Austerlitz

W. G. Sebaldin romaani jaarittelee, teksti on koukeroista, lauseet joskus käsittämättömän pitkiä, mutta silti tarina vei mukaansa: Austerlitz (Tammi, 2012; 3. painos; suom. Oili Suominen; ISBN 978-951-31-6461-4). Kirja lähes jäi lukematta, uusin kirjastolainan kerta kerran jälkeen, kunnes se oli pakko palauttaa. Mutta kun tartuin kirjaan luin sen yhden illan aikana.

Sebald kertoo tarinan tsekkiläisestä evakkolapsesta nimeltä Jacques Austerlitz, joka saapui vuonna 1939 Englantiin neljä ja puolivuotiaana, muistamatta lapsuudestaan mitään. Kun hän sitten saa selville oman todellisen nimensä ja taustansa, kestää aikansa ennen kuin hän rupeaa selvittelemään sukulaistensa kohtaloa.

Sebaldin kertojaminä tapaa Austerlitzin useaan otteeseen, ja näistä tapaamisista ja niissä käydyistä keskusteluista syntyy tarina, jossa käsitellään niin identiteetin etsintää kuin juutalaisvainoja, sotalasten kohtaloa, orpoutta, historiaa, arkkitehtuuria, arkistolaitosta ja monen muuta aihepiiriä.

Sebald on perehtynyt aiheeseensa syvällisesti, ja se näkyy tekstistä tavattomana yksityiskohtien rikkautena ja tietämyksen laajuutena, mikä paikoitellen myös rasitti. Mutta toisaalta tämä dokumentaarinen, kokeelliseltakin tuntuva tapa kirjoittaa romaania teki tarinasta autenttisen ja uskottavan.

Jonkinlaista melankoliaa kirjasta kumpuaa, samaten huomioita elämisen ehdoista ja ihmisten tekemisten merkityksestä (tai merkityksettömyydestä). Kuten usein, Sebald käyttää romaanissaan myös valokuvia, ja pohtii valokuvausta osana tarinaa: "Valokuvauksessa minua kiehtoi aina erityisesti se hetki, jolloin todellisuuden varjot ilmaantuivat valotetulle paperille ikään kuin tyhjästä, aivan samoin kuin muistot, sanoi Austerlitz, jotka pulpahtavat mieleen keskellä yötä ja katoavat nopeasti takaisin pimeyteen jos niitä yrittää pidätellä, aivan niin kuin käy valokuvavedoksellekin, jos sen jättää liian pitkäksi aikaa kehitysliuokseen."

Kerronnassa on myös jotakin valokuvauksellista: "Helmenhohteisessa autereessa katosivat kaikki muodot ja värit; ei ollut kontrasteja, ei vivahteita, kaikki sykki valoa, sulautui yhdeksi, sekoittui, ja kaikesta siitä erottui vain aivan ohimeneviä välähdyksiä, ja omituista kyllä - sen muistan hyvin - juuri näiden välähdysten ohikiitävyys aiheutti sen että tunsin ikuisuuden läsnäolon."

Sebald kertoo Prahan juutalaisväestön kohtalosta toisessa maailmansodassa: "Saksalaisten annettua juutalaisväestöä koskevat määräyksensä hän sai käydä ostoksilla vain tiettyinä aikoina; hän ei saanut ajaa taksilla, ei käydä kahvilassa eikä elokuvissa, ei konsertissa eikä minkäänlaisissa kokouksissa, ja raitiovaunussa hänen piti mennä viimeiseen vaunuun. [...] Vähäisestä rikkomuksesta, pelkästä rikkeestä vallitsevaa järjestystä vastaan, saattoi joutua oikeuteen, saada yhdeksänkymmentä sekuntia aikaa puolustaa itseään, tulla tuomituksi kuolemaan ja saman tien teloitetuksi oikeussalin viereisessä täytäntöönpanohuoneessa, jonka katossa kulkevaa rautakiskoa pitkin elottomat ruumiit sitten tarpeen mukaan voitiin työntää eteenpäin."

Ja mainittakoon vielä saksankieliset termit Theresienstadtin keskitysleiriltä, sellaiset kuin Susatzkostenberechnungsschein ja Reinlichkeitsreihenuntersuchung, jotka kiteyttävät geton kauhuja.

Syvällinen, haastava, inhimillinen romaani Sebaldilta, hänen viimeisensä, kuoleman jälkeen julkaistu, moneen kertaan palkittu, sellainen on tämä kirja.