The complete western stories of Elmore Leonard

Aikamoinen tarinakokolema niin Elmore Leonardin kuin länkkäreiden ystäville: The complete western stories of Elmore Leonard (Weidenfeld & Nicolson, 2006; ISBN 0-297-84811-9).

Vaikka Leonardin romaaneja olenkin monta lukenut, sitä en tiennyt että hän aloitti uransa lännentarinoiden parissa, siitä syystä että niille oli kysyntää. Ja aikamoisia nämä tarinat ovatkin, ja samalla niistä näkee miten Leonard kehitti kirjoittajan kykyjään. Mestarin taidon näissä jo aavistaa.

Novellien pohjalta on myöhemmin tehty elokuvia, ja Bob Valdezin tarinasta syntyi Leonardin käsisssä myöhemmin myös romaani, ja aikamoisen tiivistunnelmainen se onkin.

Leonard kehittelee lännentarinoiden perusasetelmia sellaisiin suuntiin, jotka tusinalänkkäreissä jäävät haaveeksi. Näissä tarinoissa aavistaa jotain laajempaa ihmisyydestä, ja elämisen vaikeudesta.

Majakka

Melkoinen työnäyte on tämä P. D. Jamesin dekkari, Majakka (Otava, 2007; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 9789511249634). Komentaja Adam Dagliesh saa ratkottavakseen visaisen pulman, kun Comben saarella paljastuu kuolemantapaus arkaluontoisissa olosuhteissa.

Saaren vanhan majakan parvekkeelta löytyy eräs saaren vierailijoista hirttäytyneenä - tai hirtettynä. Saari on varakkaiden ihmisten ylellinen piilopaikka, eikä epäiltyjä ole paljon, mutta siitä huolimatta tutkimus tuntuu junnaavan paikoillaan.

James on erinomainen kirjoittaja, joka menee syvälle kuvaamiensa ihmisten psyykeen, eikä päästä lukijaa helpolla. Saarella oleskelevat ihmiset, niin vieraat kuin henkilökunta, ovat täynnä särmiä, eivätkä heidän keskinäiset suhteensa ole kaikilta osin kunnossa. Monella on ollut syy vihata kuollutta vierasta, jopa murhaan asti.

Kirja ei ehkä ole dekkari sen tavanomaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin rikoksen taustojen ja ihmisten psykologian tutkielma, vaikka kyllä tässä myös rikostapausta ratkotaan.

Ajan mittaan tulee mutkia matkaan yhä enemmän, mutta toisaalta samalla saadaan selvyttää ihmissuhteiden monimutkaisiin vyyhteihin. Onko vuosikymmenten takaisilla tapahtumilla osuutta saaren väkivallantekoon?

James on erinomaisen uskottava kirjoittaja, ja kun tällä kertaa henkilögalleriassa on muitakin kirjailijoita kuin runoja julkaissut komentaja Dagliesh, pääsee James väläyttämään myös kirjailijan työn luonnetta, tosin varsin äärimmäisestä näkökulmasta.

Hieno kirja, ei niitä helpoimpia luettavaksi, mutta kirja palkitsee lukijansa.

Viides matkustaja

Lee Child kirjoittaa kovaksikeitettyjä jännäreitä, joissa on hyvät ja huonot puolensa. Esimerkki tästä on Viides matkustaja (Karisto, 2009; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-23-5163-3). Kirjan sankari Jack Reacher on yksinäinen susi, joka vaeltelee siellä täällä, tällä kertaa New Yorkissa. Ja tälläkin kertaa vaikeuksia tulee roppakaupalla.

Kirjassa on aineksia vaikka millä mitalla: itsemurha metrojunassa, salaliittoteorioita, terrorisminvastaista sotaa, liittovaltion agentteja, ja tietenkin takaa-ajoa ympäri kaupunkia.

Childin maailmankuva tuntuu olevan sellainen, jossa kaikkia tarvitsee epäillä, ei vähiten valtaapitäjiä, ja jossa pahikset ovat tosi pahoja, ja hyvikset jäävät jalkoihin. Niin, mutta sitten tulee Reacher ja saa paljon kolhuja, mutta hoitaa pahikset pois kuvioista.

Hoh-hoijaa. Melko älyvapaata viihdettä. Se on sanottava että huonompia kirjoittajia löytyy, tarinan kertomisen Child kyllä osaa. Mutta näissä tarinoissa on jotain josta en pidä.

Viimeinen toivomus

Andrzej Sapkowski kirjoittaa fantasiaa, ja ilmeisen menestyksekkäästi, kun niitä suomeksikin käännetään, kuten romaani Viimeinen toivomus (WSOY, 2010; suom. Tapani Kärkkäinen; ISBN 978-951-0-36569-4). Kirja on Noituri-sarjan ensimmäinen teos.

Oikeastaan kirja ei ole romaani, vaan kokoelma tarinoita, mutta kyllä niistä jonkinlaisen romaanin kaari syntyy. Kirjoittajana Sapkowski on kohtalaisen taitava, mutta jonkin verran kankeutta ja kulmikkuutta tarinan kuljetuksessa kyllä on.

Ja Sapkowskin luomasta fantasiamaailmasta on loppujen lopuksi hirveästi tykännyt. Sinänsä paikka paikoin hän pystyi luomaan mainiota tunnelmaa, jossa kuhunkin hetkeen oli ladattu menneen ja tulevan kipea leikkauskohta, kysymys siitä mikä on vastuu päätöksistä ja voiko ison pahuuden voittaakseen asettua pienen pahan puolelle.

Mutta kaikkine yliluonnollisine olentoineen ja magian ilmiöineen Sapkowski jätti jotenkin kylmäksi. Ei minua varten tämä kirja.

Murha aluevesillä

Slovenialainen Maja Novak kirjoittaa dekkareita, eikä ollenkaan hassummin kirjoitakaan, mistä on mainio esimerkki kirja Murha aluevesillä (WSOY, 1999; suom. Kari Klemelä; ISBN 951-0-23876-7). Kirjassa liikutaan rikoskirjallisuuden parissa myös juonen puolesta, sillä tapahtumat sijoittuvat kansainväliseen rikoskirjailijoiden kokoukseen Dubrovnikissa. Ja kun dekkarien tekijät törmäävät murhaan, alkaa ankara syyllisen etsintä.

Nimellisenä päähenkilönä on James Watson, joka on palkattu pitämään silmällä yhtä rikoskirjailijoista tämän vaimon toimeksiannosta. Ja rinnalleen Watson saa innokkaita apulaisia, jotka pikku hiljaa nousevat Watsonin rinnalle ja ohikin tapauksen selvittelyssä.

Kirjassa on parasta paikallisväri, jossa liikutaan kommunismin ajan loppuvuosissa, sekä mukava huumori amatöörietsivien otteita kuvattaessa. Ja ehkä tässä kovin kirjallisessa tarinassa on myös aitoa omaperäisyyttä, ja yllätyksellisyyttäkin.

Mutta ihan hirveästi en loppujen lopuksi Novakin kirjasta innostunutkaan, jonkin verran siitä valui puhti pois kirjan loppupuolella.

Huone numero 3

Colin Dexter kirjoittaa mukavasti, ja hienovaraisella huumorilla, ylikomisario Morsen yrityksistä selvittää naamiaisissa sattunutta murhamysteeriä: Huone numero 3 (Otava, 2008; suom. Ilkka Terho; ISBN 978-951-1-22894-3). Hotellissa järjestettyjen uudenvuoden juhlien jälkeisenä aamuna löytyy naamiaisten pääpalkinnon voittanut hotellivieras surmattuna, ja osa hotellivieraista ehtii häipyä ennen poliisin tuloa.

Ihan parhaimpien Morse-dekkareiden tasolle ei tässä ylletä, mutta varsin mukavasti Dexter tälläkin kertaa tarinaansa punoo, ja pari kertaa osaa kääntää asetelmia myös uuteen uskoon. Morsen ja Lewisin välisissä sanailuissa on ehkä väsymystä havaittavissa, tai sitten on vain niin että samaa kikkaa ei voi kerronnassa käyttää kovin monta kertaa.

Pätevä perusdekkari joka tapauksessa, Dexterin tyyliin. Morse joutuu harhateille kerran jos toisenkin, mikä lukijaa huvittaa.

Suomen muuttuvat koordinaatit

Hiski Haukkala tarttuu Suomen asemaan, ”idän ja lännen välissä”, ja melkoisen uskottavasti hän kommentoi sekä vallinneita historiakäsityksiä sekä vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia: Suomen muuttuvat koordinaatit (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8791-4). Toki Haukkalalla on oma käsityksensä tulevasta, mutta mitenkään yksisilmäiseksi ei hänen esitystään voi sanoa, ja uskottavasti hän perustelee ajatuksiaan.

Venäjä, Eurooppa, Yhdysvallat, Kiina – siinä toimijoita tulevaisuuttaan rakentamassa. Mikä on Suomen asema tässä joukossa ja miten Suomen pitäisi toimia tulevaisuutensa takaamiseksi?

Kirjan tausta on mainio: ”Tämän kirjan juuret ovat muistiossa, jonka kirjoitin Suomen ja Venäjän välisen huostaanottojupakan takia pikaistuksissani ulkoministeriöaikanani vuonna 2010.”

No, kirjassa itsessään ei tästä pikaistumisesta ole jälkeäkään, paitsi ehkä juuri tuota kyseistä tapausta kommentoitaessa. Haukkala ihmettelee sitä miten tämän kaltainen konflikti voidaan jättää Suomen paikallistason toimijoiden ja Venäjän valtion edustajien väliseksi ilman että Suomen valtiovalta ottaa millään tavalla asiaa haltuunsa.

Suomen historiaa Haukkala käsittelee selkeästi, ehkä jonkin verran mutkia suoristaen, mutta niin on syytäkin tehdä suppeassa esityksessä. Mikä oikein on Suomen identiteetin määritelmä? Haukkala viittaa muun muassa Mauno Koiviston vastaukseen – ”Selviytyminen.” – mutta tuo esille myös muita näkemyksiä: olosuhteiden ankaruus, ulkoinen uhka ja yksin jäämisen kokemus. Tästäkö me ponnistamme?

Kirjan keskeinen teema liittyy suhteeseen Venäjään. Joidenkin mukaan Suomen historia – ja ulkopolitiikka – on pelkkää pakonomaista pakoa Venäjästä, mutta Haukkala tuo esille muitakin ajatuksia, liittyen muun muassa siihen miten paljon Suomi on aikojen kuluessa Venäjä-suhteistaan hyötynyt.

Entä sitten muutokset muualla maailmassa? Yhdysvallat on kriisissä, eikä pelkästään velkaantuneisuutensa takia vaan koko sosiaalisen järjestelmänsä umpikujan vuoksi. Mutta silti, ei kannata aliarvioida amerikkalaista selviytymisen kykyä. (Ja sikäläisen sotateollisuusklusterin elinkelpoisuutta.)

Toinen asia sitten on Kiinan nousu, missä ainoa iso kysymys liittyy siihen, kuinka merkittäväksi taloudeksi ja toimijaksi Kiina lopulta nousee? ”Kiinan nousun suurin merkitys lienee siinä, että se näyttää muulle maailmalle, että on mahdollista menestyä ilman läntisten periaatteiden totaalista omaksumista ja samankaltaistumista.”

Ei toki sovi unohtaa sitä että kansallisvaltioiden pohjalta organisoidusta maailmasta ollaan siirtymässä ylikansalliseen, verkostoituneeseen aikaan: ”Tämä vallan diffuusio saattaa olla 2000-luvun todellinen vallan siirtymä ja lopulta kenties Kiinan nousuakin suurempi uutinen.”

Ja vielä vähemmän sopii unohtaa sitä, että planeettamme resurssit ovat rajallisia – ja että ihmiskunnalta tuntuu puuttuvan kyky tehdä tarvittavia päätöksiä edessä olevien riskien ja haasteiden hoitamiseksi: ”[I]hmiskunta on syöksymässä myös teknologiseen tulevaisuuteensa ilman kuljettajaa.”

Yhdysvallat on vetäytynyt poliittisesti Itä-Euroopasta. Samalla EU:n relevanssi on yhä kyseenalaisempaa: ”Viime kädessä EU:n paradoksi ja suoranainen tragedia kuitenkin on, että kaikista vakavista ongelmistaan ja onnettomista tulevaisuudennäkymistään huolimatta sillä on lukuisia vahvuuksia ja suoranaisia valtteja, joista sen itse tulisi paremmin hyötyä ja josta koko maailma itse asiassa kipeästi tarvitsee.”

Ja entä vielä? No, Venäjä panostaa yhä enemmän sisäiseen turvallisuuteensa. Lisäksi Euroopan kannalta keskeistä on Saksan ja Venäjän keskinäinen suhde, niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Ja myös Suomen kannalta tämä on aivan keskeinen kysymys.

Mainio kirja, selkeästi kirjoiteltu, hyvin perusteltu, ja lukijalle annetaan eväitä muodostaa oma kantansa asioista.

Varo vampyyria

Siitä mihin jäi Joku on murhannut maiskisen, siitä jatkaa Stuart Kaminskyn dekkari Varo vampyyria (WSOY, 1989; suom. Jukka Saarikivi; ISBN 951-0-15899-2). Jälleen kerran ollaan 1940-luvun Hollywoodissa, ja tällä kertaa vampyyrielokuvien parissa. Joku ahdistelee Bela Lugosia, ja samaan aikaan joutuu kirjailija William Faulkner poliisin pidättämäksi ja syytetyksi murhasta.

Yksityisetsivä Toby Petersillä on pitkästä aikaa hommia, ja vieläpä kaksi juttua samaan aikaan. Mutta sitten jutut alkavat kummallisella tavalla kietoutua yhteen. Mikä on yhdistävä tekijä?

Kaminsky on rutinoitunut kirjoittaja, eikä tässä mistään korkeakirjallisuudesta voida puhua, mutta mutkia on sopivasti juonessa, Peters on juuri sopivan kovaksi keitetty yksityisetsivä, ja pariin otteeseen Kaminsky onnistyy jopa yllättämään lukijansa. Ei hassumpaa.

Niin, se vielä on sanottava, että Kaminsky piirtää mainion muotokuvan Bela Lugosista, ja eikös tässä vielä käy niinkin, että Lugosi on lopultakin kirjan varsinainen sankari.

Lapin tuhat tarinaa - Anto Leikolan juhlakirja

Osmo Pekonen ja Johan Sten ovat toimittaneet komean artikkelikokoelman: Lapin tuhat tarinaa - Anto Leikolan juhlakirja (Mäntykustannus, 2012; ISBN 9789525712728). Kirjassa 25 koti- ja ulkomaista asiantuntijaa kertoo siitä, millaisia jälkiä Lappi on vuosisatojen aikana jättänyt erilaisiin ihmisiin: tutkimusmatkailijoihin, turisteihin, tiedemiehiin ja taiteilijoihin.

Kirja on juhlakirja, toisin sanoen komea ja vaikuttava. Mutta myös kiinnostava, sillä artikkeleissa on löydetty tuoreita näkökulmia Lappiin. Osa kirjassa kuvatuista tarinoista on toki sellaisia jotka ovat hyvinkin yleisesti tunnettuja, mutta mukavasti näistäkin on löydetty uutta ja ihmeellistä kerrottavaa.

Voisihan tähän vielä poimia lainauksen, Matti Klingen artikkelista "Filosofinen matkamies", jossa päädytään syvällisiin kysymyksiin: "Mutta matka muuttuu filosofiseksi vasta kirjoituskamarissa, sulkakynän, mustepullon ja paperiarkkien avulla. [...] Filosofia on näin ollen ehkä maisemaa, ja maisema on usein kuviteltua tai todellista ulkomaata, matkaelämyksiä."

Joku on murhannut maiskisen

Stuart M. Kaminskyn dekkari Joku on murhannut maiskisen (WSOY, 1986; suom. Jukka Saarikivi; ISBN 951-0-13788-X) olisi jäänyt lukematta, jos olisin valinnut luettavaa kirjan nimen perusteella. Mikä ihmeen maiskinen? Mutta Ihmemaan Ozin kulisseissa tässä ollaan, ja melko mukavasti Kaminsky tarinaansa pyörittää filmiteollisuuden ympärillä.

Niin, maiskiset ovat Ozin ihmemaailman outo pikkuväki, jota esittivät vuoden 1939 elokuvamusikaalissa lyhytkasvuiset ihmiset. Elokuvan pääosaa näytteli Judy Garland, joka on yksi dekkarissa esiintyvistä hahmoista. Ja tapahtuma-aika on 1940-luku, ja maailmansodan jyskeitä on taustalla.

Oz-ilmin kulisseista löytyy kääpio, tai siis lyhytkasvuinen ihminen, pukeutuneena pikkusotilaiden värikkääseen rooliasuun, ja rinnassa törröttää veitsi. Toby Peters saa tehtäväkseen selvittää, mistä oikein on kyse, ja lisäksi hänen tulee toimia Garlandin henkivartijana, sillä joku lähettää uhkauksia filmitähdelle.

Kaminsky osaa tyylilajinsa, jossa nostalgisoidaan menneen ajan Hollywoodia, mutta samalla myös noudatetaan kovaksikeitetyn dekkarin reseptiä. Ja ihan hyvältä tämä keitos maistuu.

Hiiop, Jeeves

Kirja Hiiop, Jeeves (Teos, 2010; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-271-7) sisältää kaksi P. G. Wodehousen romaania ja yhden novellin, joissa kaikissa seikkailevat Bertie Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves.

Romaanit ovat Hiiop, Jeeves! ja Huomenta, Jeeves! ja novelli on Bingo pulassa. Luin nämä yhteen menoon, ja lievä yliannostus oli vaarassa, mutta toisaalta Wodehouse kirjoittaa niin hienosti, että vaikea on lukemista lopettaa.

Parivaljakko Bertie ja Jeeves on täydessä terässä näissä tarinoissa. Käänteitä on niin paljon, että ihmetyttää miten kukin kertomus pysyy kasassa, varsinkin kuin nimellisenä kertojana, minä-muodossa, on Bertie, jolta useimmat asiat menevät vähän sekaisin.

Lukija saa nauttia niin Bertien aiheuttamista katastrofeista kuin Jeevesin välillä liiankin monimutkaisista yrityksistä saattaa tilanne järjestykseen.

Jonkin verran toistoa näissä tarinoissa on, se myönnettäköön, ja siitä syystä lienee hyvä pitää muutama kuukausi väliä Wodehouse-annosten lomassa, mutta varsin riemastuttavaa, ellen sanoisi herkullista, jopa kerrassaan nerokasta, on Wodehousen kerronta.

Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Oliver Sacks osaa kirjoittaa, ja tärkeästä aiheesta, ihmisaivojen hauraudesta ja toipumiskyvystä: Kirjailija joka kadotti kirjaimet (Tammi, 2011; suom. Henry Tanner; ISBN 978-951-31-6293-1). Sacks liikkuu kirjassaan erityisesti näköaistin parissa, kertoen myös omista kokemuksistaan kun hänen silmästään löytyi kasvain.

Monen moista kummallista asiaa liittyy näköaistiin ja sen neurologisiin vaurioihin. Aivovamma tai perinnölliset tekijät voivat muuttaa visuaalisen kokemuksen maailmasta hyvin omalaatuiseksi.

Stereonäkö ja sen puute on tästä hyvä esimerkki, ja tähän liittyen Sacks tuo esiin kiehtovia tapauksia. Eräässä tapauksessa stereonäkykyky palautui potilaalle varttuneella iällä, mistä syntyi loputtomia ihmettelyn aiheita, siitä miten maailma näyttää rikkaammalta kun esimerkiksi pensasaidan lehtien välissä on tilaa eivätkä ne ole nipussa päällekkäin.

Sacks joutui itsekin tähän tilanteeseen silmävammansa takia, ja opettelu elämään ilman stereonäköä ei helppoa ollut, vaikka hän siinä onnistuikin ajan mittaan.

Toinen mielenkiintoinen asia oli sokeutuneiden ihmisten hyvin erilaiset kokemukset sokeutumisestaan. Toiset tuntuivat ikään kuin menettävän kokonaan kosketuksensa visuaaliseen maailmaan ja elivät äänten ja kosketusaistin dominoimassa maailmassa. Joillekin taas kävi niin, että heidän visuaalinen hahmotuskykynsä tuntui kehittyvän entisestään, esimerkiksi siten että pään sisälle avautui ”valkokangas” jossa pystyi luomaan haluamiaan näkymiä ja maisemia.

Sacksin kirja on mainio, joskin ehkä hiukan hajanainen, ja kirjan lopun henkilökohtainen potilaskertomus (tai pikemminkin päiväkirja) on melkoisen havahduttavaa, kuvaus siitä millaista on olla potilaana kun silmästä löytyy kasvain, kun sitä hoidetaan sädehoidolla ja laserilla ja kun täytyy opetella elämään vajavaisen näkökyvyn kanssa.

Tulikärpänen valaisee sivun – haikuja

Janak Sapkotan runokokoelmassa on haikuja englanniksi ja suomeksi. Kokoelmasta voisi sanoa, että ei kannata ajatella, että jokainen 5-7-5 tavumäärää noudattava runo on haiku; tämän kokoelman runot ovat sisällöllisesti ja tyylillisesti haikuja vaikka eivät olisikaan tavumäärältään oikeaoppisia: Tulikärpänen valaisee sivun – haikuja / A firefly lights the page – haiku (Sanasato, 2012; ISBN 978-952-5804-29-4; suom. Arto Lappi).

Ja mikäs sen parempaa kuin esittää näyte:

puutarhassa kehäkukka
               luo ihastuneita silmäyksiä
villimehiläiseen

Mutta kyllä haikuun sopii modernimpikin teema:

hienostopuutarhassa
       jopa mehiläiset
juovat coca-colaa

Eikä sovi unohtaa ihmisiä:

kohoilevalla rinnallaan
            hän hengittää minua
sisään ja ulos

Ja sitten tämä, josta pidin koko kokoelmassa eniten:

tämä kärpänen bussissa
            ei tiedä yhtään
minne on menossa

Ehkä haiussa on loppujen lopuksi kyse näkemisestä, siitä että huomaa.

Johtamisen taito - elämänmittainen matka

Arto Hiltunen on S-ryhmän entinen pääjohtaja, joka esittää johtamisoppinsa ja kertoo kokemuksistaan kirjassa Johtamisen taito - elämänmittainen matka (Sanoma Pro, 2011; ISBN 9789510385920). Ja ne ovat nuo kokemukset, jotka tekevät tästä kirjasta kiinnostavan, ja erityisesti se viehättää ettei Hiltunen kaihda kertomasta myös ongelmista. Puhdasta sankaritarinaa ei tässä rakenneta.

Ja näin määrittelee Hiltunen sen, mistä asiassa on kyse, siis mitä on johtaminen: ”ihmisten ohjaamista johtajan tahdon mukaiseen suuntaan.”

Ja hyvin Hiltunen tämän perustelee, erityisesti sen että on kyse ihmisistä ja että ilman omaa tahtoa ei homma toimi: ”Jotta johtaja voisi säilyttää auktoriteettinsa, hän ei voi sanoa toteuttavansa vain omien esimiestensä tahtoa, vaan hänen on aina viestittävä, että tuo tahtotila on myös hänen oma tahtonsa.”

Kirjan kansikuvasta en kylläkään tykännyt, se on tyypillistä kuvapankkimateriaalia, ja ehkä istuu johonkin Amerikoista Suomeen raahattuun opukseen, mutta ei kyllä oikein tämän kirjan sisältöön. Paljon aidommasta tavarasta tässä on kyse.

Kirja kertoo mielenkiintoisella tavalla myös suomalaisesta osuustoiminnasta, siellä tapahtuneista muutoksista ja myös S-ryhmän erikoislaatuisesta toimintamallista ja johtamiskulttuurista.

Miten osuustoiminnallinen malli ylipäänsä voi tuottaa hyvää tulosta yritystoiminnassa? Mutta kyllä se voi, ja Hiltunen omalta osaltaan kertoo, miten tämä tapahtuu.

Kirja on rakennettu käteviksi osakokonaisuuksiksi, eli halutessaan voi katsoa sisällysluettelosta itseään puhuttelevia kohtia, vaikkapa ”Palautteen antaminen ja vastaanottaminen” ja ”Johtoryhmän roolit yrityksessä”.

Joiltakin osin kirja tuntuu kopioineen tunnettujen johtamisoppaiden malleja, mutta jargonin välttäminen ja konkreettiset esimerkit Hiltusen uran varrelta nostavat teoksen päätä korkeammalle useimpia johtamiskirjoja.

Kenttä ja kasarmi sekä muita teoksia

Pentti Haanpäätä luin koulussa ja lukiossa, ainakin jonkin verran, mutta jotenkin hän sitten jäi, enkä palannut hänen tuotantoonsa ennen kuin nyt: Kootut teokset 2 - Kenttä ja kasarmi sekä muita teoksia (Otava, 1989; 3. painos; ISBN 951-1-10820-4).

Klassikosta tässä on kyse, suomalaisen kertomakirjallisuuden valioista, novelleista jotka kyllä ovat kestäneet aikaa. Tuo Kenttä ja kasarmi oli se miksi tämän kokoelman kirjastosta lainasin, mutta kyllä näitä kelpasi muutenkin lukea.

Ja merkille pantavaa on se, miten Haanpää pystyy luomaan lyhyessäkin tekstissä kokonaisen maailmankuvan, vaikkakin miten erilaisen kuin heti seuraavassa tekstissä. Toisessa tekstissä isännät pulikoivat ankaraa verottajaa vastaan, eikä tuumaakaan haluta antaa herroille periksi, ja kohta taas kerrotaan miten opettaja saa elantonsa parantamiseksi aikaan maatalouden pitoa, saitojen isäntien vastustuksesta huolimatta.

Haanpään tyyli kirjoittaa on omanlaisensa, joskus on kuin esseetä lukisi, kunnes Haanpää muutamalla vuoropuhelun repliikillä tarttuu hetkeen ja elää siinä, taas kohta lähteäkseen isompia elämän kulkuja ja kaaria pohtimaan.

Kyllä näitä lukea kelpaa.

Kaikkien aivot käyttöön

Sirkku Heinonen, Rea Klingberg ja Päivi Pentti ovat kirjoittaneet kirjan ajattelusta, ja parasta kirjassa on sen iskevä otsikko: Kaikkien aivot käyttöön (WSOYpro, 2011; ISBN 978-951-0-38593-7). Mutta loppujen lopuksi kirja tuntui olevan tyhjää täynnä, fraasi fraasin perään niin että lopulta alkoi suorastaan raivostuttamaan.

Otetaan fraaseista esimerkki, teoksen takakannesta: ”Yritysten menestyminen ratkaistaan hyvällä ajattelulla. Mitä enemmän maailmassa on epävarmuutta, sitä tärkeämpää on laadukas toiminta. Vanhojen totuuksien toistamisen sijaan kannattaa keskittyä uudenlaiseen ajatteluun.”

Ei siinä mitään, kyllä tuollaisia fraaseja kestää muutaman, mutta koko kirja on täynnä samanlaista fraseerausta - muualta lainattua ja sillisalaatiksi leikeltyä ”totuutta”.

Kirjassa puhutaan coaching-touhusta, joka tarkoittanee valmennusta mutta helpommin myytävällä englanninkielisellä termillä maustettuna. En oikein ymmärtänyt mitä tämä tarkkaan ottaen oli, mutta mieleen tuli epäilys että markkinoilta löytyy kyllä coaching-palveluita tarjoavia konsultteja ja yrityksiä, jotka mielihyvin asiasta kertovat, palkkiota vastaan.

Ja sekin on vielä sanottava, että kun ajattelun viitekehyksiksi mainitaan ”ratkaisukeskeisyys, positiivinen psykologia, systeemiajattelu, Neuro Linguistic Programming (NLP) ja Gestalt”, alkoi kyllä hengästyttää. Tässä lienee syytä samalla todeta sekin, että edellä mainituista ainakin NLP on pseudotieteellistä huuhaata.

Tuntuu siltä, että kirjan kirjoittajillaan on ollut käytössään jonkinlainen kummallinen lausegeneraattori, joka pudottelee positiiviselta kuulostavia fraaseja yhden toisensa perään, sanomatta lopulta mitään, tai pikemminkin niin että kaikki on lopulta kuulijan päässä ja vastuulla.

Ehkä kirjan keskeiseksi viestiksi sopii ”vahvista luottamusta”: Oletko luottamuksen arvoinen? Luotatko alaisiisi? Luotatko itseesi? Miten luottamus näkyy käytännössä?

Voisi jopa ajatella, että kirjoittajat ovat nähneet luottamuksen pulassa jonkinlaisen markkinaraon, ja tämä kirja ja monenmoiset coaching ym. palvelut sitten pyrkivät tarjoamaan pönkitystä luottamuspulaan.

Ja tässä yhteydessä palaa mieleen tuo yllä esittämäni kirjasta poimittu lista viitekehyksistä. Ratkaisukeskeisyys, NLP jne. lienevät sellaisia asioita, joiden avulla coaching-palveluja tarjoavat konsultit voivat luoda positiivista nostetta ja yhteishenkeä ja vaikeuksien kohtaamisen ratkaisupalveluja, eli toisin sanoen rahastaa itsetunnon pönkittämisellä.

Ihan vailla ansioita tämä kirja ei ole, mutta eipä kyllä ole myöskään tämmöistä trivialiteettien sillisalaattia ihan äskettäin sattunut kohdalle. Paljon sivuja, vähän sisältöä.

Huoneistossa on eläimiä ja muita kirjoituksia

Tomi Kontion kirjoituskokoelma oli hieno tuttavuus: Huoneistossa on eläimiä ja muita kirjoituksia (Tammi, 2007; ISBN 978-951-31-4030-4). Olen lukenut Kontion runokokoelman ja lastenkirjan, mutta nämä kolumnityyppiset tekstit tarjosivat melko lailla uudenlaisen käsityksen Kontiosta kirjailijana.

Mitä nämä kirjoitukset oikeastaan ovat? Teoksesta sanotaan, että pääosa kirjoituksista on ilmestynyt aiemmin Me naiset- ja Metro-lehdissä, mutta kun en näitä kumpaakaan lehteä lue, niin uutta olivat. Kolumniksi kai tätä tyylilajia pitäisi ilmestymispaikan mukaan nimittää, mutta kovin rajoitetulta kolumni tässä yhteydessä tuntuu.

Tarinoita nämä olivat, eräänlaista henkilölukuvaa kirjailijasta näissä piirretään, mutta ei kuitenkaan voi puhua tosielämän kuvauksesta, vaan pikemminkin ajatusten kulkemisesta johonkin suuntaan: "Mutta en minä tiedä, onko minulle tapahtunut mitään, tai maailmalle. Olen vain pannut tapahtumaan. Siitä hetkellisestä näystä, siitä äkkinäisestä viuhahduksesta."

Huumoria näissä tarinoissa on, ja kirjailijan ja runoilijan kuvaa myös uutterasti piirretään, muun muassa alkoholipoliittisena kannanottona, jonka mukaan alkoholin käyttö pitäisi kieltää muilta kuin runoilijoilta, jotka alkoholia työssään tarvitsevat, vähintääkin ollakseen katu-uskottavia.

Ja moneen muuttuu Kontio näissä kirjoituksissaan, milloin puhutaan perhe-elämän tavallisesta autuullisuudesta, milloin seikkaillaan muilla mailla, ja jopa tontuksi muuttuu tekstin päähenkilö.

Lukemisen iloa näissä teksteissä on, ja ehkä on ollut kirjoittamisenkin iloa, tai mistä sen tietää, ehkä se on ollut luomisen tuskaa kaikki.

Strategian mittaaminen

Pekka Ylisirniö on kirjoittanut melko syvää luotaavan kirjan yritysten strategiatyöstä. Ja eritoten merkille pantavaa oli se, että kirjassa oli esillä matemaattisia kaavoja. Harvinaista tämäntyyppiselle kirjallisuudelle! Ei hassumpi teos: Strategian mittaaminen (WSOYpro, 2011; ISBN 978-951-0-37799-4).

Matemaattisuutta ehkä selittää se, että Ylisirniöllä on tähän taustaa: ”Työelämäni alkuvaiheissa erikoistuin matemaattisiin optimointimalleihin ja ohjelmistoihin. Silloin kun muuttujia on paljon – esimerkiksi satoja tai tuhansia – saattaa niin sanottu kohdefunktio käyttäytyä varsin hankalasti. Epälineaarisuudet kasvavat, todennäköisyydet kaoottisuuteen suurenevat ja ylipäänsä arvaamattomuus lisääntyy.”

Ylisirniö tekee mielenkiintoisen rinnastuksen strategiatyön ja globaalin optimoinnin välille, liittyen ratkaisun herkkyyteen pienille muutoksille: optimointitehtävän globaali ratkaisu voi olla äärimmäisen herkkä parametrien arvoille, kun taas toinen ratkaisu, vain hiukan huonompi, voi taas olla melko stabiili optimikohdan läheisyydessä.

Ehkä tästä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että on hyvä olla tietoinen strategian riippuvuudesta parametrien suhteen, esimerkkinä kysymys siitä voiko yksi ainoa odottamaton tapaus ympäristössä rampauttaa organisaation pitkäksi aikaa. Tai ovatko lähtökohdat liian löysiä ja ”organisaatio toimii ikään kuin itseohjautuvana oliona, jota mitkään tietoinen tahto ei orkestroi.”

Ylisirniö kritisoi tyypillistä yrityksen strategiaprosessia: ’On olemassa ikään kuin oma erillinen ”strategiamaailmansa” ja sitten on olemassa kaikki ne työt, jotka pitää tehdä. Kertatyyppisellä seurannalla pyritään ikään kuin nivomaan kaksi eri maailmaa toisiinsa.’

Tässä lienee kirjan keskeinen viesti: sen sijaan että ”jalkautetaan” strategia ja toivotaan parasta, on syytä olla koko ajan mittaamassa strategian muodostamisen tilannetta ja näkemysten erilaisuutta. Tyypillistähän on, että organisaatio on uupunut toistuvien strategiahankkeiden jyrätessä päälle, ja ylin johto taas kuvittelee tekevänsä tärkeää ja kaikkien arvostamaa työtä.

Ylisirniön mukaan mittaamisen avulla voidaan olennaisesti parantaa strategian toteuttamista ja ennen kaikkea tehdä mahdolliseksi erilaisten näkemysten keskinäinen kohtaaminen: ”Sen sijaan, että haparoisi epämääräisessä strategisessa sumussa, voi johto mittaamisen kautta kirkastaa strategisen kuvan ja kohdentaa johtamistoimenpiteet sinne, mihin ne kuuluvat. Näin riskit pienenevät. […] Tämän vuoksi strategiaa tulee mitata.”

Mittaaminen tulee kohdistaa järkevästi, niin että näkemysten kirjo tulee esille, eli ei tule keskittyä vain esimerkiksi yrityksen ydinjohtoryhmään jossa kaikki ajattelevat samoin. Tämä myös tekee mahdolliseksi uudet oivallukset: ’Saattaa hyvinkin olla nimittäin niin, että ongelmana ei olekaan ”innovoida jotain uutta fancyä” vaan se, että organisaatiossa on jo olemassa aihiona lottovoitto, joka strategiaa analysoimalla voitaisiin saada selville.’

Kirjassa on varsin perusteellinen, tosin osin varsin tekninen ja menetelmällisiin yksityiskohtiin pureutuva, kuvaus strategian mittaamisesta. Tässä yhteydessä Ylisirniö pohtii mm. vaikutuksen leviämistä, verraten sitä infektion leviämiseen organisaatiossa, ja tähän liittyviin malleihin. Huumoriakin asiasta syntyy: ”Signaalin siirrossa valonnopeus ei todellakaan ole mikään maksimi. Jos nimittäin olet ollut yhdessäkään isossa organisaatiossa, jossa liikkuu herkullinen juoru ylimmästä johdosta, voit olla sataprosenttisen varma siitä, että se liikkuu useita kertoja valoa nopeammin.”

Kiinnostava kirja, tosin paikoin melko raskassoutuinen, eikä välttämättä helppo normaaliin bisneskirjallisuuteen tottuneelle.

Kaikki metrit ja puut

Kristiina Wallin rakentaa runokokoelmansa yksityiseen ja julkiseen arkkitehtuuriin, ja samalla tulee esiin esiintymisen tai näyttämöllä olon tunne: Kaikki metrit ja puut (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6604-5). Vähän vaikea oli tätä kokoelmaa lähestyä, varsinkin niitä runoja joissa typografialla oli kokeiltu, menty graafiseen suuntaan, rakennettu kuvaa kirjaimista.

Mutta sitten oli sellaista puhuttelevuutta, ajan virtaa, kuten tässä katkelmassa proosarunosta:

Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa yli ja luopua näkemisestä. Pitää löytää kivi, jonka päällä voi istua. Pitää houkutella odottaminen ruumiiseen, olla jäkäläruumis, puolukkaruumis. […]

Arkkitehtuuri on paitsi runokokoelman jäsentelyn teema, sanoisiko arkkitehtuuri, myös jonkinlainen tapa hahmottaa maailmaa:

perhe on monimutkainen arkkitehtuurinen rakennelma, joka koostuu raajoista ja sohvan alla päättäväisesti makaavasta isotädistä. […]

Myös ruumiillisuus on läsnä, osana kirjan arkkitehtuuria, osana ihmisten suhteita:

[…] Katso: nyrkin sisässä on toisenlainen maailma, typistetyt jalkaterät, lasten räpistelevät kädet. Suu toistaa liikkeiden kaikua kuin mantraa, mutta mikään rukous ei ole riittävä. Sana ei muutu lihaksi täällä, ei tässä valossa, jonka ikkunoiden heijastus kertaa tuhannesti ja vielä. […]

Ihan heti tämä ei minulle avautunut, mutta askarruttamaan kyllä jäi.

Kulttuurin sekakäyttäjät

Olli Löytty on kirjoittanut hauskan ja syvällisen esseekokoelman: Kulttuurin sekakäyttäjät (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-388-2). Kirja pureutuu siihen, mitä kulttuuri oikein on, ja mitä monikultuurisuus, ja mitä kulttuurien sekoituksista voisi sanoa. Niin, ja suomalaisuutta pohditaan myös, tai pikemminkin kirjoittajan suhdetta Suomeen: "Oman kulttuurin outouttaminen ei sulje pois syvää rakkautta Suomeen ja suomeen."

Kirjan takakannessa sanotaan nasevasti: "Essee on ihanteellinen tapa käydä maahanmuuttokeskustelua. Kun repliikin laatimiseen menee useampi vuosi, eipähän tule pikaistuksissaan sanottua mitään harkitsematonta."

Harkittua, sitä nämä tekstit ovat, mutta samalla ne ovat myös herkullisia, eikä huumoriakaan ole säästelty. Hyvä paketti Suomesta ja suomesta tämä kirja on.

Kirjoittaja puhuu suvaitsevaisuudesta, ja antaa mainion esimerkin: "Kun rakastan Suomea, rakastan suvaitsevaisuutta, jolla sallimme kaikenkarvaisten maanbrändityöryhmien kekkaloida innovaatioittensa kanssa."

Niin, ja tämä myös osui: "Kansallisista erityispiirteistä eniten rakastan armollista itseironiaa, joka mahdollistaa samanaikaisen vilpittömän liikutuksen ja ytimiin yltävän häpeän silloin, kun huomaa laulavansa muiden mukana Popedaa ehtoja patemaisia äänenväristyksiä tavoitellen."

Paljon, paljon muuta kirjasta löytyy, vaikkapa analyysi suomalaisten lusikkafetisismistä (vrt. kummilusikat ja urheilukilpailujen palkintolusikat).

Kelpaa lukea!

Muistissa

Torgny Lindgren kertoo muistelmissaan, ettei muista mitään, mutta sitäkin hienompi on tämä elämänkertaa muistuttava kirja: Muistissa (Tammi, 2012; suom. Liisa Ryömä; ISBN 978-951-31-6195-8). Kirjan kerronta toi mieleeni Saramagon, suuren suosikkini. Tavattoman vaivattomasti punoo Lindgren aineksistaan muistelmat, jotka nimellisessä sepitteellisyydessään tuntuvat tosilta.

Lindgren kertoo omasta kirjailijan ominaislaadustaan muun muassa seuraavasti: "En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan tosissani kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat."

Lindgren kertoo suvustaan, jossa oli monenmoista kohtaloa, niin syöpää kuin hulluutta, ja onnettomuuksia. Hänen äitinsä sanelee kuolinvuoteellaan pojalleen uunikuivatun poronlihan reseptin, ja Lindgren tarjoilee lukijalle myös oman reseptinsä.

Löytyykö kirjasta ohjenuoraa elämiseen, tai kirjoittamiseen? Ei, mutta taitava kirjoittaja tässä etsii jotain olennaista, ehkä sitä voisi sanoa turhamaisuuden vastustamiseksi, tai aitoudeksi, jonkinlaiseksi etsinnäksi, vaikka totuutta ei voikaan löytää tai saavuttaa.

Ja vielä, kirjoittamisesta: "Melkein kaiken minkä olen kirjoittanut, olen kirjoittanut hilpeyden vallassa. Joutunut koko ajan tukahduttamaan sitä. Jotta se ei näkyisi. [...] Luulisin, sanon, että hilpeys on raskas synti."

Keväällä isä sai siivet

Tomi Kontion lastenkirja kelpaa myös aikuisille: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2007; 8. painos; ISBN 978-951-31-4052-6). Kun luin tätä kirjaa, tulivat tyttäreni sanomaan, että heillä on koulussa tuo kirja, ja siitä on otteita äidinkielen kirjassakin. Hyvää kirjallisuutta koulussa tarjotaan!

Tutustuin Tomi Kontioon runokokoelman Ilman nimeä olisivat valoa myötä. Tai tutustuin ja tutustuin, siis huomasin että tämmöinenkin kirjailija on olemassa, ja niinpä lainasin muuta hänen tuotantoaan.

Ja toiseksi teokseksi osui tämä lastenkirja, joka oli saanut Finlandia junior -palkinnon vuonna 2000. Kirja aloittaa trilogian, jonka myöhemmät osat aion myös lukea, jos vain ovat läheskään sama tasoa. Teos Austraasian viimeiset lapset, seuraava trilogiassa, on minulla kirjastosta varattuna.

Kirjan päähenkilöitä ovat kaksoset, Tomi ja Timo Kokko, jotka joutuvat äkkiarvaamatta kummallisten tapahtumien keskipisteeseen. Isä kertoo olevansa muuta kuin onkaan, ja saman tien hän kasvattaa itselleen siivet ja lentää Austraasiaan, jonne hän kannustaa poikiaan myös tulemaan.

No, kohta kaksoset löytävät itsensä huostaanotetuiksi kummallisessa ja pelottavassa Huostolassa, jossa kuri on kova ja rangaistukset vielä kovempia. Mutta lastenkodista löytyy samanhenkisiä tovereita, ja kohta puuhataan kapinaa.

Melkoisen tarinan Kontio näistä aineksista punoo, ja vaikka paikka paikoin teksti oli vähän kulmikasta, kyllä sitä silti mielellään luki. Ja kuten sanottu, trilogiassa on kaksi osaa vielä luettavana.

Amerikka - hiekkaan valuvia unelmia

Pekka Mykkänen luo todentuntuisen kuvan lännen ihmemaasta, sen historiasta ja ennen kaikkea nykypäivästä: Amerikka - hiekkaan valuvia unelmia (Nemo, 2011; ISBN 978-952-240-102-1). Pääasiallinen painopiste kirjassa on vuosissa 2000-2009, siis George W. Bush nuoremman ja Barack Obaman presidenttikaudet.

Kirjan eräänlaisena kulminaationa voi pitää niitä vaaleja, joissa Obama tuli valituksi presidentiksi. Mykkänen kiersi osavaltiosta toiseen kuvaamassa vaalien ihmeellisyyttä, ja kyllä ihmeteltävää riittääkin. Kukaan ei olisi voinut käsikirjoittaa tämmöistä tarinaa.

Mykkänen on käynyt siellä sun täällä Amerikoissa, ja kirja on suoranainen runsauden paljous. Mikä kokonaisuudessa on ehkä parasta on että se menee myös siihen osaan Amerikkaa joka lehtien palstoilla harvoin näkyy: vähäosaisiin ja toivottomiin, sairaisiin ja vankilassa viruviin.

Ihmeellinen maa tuo Amerikka on, eikä sen tulevaisuutta pysty ennustamaan, mutta kovin valoisalta se ei näytä, johtuen koulutusjärjestelmän, terveydenhoidon ja muiden vastaavien asioiden poliittisesta pattitilanteesta. Amerikka on maa, joka on pirstoutunut erillisiin todellisuuksiin, jotka toisiaan eivät kohtaa.

Ja monen monta varottavaa esimerkkiä kirjasta löytyy, muun muassa siitä mitä voi seurata yksisilmäisestä valtion toimintojen yksityistämisestä. Tuplasti kalliinpaa sillä keinoin tulee, ja silti mikään ei toimi kunnolla.

Iltatulien tarinoita

Unto Matinlompolon kertomuksista saa nauttia pienessä kirjassa Iltatulien tarinoita (Väylä, 2010; ISBN 978-952-5823-28-8). Kesti hetken aikaa, pari kolme sivua, päästä kiinni kirjan murteeseen, mutta sitten lukeminen oli nautinnollista. Harvoin näin herkullista kerrontaa pääsee lukemaan.

Ja Matinlompolo osaa sanomisen, olkoon kyse sitten Tornionjokilaakson luonnossa kulkemisesta tai muunlaisesta elämänmenosta. Usein tarinoissa nivotaan mennyttä ja nykyistä yhteen, muistellaan miten asiat olivat ja peilataan sitä nykyiseen.

Pakko tähän on näyte laittaa, ei tätä tekstiä muuten pysty kuvaamaan. Seuraavassa muistellaan kylmiä talvikelejä kertojan nuoruudessa:

Karvalakit oli hyät ja päitten puolesta ei ollut mithään hättää. Siihen aikhaan oli muotina kammata tukka taka päälaen yli ja ko monela oli kankea karvotus niin se homma tehetti. Ostethiin Suaveeta tai Prylkreemiä ja sitä laitethiin niin paljon ettei väkipäisinkhään hius noussu pysthöön. Ja ko siihen lyöthiin pääle karvalakki niin se imi rasvaa ja tuli talven mithaan raskaaksi niinko mettonraato.

Matinlompolo on kirjannut aika unohtumattomia tapahtumia tarinoihinsa, lievätkö tosipohjaisia, ja usein niissä kohtaavat etelän ihmisten (tai herrojen) tekemiset ja paikallisten ihmisten oma tapa tehdä asioita. Melkoisia kiemuroita jutuissa on, vaikka suoraankin mentäisiin.

Valtameri välillämme - Runoja rakkaudesta ja yksinäisyydestä

Heli Karjalainen on kirjoittanut henkilökohtaiselta tuntuvan runokirjan Valtameri välillämme - Runoja rakkaudesta ja yksinäisyydestä (Katharos, 2011; ISBN 978-952-5957-15-0). Kirjassa on surutyön tunnetta, pitkän parisuhteen loppumiseen liittyen, mutta myös lohdullisuutta on, ymmärrystä elämästä.

Jotenkin tämmöisestä kirjasta, jossa voi aistia kirjoittajan yksityisiä tuntoja, on vaikea kommenttia kirjoittaa. Mutta kyllä tämä kosketti.

Ehkä seuraava katkelma tähän sopii, tunnelmaa kuvastamaan:

Jotakin nurinkurista siinä kyllä on
kaksi ihmistä kävelee hangella
ja vain yhdet jäljet piirtyvät lumeen

Luonnollisesti hullu - evoluutio ja mielenterveys

Marko Hamilo kirjoittaa provosoivasti, pamflettimaisesti, pyrkien tuomaan valoa siihen pseudotieteelliseen, tai ainakin tieteellisesti arveluttavaan toimintaan, mitä psykologian ja psykiatrian parissa harrastetaan: Luonnollisesti hullu - evoluutio ja mielenterveys (Avain, 2011; ISBN 978-951-692-787-2).

Kirjan keskeisen näkökulman antaa evoluutio, mitä ilman on vaikea ymmärtää mitään ihmisen käyttäytymiseen liittyvää piirrettä. Lyhyehköissä luvuissa Hamilo käy läpi monenlaisia teemoja, ja yhden luvunkin sisällä saattaa monta erilaista asiaa törmätä toisiinsa.

Hamilo kritisoi tiedotusvälineitä ja journalismia siitä, että se ei suhtaudu kriittisesti tapahtumiin joissa on psykologisia ulottuvuuksia, esimerkkinä vaikkapa koulusurmat.

Hamilo lähettää reippaita terveisiä yhteiskunnalliseen keskusteluun: ”Suomalaisen yhteiskunnan hysteerinen ja irrationaalinen reaktio koulusurmiin on vain yksi tässä kirjassa käsitellyistä esimerkeistä aikaamme vaivaavasta psykologisesta lukutaidottomuudesta. Taustalla on Suomessa voimakas epätieteellisen psykologian ja psykiatrian, muun muassa psykoanalyysin, traditio.”

Erilaisista terapiamuodoista Hamilolla ei ole paljonkaan hyvää sanottavaa: ”Terapiassa siis ei ole – sikäli jos se yleensä toimii – niinkään kyse itseymmärrystä koskevien kognitiiviste virheiden korjaamisesta vaan optimistisen itsepetoksen ohjatusta opettelusta. Depressio-oireilu ehkä vähenee tämän seurauksena, mutta pikemminkin henkisen kasvun kustannuksella kuin sen avulla.”

Hamilon kirja on puheenvuoro epätieteellisyyttä vastaan: ’Tämä kirja pyrkii ensinnäkin esittelemään evoluutiopsykologiaa, evoluutiolääketieteen erästä haaraa, mahdollisimman kansantajuisella tavalla. Kirjaa voi lisäksi lukea pamflettina ”luonnollisuutta” ja rousseaulaista ”jalon villin” ihannointia vastaan. Ihmisluonto, mielenterveys, onnellisuus ja hyvyys ovat ristiriidassa toistensa kanssa useammin kuin haluaisimme uskoa.’

Positiivisena asiana Hamilo tuo esille kiusaamisen vastaisen KiVa Koulu -ohjelman, joka perustuu ”inhorealistiseen” käsitykseen koulukiusaamisesta: ”Jos kiusaaminen alentaisi kiusaajan statusta vertaisryhmässä, hän lakkaisi kiusaamasta. […] Mitä jos kiusaajaa rangaistaisiin niin että hän joutuisi vertaistensa silmissä naurettavaan valoon.”

Joskus Hamilo rinnastaa asioita vähän hämmentävälläkin tavalla: ’Laktoosi-intoleranssissa on kyse ristiriidasta nykyisen, maitotuotteita suosivat ja ihmiskunnan ”alkuperäisen” ruokavalion välillä. […] Samalla tavoin koliikin, lukihäiriön ja ADHD:n voi nähdä nyky-yhteiskunnan ja lajimme alkuperäisen kehitysympäristön välisenä ristiriitana. Häiriö on länsimaisessa yhteiskunnassa.'

Katso. Näe. Kuvittele. Visuaalisia avaimia bisnesluovuuteen

Jussi Luukkonen on kirjoittanut näppärän pikku kirjan monimutkaisten asioiden havainnollistamisesta: Katso. Näe. Kuvittele. Visuaalisia avaimia bisnesluovuuteen (Infor, 2010; ISBN 978-952-5123-90-6). Tosin kirja pitkälti referoi muita teoksia, mutta tiivistetty kokonaisuus ei hassumpi ole, ainakin se on nopea silmäillä läpi.

Teoksen takakannessa luvataan: "Kirjan luettuasi katsot tarkemmin, näet enemmän ja kuvittelet paremmin sekä opit viestimään visuaalisemmin."

No, ehkä jotain tuollaista kirjasta voi löytääkin. Tosin esimerkiksi miellekarttojen käyttö taitaa olla sen verran yleisesti osattu tekniikka, että ihan hirveän uusia kirjan opit eivät ole.

Kirjassa korostetaan, että ei tarvitse osata piirtää hyvin kyetäkseen visualisoimaan ajatuksiaan. Ympyrät, viivat, monikulmiot ja tikku-ukot riittävät hyvin.

No, kirja seuraa omia oppejaan, eikä sen kuvitusta voi kovin hienona pitää, paikka paikoin jälki on kovin suttuista. Ainakaan rimakauhua tästä ei saa!

Päätoiminen elämä

"No niin, on aika heitellä kivet", sanoo Aarne Kinnunen muistelmakirjassaan Päätoiminen elämä (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25509-3). Ja kyllä kiviäkin lentää, suuntaan jos toiseen. Kinnunen kirjoittaa taitavasti, ja huumoriakin on mukavasti. Kaiken lisäksi Kinnunen ei säästä itseänsäkään muisteluissaan.

On myös myönnettävä, etten tiennyt kuka Aarne Kinnunen on ennen tämän kirjan lukemista, vaikka hänen kuvailemistaan kirjailijoista lähestulkoon kaikki olivat tuttuja, jopa suosikkejani, kuten esimerkiksi Saramago.

Ja entä mitä on sitten tämä estetiikka, jota Kinnunen on professorina opettanut ja tutkinut? No, kovin paljon en estetiikasta ymmärtänyt tämän kirjan jälkeen, jotain kuitenkin, ainakin sen että aihe rupesi tosissaan kiinnostamaan. Kinnusen kirjoja on syytä lukea enemmänkin.

Kirjan alussa Kinnunen nostaa esille lainauksen Tsehovilta, Elämä on mennyt aivan kuin ei olisi elänytkään, ja pohdiskelee: "Tämä syvältä koskettava eksistentiaalilause on itse asiassa tärkeimpiä kysymyksiä, joita voi itselleen asettaa. Jos sen tulee kysyneeksi, on katsanto muuttunut. Jos taas ei tule kysyneeksi, on kuin ei olisikaan elänyt."

Kinnunen myös ehkä viittaa omiin muistelmiinsa todetessaan: "Vakavasti sanoen kieli ei salli meidän puhua itsestämme joutumatta naurunalaiseksi. Tätä kielen herruutta ylitse kaiken jokainen ei huomaa, ja siksi heidän muistelmansa ovat hauskoja luettavia."

No, tätäkin hauskuutta kirjasta löytyy, ja jonkin verran myös sellaista mitä aluksi pidin jaaritteluna, kunnes totesin että kyllä sielläkin aina jokin ajatuksen tynkä on, ellei syvempääkin totuutta.

Ja jännällä tavalla kirja kulkee, asiasta ja aiheesta toiseen. Välillä puhutaan esimerkiksi kalastamisesta, sitten opettamisesta korkeakoulussa, sitten kirjailijoista, välillä hutkitaan kollegoja, ja sitten tuleekin kuvaus siitä mitä on elää vuosikymmeniä vahvatahtoisen vaimon kanssa, kuka siinä kesyyntyykään.

Melkoinen muistelmateos tämä on. Kinnunen osaa kertomisen taidon.

Kotiinpaluu

Håkan Nesserin rikosromaani Kotiinpaluu (Tammi, 2001; ISBN 951-31-2128-3) tuntui jotenkin väljähtäneeltä, ehkä siksi että olen niin monta Nesserin kirjaa jo lukenut ja tässä oli kovin paljon samoja teemoja.

Ja ehkä oli myös niin, että kysymys syyllisyydestä tai syyttömyydestä on toki kiinnostava, mutta en oikein pitänyt siitä tavasta millä Nesser tässä aihettaan käsitteli.

Mutta kyllä Nesser taitava on, tässäkin tarinassa jossa 24 vuotta vankilassa elänyt mies pääsee vapauteen. Ja vuoden päästä metsästä löytyy ruumis. Mitä yhteyttä näillä tapahtumilla on?

Kovin ankea on Nesserin maalaama maailma tässä kirjassa. Ehkä on niin, että myöhempiä Van Veeteren -tarinoita lämmittää uudenlainen tapa käsitellä asiaa, niissä oli jotain sellaista tuoreutta joka tästä puuttui.

Erinomainen dekkari, mutta ei Nesserin parhaita.

Nautitaan raakana

Olen jo aiemmin arvioinut yhden kirjan Henkka Hyppöseltä, enkä silloin oikein päässyt perille siitä kuka Hyppönen oikein on. No, en vieläkään tätä tiedä, mutta tämä kirja ei ollut hassumpi kokonaisuus, vaikka kritisoitavaakin löytyi: Nautitaan raakana (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6268-9).

Kirjan irtopäällyksessä on teksti ”Elämä sellaisenaan, mitään lisäämättä, mitään poistamatta”, mikä kohtuu hyvin tiivistää kirjan sanoman. Kyseessä on elämäntaito, pyrkimyksenä läsnäolo, ja tätä kautta hyvä elämä.

Hyppönen on selvästi lukenut paljon asiaan liittyvää kirjallisuutta, osaa myös kriittisesti arvioiden, ja muutenkin ollut tekemisessä monenlaisten hyvinvointiin liittyvien asioiden kanssa, esimerkiksi osallistunut elämänhallinnan kursseille.

Kirjan alkupuolikas teki vaikutuksen, sillä vaikka Hyppösellä ei olekaan mitään varsinaisesti uutta sanottavaa, pystyy hän hyvin tiivistämään esimerkiksi aivotutkimuksen tuoreita tuloksia ihmisen ajattelun luonteesta. Ja hyvin hän myös kuvaa nykyaikaisen elämänmuodon olennaista dilemmaa, sitä miten toisaalta kykyä sanalliseen ja abstraktiin ajatteluun edellytetään suuressa määrin ja miten toisaalta tämä aivojen kyky irrottaa meidän hetkessä elämisestä, saa meidät sokeiksi sille todellisuudelle jossa parhaillaan elämme.

Esimerkiksi voit miettiä, olitko tuota äskeistä lukiessasi tietoinen siitä, mitä vaatteita on ylläsi ja millaisen kosketuselämyksen ne ihollesi tuottavat. Tai millaista hurinaa huoneessasi kuuluu ulkoa kadulta tai koneellisesta ilmanvaihdosta.

Näköaistin luonteesta Hyppönen kirjoittaa napakasti, siitä miten iso osa visuaalisesta informaatiosta on illuusiota: ”Esimerkiksi siitä, mitä näet tällä hetkellä, maksimissaan viidesosa on peräisin verkkokalvolta. Loput kuvasta on peräisin talamuksen ja aivokuoren välisestä dialogista. Tässä dialogissa puuttuvia kohtia täydennetään, kunnes kuva täyttää tehtävänsä ja se on organisoitu, eli se tarkoittaa meille jotain. Erittäin taitavaa kädenjälkeä. Voit oikein onnitella aivojasi.”

Ja tämä oli oikein onnistunut vertaus: ”Kokemuksemme ja maailman todellisten tapahtumien välisestä suhteesta voidaan kärjistäen sanoa, että tietoisuutemme on monelta osin kuin mehutetra, johon tihkuu valoa pillinreiästä.”

Mutta elämä raakana, se auttaa: ”Onneksi voimme oppia avaamaan tietoisuuttamme aistikokemuksille sekä tarkkaavaisemmille havainnoille ja päästä ennustusten eri muotojen jäljille.”

Miksi sitten olemme onnettomia, yltäkylläisyyden keskellä? ”Ihminen tottuu lähes mihin tahansa, myös yltäkylläisyyteen, ja haluamme lisää, jos kaikilla muilla näyttää olevan enemmän, vaikka emme mitään tarvitsisikaan.”

Tähän liittyy myös ihmisen sosiaalisuus, tarve saada lauman hyväksyntä, mikä riistää ihmiseltä sen vähäisenkin ohjausvallan joka ihmisellä on itseensä: ”Yritämme kaikin tavoin välttää tilannetta, jossa joudumme lauman epäsuosioon. Sosiaalisessa tilanteessa epäonnistumisen pelko on siis tavallaan kuolemanpelkoa, äärimmäistä mielipahaa.”

Entä sitten se kritiikki? No, se liittyy siihen miten tiettyjä tekniikoita ja muodikkaita trendisanoja, esimerkkinä mindfullness, käytetään kirjassa ilman kunnollista lähdekritiikkiä. Onneksi Hyppönen ei kuitenkaan yritä myydä lukijalle TUOTETTA, joka parantaisi elämän, vaan kannustaa oman järjen käyttöön (ja hetkessä elämiseen).

Mutta vaisu oli fiilis kirjan jälkeen, ei tästä kyllä loppujen lopuksi käy ilmi, miten hetkessä eläminen oikeasti parantaa elämää. Nyt tuntuu siltä, että kirjassa myydään, loppujen lopuksi, patenttireseptiä sille, miten saada lisää menestystä ja vaikutusvaltaa.

Puiden kansa

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvakirja pureutuu metsään liittyvien myyttien maailmaan: Puiden kansa (Miellotar, 2006; ISBN 952-99113-1-9). Mutta vaikka puista kovasti pidänkin, jotenkin tämä kirja jätti kylmäksi.

Ehkä siksi, että oma luontokokemukseni ei oikein vastaa sitä, mitä tässä on tavoiteltu. Itselläni metsään liittyy myös metsätyön tekemisen elementtejä, marjojen keräämistä ja sen sellaista. Pelkkänä myyttinä en voi metsää kokea.

Kirjassa käydään läpi kansanperinnettä metsään ja puihin liittyen, kansan uskomuksia, pyhyyden kokemusta, pyhiä paikkoja ja sen sellaista. No, kaikki tämä on jotenkin kuin päälle liimattu omaan käsitykseeni metsästä.

Ikään kuin tässä yritettäisiin jotenkin muinaiseen palaamalla herättää henkiin ihmisten kokemusta metsästä. Mutta miksi näin? Ei taidekaan toista toistamistaan sitä mitä jo on tehty, miksi luontokokemuksessa pitäisi siis mennyttä tavoitella?

Ristiriitainen teos, ei kyllä minua puhutellut, mutta voihan tällä paikkansa jossakin kirjahyllyssä olla.

Loruja linnuista

Elina Kynsijärven lorut ja Benjam Pöntisen valokuvat tekevät tämän kirjan: Loruja linnuista (Maahenki, 2011; ISBN 978-952-5870-48-0). Kirjan lintuvalokuvat ovat onnistuneita ja lorut sopivat niiden yhteyteen. Mutta jotain vaisua tässä kirjassa silti on.

Ajattelin, että tässä olisi hyvä iltasatukirja lapsille, mutta kahden rupeaman jälkeen kirja sai tuomion: tylsä, ja vaihdettiin toiseen kirjaa.

Ehkä kirjaa vaivaa jonkinlainen yllätyksettömyys ja mielikuvituksen puute, mene ja tiedä. Itseäni se miellytti enemmän kuin lapsia, mutta minä olenkin aikuinen.

Lainatut, viivatut, tentityt

Hanna Kuusi on kirjoittanut mielenkiintoisen historiikin kirjastomaailmasta: Lainatut, viivatut, tentityt (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-280-0). Teoksella on alaotsikkona Ylioppilaskunnan kirjasto / Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto 1858-2009, ja se kertoo tsaarinajan yliopistossa toimineesta ylioppilaiden omasta kirjastosta, joka kasvoi ja kehittyi ja muuttui loppujen lopuksi osaksi Helsingin yliopiston kirjastoa.

Kirjasta käy hyvin ilmi opiskelijakirjaston palvelutehtävä: "Ennen kaikkea opiskelijakirjastot poikkesivat muista tieteellisistä kirjastoista palveluorientaatiollaan - opiskelijat tarvitsivat palvelua ja toisaalta kehittynyt palvelukulttuuri opetti opiskelijat kirjaston käyttäjiksi."

Kirjojen lainausmahdollisuus on ollut ja on opiskelijoille tärkeä, myös taloudellisessa mielessä: "Kirjojen lainaus oli huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin suora opintotuki. [...] Opiskelijakirjaston laskelmien mukaan yksittäinen opiskelija säästi vuodessa 1500-2500 markkaa, kun pystyi lainaamaan tenttikirjansa kirjastosta. Jos opiskelijat olisivat ostaneet kirjansa, olisi se merkinnyt 39 miljoonan markan investointeja vuosittain. Vertailun vuoksi opiskelijakirjasto käytti kurssikirjallisuuden hankintaan vuonna 1990 noin 1,7 miljoonaa."

Sellaiset tieteenalat joilla kirjallisuudella on erityisen suuri merkitys hyötyvät kirjastolaitoksesta valtavasti. Kirjasta käy ilmi, että 1990-alkupuolen taloudellisen kriisin aikana laskettiin, mitä kurssikirjallisuus tulisi maksamaan opiskelijalle: "Oikeustieteellisen maisteritutkinnon kirjapaketin hinnaksi saatiin 32 000 markkaa ja valtiotieteellisen tutkinnon 24 000 markkaa." Ja tässä oli kyseessä vain tutkimusvaatimuksissa mainitut kirjat.

Teos on mainio kuvaus kirjastosta "sisältä päin", ja samalla se valottaa olennaista yhteiskunnallista toimintoa jota ilman osaamista tuskin voisi ajatella syntyvän, ainakaan samassa mitassa kuin mistä olemme saaneet Suomessa tähän asti nauttia.

Hieno työtä, sekä historiikin tekijältä että historiikissa kuvatulta laitokselta!

Paluu

Turkka Hautalan nimi pomppasi esiin jossakin kirjablogissa, en nyt muista missä, ja siellä kehuttiin jotain toista Hautalan kirjaa, mutta lainasin kuitenkin tämän romaanin: Paluu (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8480-7). Ja kyllä kannatti, tämä on hieno kirja, vaikka aluksi sitä epäilinkin.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Väinö Linna, ja hän lähtee kirjan alussa etsimään isäänsä, josta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään.

Kirja kertoo pikkukaupungissa elämisestä, kotiinpaluusta, ulkopuolisuudesta, ja on tässä kehityskertomuksenkin aineksia, siitä miten rikkinäinen ihminen ehkä voisi eheytyä.

Ja alkoholi, sillä on iso rooli tarinassa, viitataanhan tässä monen monituisen kertaan Bukowskiin, hänen teoksiinsa ja elämäänsä, ja ennen kaikkea alkoholin käyttöönsä. Ihan loppuun asti romaanin jännite ei kanna, mutta aika hyvin tarina silti koukutti lukemaan.

Pojan kotiinpaluusta tarinassa on kyse, samaten on kyse siitä mitä alkoholi voi tehdä ihmisille, niin käyttäjille kuin läheisille. Ja sovitusta etsimässä myös ollaan, mutta onko sovitus mahdollista, sitä on turha tässä paljastaa.

Karheaa, jollain kummalla tavalla onnellisiin ajatuksiin johdattava on tämä romaani nyrjähtäneistä ja paikaltaan suistuneista ihmiskohtaloista. Jospa tästä peilistä itseäänkin voisi tutkailla...

Kukoistavan johtamisen käsikirja

Keijo Halinen ja JP Jakonen ovat kirjoittaneet kirjan, joka on ehkä enemmän elämäntaito-opas kuin johtamisopas: Kukoistavan johtamisen käsikirja (Basam Books, 2011; ISBN 978-952-260-049-3). Kirja lupaa paljon, mutta kovin tyhjältä tuntui teoksen lukemisen jälkeen. "Iso ääni ja vähän villoja", voisi sanoa.

Sitä ei voi kieltää, etteivätkö kirjoittajat paikka paikoin osaisi sanoa terävästi ja sattuvasti, mutta ongelmana on se että paketti on päällystetty melkoisella soopakerroksella ja vielä laitettu tuotemerkkejä® perään.

Kirjoittajat lähtevät hyvin ja vauhdikkaasti liikkeelle kertoen kaikenlaisista ongelmista, mitä organisaatioiden johtamisessa ja erityisesti muutosjohtamisessa on. Ja havainto siitä, että ihmisessä itsessään on sisäänrakennettu muutosvastarinnan koneisto on oikein oiva.

Eikä hassumpaa ollut myöskään pohdinta siitä, miten nopea toiminta jää useimmiten tehottomaksi, sillä se perustuu usein ongelmien väärinymmärtämiseen: "Ongelmat nähdään usein teknisinä, kun ne todellisuudessa vaativat mukautumista. [...] [O]ngelma yritetään ampua hengiltä ja palata sen jälkeen solmio suorassa (ja veriroiskeet rinnuksilla) takaisin palaveriin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja itse asiassa, juuri mitään ei silloin tapahdukaan, kun mukautumista ja kehitystason kasvua vaativat ongelmat koetaan teknisinä, lapiolla kuoliaaksi nuijittavina pikku probleemeina."

Eikä hassumpi ollut myöskään tapa jakaa ihmisen luontainen näkökulma neljään tyyppiin: visionääri, toimija, vuorovaikuttaja ja systeemikko. Tosin tunsin omalta osaltani olevani kaikkia näitä, tilanteesta riippuen, eli tästä tulee kysymys kuinka toimiva tämäkään jaottelu on.

Mutta kirjan ongelmana on se, että esimerkksi muutosvastarinnan koneistoa pyritään käsittelemään tavalla jota ei voi olla rinnastamatta pseudotieteeseen®. Kirjoittajat menevät vauhdilla metsään, ulkomailta tuoduilla opeilla. Enkä tiedä lohduttaako lukijaa se, että kirjoittajat rinnastavat näihin oppeihin tutustumisensa uskonnolliseen heräämiseen.

Ja höttöä piisaa: "Kun ihminen toimii yhteydessä viisauteen ja myötätuntoon ja kun hän olemalla yhteydessä näihin voimiin tuntee olevansa osa merkityksellistä maailmankaikkeutta, hän kukoistaa."

Paradoksaalista kyllä, kirjoittajat yrittävät ohjata lukijansa pois itsekeskeisyydestä kohti eräänlaista yhteisöllistä kokemusta ja ymmärrystä, mutta tästä kaikesta tulee jotenkin egoistinen fiilis, varsinkin kun samalla rivien välissä kaupitellaan yhtä sun toista tuotetta.

Kirja yrittää tarjota lukijalleen tien henkiseen kasvuun ja itsekasvatukseen. Ehkä se tätä voi olla, mutta en kuitenkaan jaksa näihin oppeihin uskoa.

2 x Rimminen

Mikko Rimmisen kaksi runokokoelmaa on laitettu yksiin kansiin: 2 x Rimminen (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6649-6). Runot ja proosarunot ovat ilmeikkäitä, teoksessa on vahva runoilijan ote elämään. Ja jotenkin on maailma syrjällään, auki, niin että lukija voi kurkistaa ihmisen sisään.

Kirjasta löytyvät kokoelmat Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (vuodelta 2000) ja Sumusta pulppuavat mustat autot (vuodelta 2003).

Eipä tässä voi sanoa juuri muuta kuin että tykkäsin. Runot ovat niin tiiviitä, että niitä ei oikein voi lainata kuin kokonaisina, mutta otetaan yksi näyte: "Jätin kengät vesirajaan. Ne eivät seuranneet minua."

Rimminen leikittelee sanojen merkityksillä, esimerkiksi "melkein koski" avaa runon kontekstissa polkuja ajatella moneen suuntaan, monenlaiseen elämän todellisuuteen.

Kyllä tykkäsin. Jos nyt runoista ylipäänsä voi tykätä, sen verran kovaa ne joskus tökkäävät kylkeen.

The University in the Making of the Welfare State - The 1970s Degree Reform in Finland

Marja Jalava has written an extremely interesting review of Finnish educational policies, focusing on the higher education reform in the 1970s but also providing a wider perspective on the Finnish university system: The University in the Making of the Welfare State - The 1970s Degree Reform in Finland
(Peter Lang, 2012; ISBN 978-3-631-58461-3).

One of the potential topics of discussion related to the Finnish university system is whether there is such a thing as “Nordic identity”. Here Jalava notes: ‘As such, regardless of whether a distinct “Nordic welfare regime” in the proper sense has ever existed or whether it has merely been a variation on common European patterns and themes, it has remained a powerful reality as the political and ideological discourse throughout the period in question.”

But lets go back in history a bit, to the early days of the Finnish university system.

In the 1800s Russia had a major influence on Finnish higher education: ‘In general, universities were looked upon as functions of the state, and from the perspective of economic advantage. As summed up in 1850 by the Russian Governor-General of Finland, Prince Aleksandr Menschikov, the “old-style” universities appeared to be disastrous for their respective countries, since they had failed to distinguish between the educational principle and social criticism.’

In the early 1900s, University of Helsinki player a major role in Finnish society: “The position of the University of Helsinki was further strengthened by the active political role of its professoriate. From 1918 to 1944, half of the Finnish prime ministers were or had been professors at the university, and during the same period, there was only one government that did not have at least one professor in its Cabinet.”

After the war, in 1950s and 1960s, it was realized that investing in research and education is not a sacrifice but a productive investment: ‘All in all, in less than ten years, the majority of leading Finnish politicians and experts, including the president of Finland, Urho Kekkonen, had made a U-turn in their attitude to higher education. The baby-boomer “student flood” was no longer considered a natural disaster threatening to break down the nation’s bearing capacity, but a national resource which, similar to water resources in Northern Finland, was highly valuable once harnessed to productive purposes.’

In the 1960s, President Kekkonen took an active role in educational policy, establishing a working group on higher education: “President Kekkonen staked his authority on the case by making a radio speech in the very same day as the group published its report. […] Kekkonen boldly concluded that he fully supported a law on the development of higher education and research training over the period of 1966-1980, brooking no bargaining over the issue or efforts to water it down.”

The Ministry of Education had a very strong position in the 1960s, and expanded its reach: “The centralization of higher education continued in 1971, when all universities came under control of the Ministry of Education despite the opposition of universities of technology, business schools, and the interest groups of industry and commerce, which, for good reasons, worried about the increasing interference of the civil servants in the university-industry research collaboration.”

In the early 1970s, there appeared a strong leftist movement of students: “Ironically, for many Finnish students with a bourgeois background, the decisive turning point to radicalization was an exchange student year in USA, based on the Fulbright Exchange Program initially established to strengthen the Western capitalist orientation in Europe.”

And the same time, educational policies shifted to the left, resulting in a very ambitious degree reform attempt. The various phases of the reform provide fascinating reading, but I won’t go into the details here.

However, gradually there appeared a strong unified opposition in the reform, and the final results were far from the initial wide-ranging plans: “After more than 3,000 people had worked on the reform five years more or less full-time, the end result eventually seemed to differ only slightly from the starting point regarding the bold ambition of reinventing higher education.”

However, this reform attempt did have a lasting effect, as the successors of the reformers invented new more effective ways of reforming the university system as a whole, and the new approach took shape in the 1980s, emphasizing accountability, quality and management by results.

Here is how Arvo Jäppinen, the future head of the Department for Higher Education and Science Policy at the Ministry described the new approach in 1989: “The overall starting point of the new policy is that the state allocates more resources and power of decisions to the universities, but at the same time, it expects of them profitable performance.”

Tie vie

Lasse Kylänpään valokuvateos on ihmeellinen ja surullinen: Tie vie (Maahenki, 2008; ISBN 978-952-5652-39-0). Kirja kertoo moottoritien rakentamisesta, maisemasta ennen ja jälkeen: "Tämä kirja keskittyy tapahtumiin Paimion ja Lohjan välillä vuosina 2002-2008. Tänä aikana valmistui yhteensä 86 kilometriä moottoritietä."

Kyseinen moottoritie on Eurooppatie E18, ja Kylänpää kertoo kuvin ja tekstein alueen luonnosta ennen moottoritien rakentamista ja sitä miten moottoritie rikkoi luonnon ja maiseman kahteen erilliseen osaan.

Kirjakaan ei ole vailla ongelmia, onhan sekin vaatinut resursseja luonnosta: "Kädessäsi oleva kirja kantaa mukanaan raskasta, näkymätöntä taakkaa. [...] Yhden laskutavan mukaan kirjan koko painos on kuluttanut luonnonvaroja sen verran, että sillä olisi saanut rakennettua noin kuusi senttimetriä moottoritietä."

Kirjan nimi, Tie vie, on tuttu sanonta, joka viittaa siihen että tietä pitkin voi kulkea jonnekin. Mutta Kylänpää osoittaa, että tie myös ottaa: tie vie.

Hieno kirja, tärkeä aihe. Ehkä paradoksaalisin juttu kirjassa oli, että eräät Kylänpään valokuvat valmistuneesta moottoritiestä olivat kauniita. Kaikessa kolhoudessaan on moottoritiessä myös jotain hohdokasta, meille ihmisille, tai ihmisen silmälle.

Mutta luonto, siltä viedään, sitä viedään.

Ymmärrys hoi! Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen

Kimmo Suomi ja Katriina Kajannes ovat toimittaneet kiinnostavan artikkelikokoelman Ymmärrys hoi! Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen (Kustannusosakeyhtiö Hai, 2011; ISBN 978-952-5934-06-9). Miten käy painetun kirjan, ja onko elektronisilla välineillä käyttöä oppimisessa?

Lainaus kirjan takakannesta: "Kirjassa pohditaan Euroopan neuvoston päätöksen (dokumentti nro 12608, 6.5.2011) merkitystä oppilaille ja opettajille. Siinä nimetään mm. matkapuhelimet, langattomat verkot ja laajakaistat sekä niihin liitetyt tietokoneet potentiaaliseksi vaaraksi lapsille ja opettajille."

Yritin tätä mainittua dokumenttia löytää netistä, mutta enpä sitä nopealla etsimisellä löytänyt, joten en voi sanoa mitä siellä tarkkaan ottaen on todettu. Mutta lähtökohtana lienee radiotaajuisen (ja mikroaaltosäteilyn) terveysriskit, liittyen altistumiseen esimerkiksi koulujen tietokoneluokissa.

Terveysriskit ei ole suinkaan kirjan ainoa teema, mutta ehkä se joka on kaikkein kiistanalaisin. Mikko Ahosen toteaa artikkelissaan Koulut, langattomat verkot ja terveysriskit yrittäneensä nostaa asiaa esille Opetushallituksen suunnalla mutta ilman tulosta: "Onneksi on edes tämä kirja, jossa voimme avoimesti keskustella aihealueesta."

Varsinaista keskustelua en kirjasta kuitenkaan löytänyt, pikemminkin oli niin että langattomat verkot nostettiin esille potentiaalisena terveyshaittana parissa artikkelissa ja muissa asiaan ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mutta oli kirjassa aihe jossa esitettiin eriäviä näkemyksiä, ja se oli kirjan merkitys oppimisessa ja ymmärtämisessä. Heti kirjan alussa oli artikkeleja, joissa painettua kirjaa pidettiin suurenmoisena saavutuksena, sivistyksen perustana ja kulutuskulttuurin vastapainona. Näin Eero Tarasti: "Kirja uhmaa tätä kuluttamisen yhteiskuntaa. [...] Lukiessamme kirjaa emme kuluta emmekä tuhoa mitään, emme ole tehokkuusideologian vallassa."

Näiden ajatusten vastapainona löytyy kirjan lopusta (tarkoituksellinen sijoittelu?) muutama artikkeli, jotka nostavat tietotekniikan mahdollisuudet esiin positiivisessa valossa.

Leo Stranius kirjoittaa sosiaalisesta mediasta ja verkkovaikuttamisesta: "Sosiaalisessa mediassa esiintyvässä joukkoälyssä on kyse siitä, että hallinnon, järjestöjen ja epämuodollisten liikkeiden havaitsemia ongelmia ja kysymyksen asetteluita voidaan laittaa eri verkkoyhteisöille entistä helpommin ratkaistaviksi. Satunnaisen asian ympärille kerääntynyt ryhmä pystyy tuottamaan todennäköisesti monipuolisempia ratkaisuja kuin vakiintunut taho, opetusohjelma tai perinteinen yhdistystoiminta. Verkottunut kansalaistoiminta mahdollistaa tiedon nopeamman käsittelyn ja reagoinnin sekä luo uusia näkökulmia ja ratkaisuja."

Ja sitten on kirjan kiinnostavin artikkeli, tosin monelta osin aivan liian lyhyt, jotta asian perimmäistä merkitystä pystyisi täysin arvottamaan, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kirjoitus silti: Kimmo Suomen artikkeli "Kiinalainen tietoisuustaito - kokemuksia verkko-oppimisesta meillä ja muualla".

Suomi kertoo kansainvälisistä kokemuksistaan verkko-oppimisen ja opettamisen parissa, muun muassa Portugalissa, Etiopiassa ja Kiinassa.

Kokemukset Kiinasta olivat hämmentäviä, kiehtovia:

Opettajien tiedot, taidot ja käsitykset verkko-opettamisesta suorastaan tyrmäsivät omani. [...] Ensimmäinen opetus oli, että verkkopedagogiikkaa ei ole - se ei poikkea mitenkään muusta pedagogiikasta. Verkko-opetuksessa pitää asettaa etusijalle lasten ja nuorten tietoisuustaidot ja niiden kokonaisvaltainen edistäminen, jotta uutta oppimista voi tapahtua. Ymmärsin, että tietoisuustaidoilla tarkoitettiin niin henkisiä kuin fyysisiä selviytymiskykyjä. [...] Verkko-opetuksessakin harjoitettavien tietoisuustaitojen (mindfulness) alueeseen kuuluvat aistit, keho eritteineen ja mieli. Niiden maailmasta luomaa yhtä tietoisuutta ei voi viedä millekään virtuaalitasolle: tulkitsemme maailmaa aina tietoisuudestamme käsin. [...] Verkossa toimimisen tulisi auttaa meitä mielen harjoittamiseen samaan tapaan kuin harjoitamme liikkumisen avulla ruumistamme, terveyttä, kuntoa ja toimintakapasiteettiamme (bodyfulness). [...] Kiinalaisessa verkko-opetuksessa on lopullisena tavoitteena kokonaisuuksien hahmottaminen ja sen lisäksi yksityiskohtien löytäminen eri vivahteineen. Kyse ei ole siis deduktiivisesta tai induktiivisesta lähestymiskulmasta oppimiseen vaan niistä kummastakin epälineaarisesta ja samanaikaisesti.

Pitkä lainaus, mutta tämä kyllä sai miettimään. Kiinnostavaa - olisiko meillä täällä Suomessa oppimisen paikka, Kiinasta?

Pääsky, kissa, ruusu, kuolema

Håkan Nesserin rikosromaani oli melkoinen järkäle: Pääsky, kissa, ruusu, kuolema (Tammi, 2008; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-4005-2). Tässä sattuu ja tapahtuu, ja Van Veeteren matkustaa ulkomaillekin rikosta selvittelemään. Mutta vaikka Nesser kirjoittaa hyvin, paikka paikoin olisi ollut kyllä tiivistämisen varaa, eikä Nesser tuntunut olevan ihan terävimmillään tässä kirjassa.

Antikvariaatissa eläkepäiviä viettävä Van Veeteren, jota entiset kollegat edelleen vahingossa nimittävät komisarioksi, saa vieraakseen papin, joka haluaisi kertoa itseään askarruttavasta luottamuksellisesta asiasta, joka tuntuu liittyvän rikokseen.

Mutta Van Veeterenillä on kiireitä, hammaslääkäri ja ulkomaanmatka. Kun hän palaa takaisin Maardamiin, käy ilmi että pappi on kuollut. Tästä alkaa keriytyä auki vyyhti, jossa rikollinen ja poliisi käyvät piirileikkiä.

Tämän kirjan ongelmana voi pitää sitä, että toisin kuin eräissä muissa rikosromaaneissaan Nesser ei tässä kirjassa pysty tekemään rikoksesta ja rikollisesta vastavoimaa poliisien toiminnalle, sellaista jossa lukija näkisi myös rikollisen "kasvot", ja ne syyt jotka rikokseen johtivat.

Jännitystä kyllä riittää, mutta vähän tässä on semmoista asetelmaa kuin amerikkalaisissa jännityselokuvissa jossa pahaa ei yritetäkään ymmärtää.

Toisaalta on sitten sanottava, että Nesser osoittaa tässäkin kirjassa kykynsä kertoa yhteiskunnasta ja ihmisistä, pureutua pinnan alla kyteviin jännitteisiin. Ei mielestäni parasta Nesseriä, mutta rikosromaanien kärkeä kuitenkin.