, että yhteiskunnan menestyjät tyypillisesti selittävät menestyksensä omalla erinomaisuudellaan, eivätkä ota huomioon muita menestykseen vaikuttaneita tekijöitä kuten sattumaa.

Tästä syntyy helposti yhteiskunnallinen mielipideilmasto, jossa menestyjät kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä ja syyttävät huonommin menestyneitä siitä, että nämä loisivat rikkaiden kustannuksella - vaikka tosiasiassa usein on päinvastoin, mikä tuli maailmanlaajuisessa finanssikriisissä vuonna 2007 hyvin demonstroitua.

Tämä kritiikki ei tarkoita sitä, etteikö Räisäsen kirjalla olisi ansioita, mutta ehkä suurin ansio kirjassa on sillä, että se saa lukijan kriittiseksi, pohtimaan pintaa syvemmältä missä omassa elämässä ja yhteiskunnassa yleensä mennään.

The swap

Joskus tulee vastaan kirjoja, joita ei vain voi lukea, vaikka kirja ei ole huonosti kirjoitettu ollenkaan, ja semmoinen oli Antony Mooren romaani The swap (Vintage, 2008; ISBN 978-0-099-50782-6).

Ehkä kyse on siitä, että kirjan huumori on todella mustaa, ja sellaista joka ei oikeastaan ole erityisen nautittavaa, sillä kirjoittaja tuntuu halveksivan jokaista kirjassa esiintyvää hahmoa.

Tarinassa on kyse elämän valinnoista ja niiden vaikutuksesta tulevaisuuteen, siitä miten yksi teko voi muuttaa koko tulevaisuuden. Ja kateudesta tässä on kyse, siitä että ihmiset eivät halua auttaa toisiaan vaan pikemminkin tallovat jalkoihinsa jos vain pystyvät.

No, kyllä tällä romaanilla on kirjallisia arvoja, sitä ei voi kiistää, ja ehkä toisenlaisessa (vähemmän tai enemmän väsyneessä) mielentilassa olisin voinut kirjasta nauttia, en vain tällä kertaa.

The ode less travelled - Unlocking the poet within

Stephen Fry on kirjoittanut kirjan kaikille niille, jotka ovat pohdiskelleet runojen kirjoittamista, ja ehkä myös kaikille niille, joille asia ei olisi tullut mieleenkään: The ode less travelled - Unlocking the poet within (Arrow, 2007; ISBN 978-0-0995-0934-9).

Fry kertoo omasta pöytälaatikkorunoilustaan, rasittamatta lukijaa kuitenkaan omilla runoillaan, ja samalla kannustaa kirjan lukijoita itse kirjoittamaan runoja.

Näin Fry kertoo harrastuksensa merkityksestä: "For me the private act of writing poetry is songwriting, confessional, diary-keeping, speculation, problem-solving, storytelling, therapy, anger management, craftsmanship, relaxation, concentration and spiritual adventure all in one inexpensive package."

Fry ei yritä peitellä sitä, että runouden tekniset termit eivät välttämättä ihan heti tutuiksi tule, niissä riittää opittavaa joksikin aikaa: "There is no getting away from it: in about five minutes’ time, if you keep reading at a steady rate, you will start to find yourself, slowly at first and then with gathering speed and violence, under bombardment from technical words, many of them Greek in origin and many of them perhaps unfamiliar to you. I cannot predict how you will react to this. You might rub your hands in glee, you might throw them up in whatever is the opposite of glee, you might bunch them into an angry fist or use them to hurl the book as far away from you as possible."

Mutta Fry tekee oppimisen helpoksi ja jopa hauskaksi, juuri niin kuin hän lupaa: "So please, DO NOT BE AFRAID. I have taken every effort to try to make your initiation into the world of prosody as straight-forward, logical and enjoyable as possible. No art worth the striving after is without its complexities, but if you find yourself confused, if words and concepts start to swim meaninglessly in front of you, do not panic."

Fry keskittyy runoissaan perinteiseen, mitalliseen runouteen, sellaiseen jossa ääneen lukeminen on olennaista runon poljennon ymmärtämiseksi. Lukijalle Fry antaa kolme ohjetta runojen lukemiseen ja runouden harrastamiseen: 1. Take your time. 2. Don't be afraid. 3. Always have a notebook with you. Siis: älä hoppuile, älä pelkää ja kanna muistikirjaa mukana. Kyllä näillä ohjeilla selviää.

Minulle kävi tämän kirjan kanssa niin kuin joskus käy: kirjaston laina-aika tuli umpeen ja jollakulla oli kirjaan jo varaus eli en saanut lainaa uusittua. No, olen varma että seuraava lukija saa käsiinsä aivan erinomaisen teoksen runoudesta ja sitä miten runoja kirjoitetaan ja miten niistä nautitaan.

Runoista puheenollen, Luutii tarjoili erinomaisen näkökulman elävään ja hengittävään runouteen, kun Aleksis Salusjärvi raportoi Varsinais-Suomen runoviikolta otsikolla "Runoviikko, perkele".

Jalattomat, elottomat

Mietiskelin tätä dekkaria lukiessani, olisiko se parhaimpia mitä olen koskaan lukenut, mutta ei ehkä sittenkään, omalaatuinen tämä kyllä on: Jalattomat, elottomat (Gummerus, 2010; Marja Luoma; ISBN 978-951-20-8114-1).

Kirja on melko pitkä dekkariksi, 527 sivua, ja tähän mahtuu kaikenlaisia sivupolkuja, ja muutenkin voi pitää suoranaisena ihmeenä sitä että tämä tarina ylipäänsä pysyy koossa.

Tuli mieleen semmoinenkin ajatus, että Vargas leikittelee melko rajusti lukijoidensa kanssa tutkien miten pitkälle dekkari-genren uskottavuutta voi venyttää ennen kuin lukija tuntee itseänsä huijattavan.

Nimittäin niin kaaottinen on tämä tarina, ja niin kaaottista on tarinan päähenkilön ja poliisikunnan toiminta, että vastaavaan en juurikaan muista törmänneeni.

Kirjan päähenkilö on Jean-Baptiste Adamsberg, varsin erikoislaatuinen komisario tässä "synkeänhilpeässä murhatarinassa" kuten kirjaa kuvataan kustantajan sivulla: "Jalattomat, elottomat on viides suomennettu Adamsberg-dekkari. Jean-Baptiste Adamsberg on Pariisin omaperäisin komisario, joka etenee tutkimuksissaan sumean logiikkansa, vaistojensa ja hämärien assosiaatioidensa varassa."

Kirja on eräänlainen vampyyritarina, ja samalla sarjamurhaajatarina, ja tarinassa liikutaan hautausmailla, kaupungeissa ja kylissä eri puolilla Eurooppaa: Lontoo, Pariisi, Kiseljevo (Serbia), ...

Vargas tekee Adamsbergista tarinan kummallisen kaaottisen kiintopisteen, ja lukija nauttii ja ihmettelee (ja välillä tuskittelee) niitä käänteitä mitä poliisin selvitystyössä tulee vastaan.

Tarina käynnistyy Lontoosta Highgaten haustausmaalta, jonka portin eteen on tuotu kasa kenkiä, kuolleiden ihmisten jalat edelleen sisällä kengissä. Ja sitten Pariisissa tapahtuu raaka murha, jonka taustalla tuntuu kummittelevan ikivanha serbialainen vampyyritarina.

No, kyllä tämä kirja loppujen lopuksi kasassa pysyi, ajoittaisista takelteluista huolimatta, ja Vargasin kerrontaa on nautinto lukea, vaikka välillä tuntuu että lukija yritetään tahallaan pudottaa kärryiltä asioiden kaaottisuuteen:

Adamsberg nosti kättään osoittaakseen, että oli saanut viestin puhelinvastaajaansa, kuunteli keskittyneesti ja työnsi puhelimen sitten takaisin taskuunsa.
- Torstaiaamuna kiskoin maailmaan kaksi kissanpentua, koska ne olivat juuttuneet emonsa vatsaan, hän kertoi.
- Minulle kerrottiin juuri, että emo voi hyvin.
- Jaaha, Retancourt sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. - Se on varmaan sitten hyvä uutinen.
- Tappaja on ehkä halunnut toimia samalla tavalla kuin isoäitisi, ehkä hänen mielestään yhteydet oli katkaistava ja kappaleet irrotettava toisistaan. Se on ikään kuin keräilemisen vastakohta, hän lisäsi ajatellessaan Lontoossa näkemiään jalkoja. - Tappaja murskasi kokonaisuuden, hajotti kaiken yhteyden. Ja minä kyllä haluaisin tietää, miksi Mordent käyttäytyy niin häijysti minua kohtaan.

The iPad for photographers - master the newest tool in your camera bag

Jeff Carlson tarjoilee mielenkiintoisen oppaan iPadin käytöstä valokuvauksen apuvälineenä, niin reissussa kuin studiossa: The iPad for photographers - master the newest tool in your camera bag (Peachpit Press, 2012; ISBN 978-0-321-82018-1).

Kirjassa kerrotaan iPad 2 -laitteesta, vaikka kyllä mainitaan että uudempi on tulossa, eli ihan täysin ajan tasalla teos ei enää ole. Perusasiat kirja kyllä esittelee selkeästi ja perusteellisesti, ymmärsin monta uutta asiaa iPadin mahdollisuuksista.

En ole ainakaan vielä käyttänyt iPadiä varsinaisesti kuvankäsittelyyn, vaikka sillä olen kuvia kylläkin ottanut, esimerkiksi tussitaululle piirretyistä kaavakuvista. Tarkemmin ajatellen tämäkin käyttötapa tuntuu hassulta, olisi ehkä parempi piirrellä kaavakuvat suoraan iPadin näytölle ja näyttää ne sieltä isolla näytöllä kokouksen osanottajille. No, koko ajan sitä oppii uutta.

Joka tapauksessa on mukavaa että Helmetin kautta on lainattavissa tämmöinenkin opas, kyllä siitä hyötyä on vaikka vain yleiskuvauksena siitä, mitä iPadilla on mahdollista valokuvaukseen liittyen tehdä.

Henriikka Tavi: Kesäkuu

Yritin etsiä kirjaston Helmet-järjestelmästä Henriikka Tavin 12-teossarjan viidettä osaa nimellä Toukokuu, mutta eipä sitä löytänyt, joten lainasin teoksen Kesäkuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-47-0). Tästä kirjasta selvisi, että tavoite yhdestä runokirjasta kuukaudessa oli pettänyt, ja tämä on sarjan viides teos.

Runokirjassa on 41 sivua, ja heti kirjan avattua tuli syytä kysyä, onko tässä runoista kyse ollenkaan, sillä niin kutsutut runot ovat graafisia kuvioita, sivun tai aukeaman kokoisia, tietokoneella tehtyjä.

Kirjan jälkisanoissa Tavi kertoo kirjan syntymisen taustoista:

Kesäkuu, joka 12:n aikatauluongelmien takia on vasta 12-sarjan viides osa, on tehty (piirretty ja taitettu) kokonaisuudessaan Wordilla. Idea tällaisesta Wordia väärinkäyttävästä, sen piirto-ominaisuuksia hyödyntävästä viivakirjasta syntyi muistaakseni jo vuonna 2008. Näytin silloin luonnoksiani Mikael Bryggerille, joka muistutti minua toukokuun 2012 lopulla tästä ideasta. Aloitin viivakirjan tekemisen kesäkuussa 2012 täysin alusta, koska tietokone jolla ensimmäiset luonnokseni taannoin tein, hajosi aikapäiviä sitten ja sen mukana meni myös viivakirjan ensimmäinen versio.

No, idea on sinänsä kiinnostava, ja kieltämättä Word ja muut tekstinkäsittelyohjelmat ovat lyöneet leimansa maailmaan välineelle ominaisen visuaalisen kielen myötä, ja sen puutteiden ja kankeuden ansiosta: "Suurin osa runoilijoista kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmalla, useimmiten Microsoft Wordilla, ja väline vaikuttaa myös heidän typografiseen ajatteluunsa tai - graafikkojen näkökulmasta - tämän ajattelun puutteisiin."

Tavi pohtii kirjan ansioita ja viittaa enemmänkin tekemisen tapaan kuin lopputuloksen sisältöön:

Oma visuaalinen ajatteluni on melko harjaantumatonta, ja siksi Kesäkuuta kannattelee sen metodi. Hyvin suuri osa nykyihmisistä käyttää työssään ja muussa elämässään tekstinkäsittelyohjelmaa. Koska on olemassa Xerox-taidetta ja kännykkäpelitaidetta, voi olla myös Word-taidetta.

No, konseptina tällä kirjalla on ansionsa, mutta kovin vakuuttavaksi Tavin teosta ei voi sanoa, vaikka kieltämättä sen tekemisen asetelma oli sinänsä kiinnostava.

Grafiikan ja runojen välisestä suhteesta tulee mieleen runoilija Vesa Haapalan ja graafikko Markus Pyörälän komea kirja Kuka ampui Ötzin?, jossa näytetään miten runo ja grafiikka voivat kietoutua toisiinsa, olla yhdessä runoutta.

Rahaa kuin roskaa

P. G. Wodehousen klassikko ilmestyi suomeksi 1938, ja vaikka aika onkin kirjaa patinoinut (myös fyysisesti), mukava lukukokemus tämä yhä on: Rahaa kuin roskaa (WSOY, 1938; suom. Tauno Nuotio; järjestelmänumero kr1249058X).

Sain kirjan käsiini Helmet-järjestelmästä Pasilan kirjavarastosta, mutta Helmetin julkaisutiedoissa oli virhe, sillä siellä viitattiin kirjan toiseen painokseen vuodelta 1960, mutta lukemani kirja oli ensimmäinen painos, vuodelta 1938. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1931.

Sivut olivat hiukan tummentuneet ja kosteus oli käpertänyt sivujen reunoja, mutta luettavassa kunnossa kirja oli, ja mukavahan tämmöistä ajan patinoimaa teosta on lukea.

Wodehouse on tunnetuin Jeeves-romaaneista, joita ovat tv:ssä mainiosti tulkinneet Hugh Fry ja Stephen Laurie. Tässä kirjassa on myös sankaripari, mutta ei palvelija ja isäntä, vaan "herrasmieskaverukset" Biscuit ja Berry, joista Biscuit on lordi mutta rahaton, ja Berry puolestaan työskentelee toimistosihteerinä ja haaveilee seikkailuista.

Kirjakko on tästä romaanista mukavasti tarinoinut, joten lainaanpa häntä: "Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin."

Wodehouse kirjoittaa herttaista tarinaa, jossa on sopivasti jännitystäkin, mutta ennen kaikkea tässä pyritään viihdyttämään lukijaa tarinalla, jossa tietää lopun olevan onnellinen, tosin käänteitäkin on luvassa.

Wodehouse osaa kuvata yläluokkaisia henkilöitään turhia selittelemättä, ja kummallisimmatkin tarinan käänteet (osa on hyvin kummallisia kerrassaan) tuntuvat melkeinpä väistämättömiltä näiden kunkin omalla tavallaan kajahtaneiden hahmojen touhutessa omiaan. Ja ehkä siellä tällä voi aavistaa pienen piikin luokkayhteiskunnan rakenteeseen liittyen, tosin mitään luokkasotaa ei tässä olla lietsomassa.

Ja kun näinä päivinä yhteiskunnassa tuloerot ovat jälleen kasvaneet, jopa räjähtämässä, on kirjalla ajankohtaisuuttakin kuvatessaan ihmisiä jotka elävät sellaisessa todellisuudessa jossa rahaa on kuin roskaa, tai ainakin siltä pitää näyttää ulospäin.

Romisko

Katja Krekelä on kirjoittanut ja Sanna Sipi kuvittanut saturomaanin Romisko (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8547-7). Kirjastossa teos oli luokiteltu ääneenluettavaksi, ja taitaa olla niin että ne lapset jotka ovat oppineet itse lukemaan eivät ehkä tästä kirjasta ole kiinnostuneet, se on vähän pienempiä varten.

Ajattelin että tässäpä olisi hyvä iltasatukirja, mutta eivät lapset siitä innostuneet, ja niinpä teos jäi oman selaamisen varaan.

Lainataanpa kirjan esittelyä kustantajan sivulla:

Romisko ei ole ihan tavallinen talo. Kaapin päällä lymyää kiiluvasilmäinen kummituskissa, nokivaris laulaa rokkia ja muiden aarteiden joukossa löytäjäänsä odottaa kaupungin paras puujalkavalikoima.

Paitsi vanhan tavaran puoti, on Romisko myös tarinamme tähtien Rievun ja Orpanan koti. Eräänä päivänä taloon vyöryy sisään patruuna Polonius Pamppu, joka aikoo purkaa Romiskon maan tasalle ja rakentaa tilalle munkkipossutehtaan. Ystävykset eivät halua myydä kotiaan, mutta Pamppu on tottunut saamaan haluamansa. Kamppailussa kodin puolesta ovat hyvät keinot tarpeen.

Tarina ei ole hassumpi, Pamppu on ovela ja pelottava ja tarvitaan melkoisesti rohkeutta asettua vastarintaan. Mutta sadussa on sadun lait, ja mukavasti tarina etenee, eikä sovi unohtaa mainiota kuvitusta joka hyvin sopii tarinan luonteeseen.

Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? - esseitä elämän erehdyksistä

Marko Nenonen riemastutti ja ihastutti, ja välillä ehkä vihastuttikin, näillä mainioilla esseillään: Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? - esseitä elämän erehdyksistä (Atena, 2011; ISBN 978-951-796-740-2).

Nenosen ajatus kulkee kevyesti, mutta samalla kuitenkin syvällisesti, asiasta toiseen, astellen ketterästi ajatuksen askelkiveltä toiselle:

Lukeminen vaikuttaa tietenkin hiljaiselta maailmalta niiden mielestä, joille kirjat ovat kaukaisia. Jos lukee kirjan, joutuu istumaan paikoillaan. Se ihmetyttää monia. Miksei se tee mitään? Yhtä lailla, jos kirjoittaa tietokoneohjelman, joutuu istumaan tietokoneen ääressä, eikä sitäkään pidetä normaalina, vaikka käpylehmien aika on mennyt. Kaikki henkisen työn ammatit ovat nynnyjen ammatteja, sillä niissä ei voi menestyä räyhäämällä. Valitettavasti ei kuitenkaan voi sanoa, että henkisen työn ja harrastusten parista ei kukaan lähtisi räyhäämään. Niin kilttejä me lukutoukat emme aina ole.

Aivan mainio oli Nenosen pohdinta vääristä tulkinnoista, liittyen yhtä lailla Ruokolahden leijonaan kuin noitiin tai vastaaviin vakavampiin tapauksiin:

Kaikki alkaa siitä, kun outo havainto on tulkittu leijonaksi tai luudalla lentäväksi noidaksi. Havainto voi olla perusteltu, mutta se on kuitenkin epävarma, ja sille kaivataan vahvistusta. Vahvistuksen sijasta käy niin, että vielä epävarmemmat havainnot tulkitaan oudon havainnon vahvistukseksi. Ensimmäistä epävarmaa havaintoa vahvistavat seuraavat, kerrassaan tulkinnanvaraiset havainnot, ja tämä kaikki esitetään todisteena oudosta ilmiöstä. Kun pitäisi olla erityisen kriittinen, toimitaan päinvastoin ja käytetään tosiasioiden punnintaan erityisen löyhiä perusteita.

Vastaavan kaltaista osuvaa ja syvällistä pohdiskelua, sekä itseäni suuresti miellyttänyttä huumoria, löytyy tästä esseekokoelmasta roppakaupalla. Suosittelen lämpimästi!

Perillinen

Perillinen on Camilla Läckbergin dekkarin suomennoksen nimi, mutta luin kirjaa alkuperäisversiona: Tyskungen (Månpocket, 2008; ISBN 978-91-7001-605-9).

Muutama vuosi sitten luin Läckbergin dekkarin Predikanten (suomennettuna Saarnaaja), joka ei hirveän suurta vaikutusta tehnyt. Eikä tehnyt tämäkään kirja.

En tiedä mistä kirjan vähäinen kiinnostavuus johtui, olisiko se aihe, jossa kudotaan yhteen toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia nykyaikaan, tai sitten henkilöt jotka eivät oikein uskottavilta tuntuneet, kiiltokuvamaista oli tämä kerronta.

Luin kirjaa muutaman kymmenen sivua, ja sitten katsoin romaanin lopusta mitä siellä sanotiin tapahtuneesta, ja siinä se. Ei minua varten tämä dekkari.

No, tässä kuitenkin näyte tekstistä:

”Skall det här kriget aldrig ta slut?”

Elsy bet på pennan och funderade på hur hon skulle fortsätta. Hur sammanfattade hon sina tankar om kriget som inte fanns hos dem, men ändå gjorde det? Det kändes ovant att skriva dagbok. Hon visste inte varifrån hon hade fått idén, men det var som om det fanns ett behov hos henne att formulera i ord alla de tankar som den vanliga men ändå märkliga tillvaron förde med sig. […] Det som hände i världen var ju trots allt spännande - hotfullt, men spännande. Tillvaron var sig annars så lik. Båtarna gick ut och kom hem igen. Ibland var fångsten god. Ibland dålig. På land utförde kvinnorna sina sysslor, samma sysslor som deras mödrar hade utfört, och deras mödrars mödrar före dem. Det var barn som skulle födas, tvätt som skulle tvättas och hem som skulle hållas städade. Det var ett kretslopp som aldrig tog slut, men kriget hotade nu att rubba det liv och den verklighet de kände. Det var den spänningen hon hade känt av som barn. Och nu var kriget nästan här.

Ei tässä sinänsä mitään vikaa ole, mutta jotenkin vain en osannut löytää kiinnostusta perehtyä näiden ihmisten tarinaan, jäin ulkopuolelle eikä siinä mikään auttanut.

Terry Pratchett: Naamiohuvit

Terry Pratchett pistää ojennukseen niin oopperan ystävät kuin oopperan työntekijät Kiekkomaailmaan sijoittuvassa romaanissa Naamiohuvit (Karisto, 2006; suom. Mika Kivimäki; ISBN 951-23-4781-4).

Tosin Kiekkomaailma on tässä tarinassa kaukana taustalla, ja pääroolissa on sekalainen seurakunta oopperan henkilökuntaa, joka yrittää selviytyä kaaoksen keskellä.

Romaani oli saanut kuudelta arvioijalta täydet viisi tähteä; lisäsin seitsemännen arvion samalla linjalla. Ihan parasta Pratchettiä tämä tarina ei ehkä ole, itse olen pikemminkin Vartioston kannalla, mutta kyllä tämäkin romaani nuo viisi tähteä ansaitsee.

Pratchett sekoittaa kaikenlaisia aineksia tarinaansa, ja oopperassa jos missä on mitä sekoittaa. Sopiva kokoelma vinksahtaneita hahmoja, sarja väkivallantekoja joihin syylliseksi epäillään oopperan kummitusta, ja mukava määrä otteita oopperassa esitettävien tarinoiden pähkähulluista juonista, ja hykerryttävä kokonaisuus on valmis.

Pratchettin huumori on erikoislaatuista, toisaalta kyse on verbaalisesta ilotulituksesta, mutta samalla huumori on syvällisempää. Tässä satiirissa on myös hampaat, jotka purevat - hellästi mutta viiltävästi.

Tarinan keskipisteessä on Agnes, tyttö joka osaa laulaa, mutta on ulkoisilta avuiltaan hieman, miten tämän sanoisi, runsas jotta hänet voisi laittaa näkyvään rooliin. Tai Pratchettin sanoin: "Hän laulaa vähäsen. Iso tyttö. Ääni jossa on tuplanivelet. Pukeutuu mustiin."

Ja sitten on Christine, jonka ulkoiset avut ovat kohdallaan mutta muuten, hmmm: "Kun Christinen oli tuntenut vähän aikaa, joutui taistelemaan vastustamatonta halua vastaan kurkistaa hänen korvaansa nähdäkseen, paistaisiko valo hänen päänsä läpi."

Niin, minkäs voit, vaikka äänen pitäisi olla se olennainen asia: "Mitä väliä sillä oli minkä mallinen tyttö oli? Dame Tessituralla oli parransänki jota vasten olisi pystynyt raapaisemaan tulitikun ja nenä levinnyt pitkin naamaa, mutta naisparka oli silti muuan parhaista bassoäänistä joka oli koskaan avannut olutpullon peukalolla napsauttamalla."

Oopperan tapahtumia saapuu selvittämään noitakaksikko, joiden kykyjä Pratchett kuvailee kierolla mutta nerokkaalla tavalla:

Ihmiset eivät kiinnittäneet huomiota pieniin vanhoihin naisiin jotka näyttivät kuuluvan porukkaan, ja Nanny Auvomieli osasi sopeutua porukkaan nopeammin kuin kananraato toukkahautomoon. Sitä paitsi Nannylla oli muuan pieni lisäkyky, vanhan omenan näköisten kasvojen takana piileskelevä sirkelinterävä mieli.

Ja lienee syytä esitellä noitakaksikon toinenkin osapuoli, ei yhtään vähäisempi:

Muori Säävirkku ei ollut koskaan kuullut psykiatriasta eikä olisi suvainnut sitä vaikka olisi kuullutkin. Jotkut salatieteet ovat liian pimeitä jopa noidallekin. Hän harjoitti pollalogiaa - itse asiassa hän oli harjoittanut sitä niin kauan, että hänestä oli tullut todella hyvä siinä. Ja vaikka psykiatrian ja pollalogian välillä saattaakin olla eräitä pintapuolisia yhtäläisyyksiä, niillä on muuan suunnaton käytännön ero. Psykiatri, joka on tekemisissä ihmisen kanssa, joka pelkää suuren ja kammottavan hirviön seuraavan itseään, yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa tälle, että hirviöitä ei ole olemassa. Muori antaisi hänelle yksinkertaisesti jakkaran jolla seistä ja tosi ison kepin.

Ja kuten asiaan kuuluu, myös oopperan arkkitehtuuri saa Pratchettin innostumaan:

"Tuo siis on oopperatalo, niinkö?" Muori kysyi. "Näyttää ihan kuin joku olisi rakentanut ison laatikon ja liimannut siihen jälkeenpäin vähän arkkitehtuuria."

Melkoinen ooppera tästä kaikesta syntyy, ja taitaapa olla niin että onnellinenkin loppu tarinaan syntyy, tosin ei kyllä sillä tavalla onnellinen kuin oopperoissa yleensä. Ja tätä tarinaa voisi sanoa melkoisen feministiseksi, siinä määrin miehet ovat altavastaajia. Oopperan ystäville tässä teoksessa on omia mausteitaan, sanoisiko hiukan vinoja tulkintoja klassikoteosten nimistä ja juonista.