Leireistä (ja hauraudesta, sitkeydestä)

Luin jokin aika sitten Markus Zusakin teoksen The Book Thief. Teoksen lukeminen kesti aika kauan, sillä aihepiiri ei ole kevyt, vaikka teos on luokiteltu monissa maissa lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Teos on saanut suuren määrän palkintoja, ja on aiheen vakavuudesta huolimatta ollut myyntilistojen kärjessä.

Teoksen tapahtumavuosi on 1939. Pääasiallinen tapahtumapaikka on katu nimeltä Himmel (= Taivas) Molchingin pikkukaupungissa Dachau-keskitysleirin tuntumassa. Keskitysleiri ei sinänsä näy teoksessa, mutta on omalta osaltaan osa tarinaa.

Kirjoittaja on saanut yhdistettyä yksityisen ja yleisen kontekstin käyttämällä etäännytettyä näkökulmaa. Teoksen kertojanäänenä toimii Kuolema itse. Kuolema (viikatteineen) näkee laajemmin maapallon tapahtumia kuin teoksen henkilöhahmot, mutta samalla on omalla tavallaan rajallinen toimija, ja pohdiskelee "työnsä" kautta ihmisyyden olemusta.

Teoksen päähenkilö on orpotyttö nimeltä Liesel, jonka vanhemmat ovat kommunisteja ja joutuvat natsi-Saksan uhreiksi. Uusi ottoperhe on köyhähkö mutta tavallinen saksalainen perhe. Ottovanhemmat Rosa ja Hans ovat omatuntonsa kanssa painivia "hyviä ihmisiä", jotka kirjan kuluessa kasvavat teoksen varsinaisiksi sankareiksi.

Teoksen eräs keskeinen teema ei niinkään ole syyllisyys vaan pikemmin ne tekijät, jotka joissakin tilanteissa tekevät tavallisista ihmisistä sankareita, tai ainakin toimijoita jotka vastustavat vähemmistöt alleen jyräävää yhteiskunnallista koneistoa. Mistä syntyvät kyseenalaistamisen pienet ajatuksenkipinät, ja miten ne johtavat vähitellen yhä aktiivisempaan toimintaan, esimerkiksi keskitysleireille vietävien juutalaisten auttamiseen ja suojeluun.

Heti Zusakin teoksen jälkeen luin Imre Kertészin teoksen Kohtalottomuus (Otava 2003), josta kirjoittaja palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2002. Kertészin teos on fiktiota, mutta perustuu vahvasti omaelämänkerralliseen aineistoon. Samoin kuin teoksen päähenkilö, Kertész joutui 14-vuotiaana unkarinjuutalaisena ensin Auschwitzin ja myöhemmin Buchenwaldin keskitysleirille.

Mikä tekee Kertészin teoksesta Nobelin arvoisen? Vaikea kuvata sanoiksi, mutta kirjallinen mestariteos tämä kyllä on. Luin teoksen reilussa vuorokaudessa, mutta siinä riittää pohdittavaa pitkään.

Kertész kertoo systemaattisesta pahuudesta sisältä käsin, keskitysleirien pitkälle jalostetuista prosesseista joilla sinne joutuneet saatiin ilman vastarintaa käsiteltyä maksimaalisen tehokkaasti. (Vrt. Auschwitzin kukkaistutukset, siistit käytävät, jalkapallokenttä ja suihkut.)

Olen ollut viime päivät tiiviisti tekemisissä laatuajattelun kanssa, enkä voinut välttää miettimästä, miten keskitysleirin tuhoamiskoneisto olisi arvioitu esimerkiksi EFQM-mallin mukaisesti? Strategian luominen ja jalkauttaminen, johtajuus, prosessien suorituskyky, yhteiskunnallinen vaikuttavuus... Hirveää ajatella eteenpäin tällä mallilla. Laatua ja laatuajattelua toki tarvitaan, mutta se ei voi korvata inhimillisyyttä ja ymmärrystä.

Mikä kirjassa on ainutlaatuista on kirjoittajan kyky tuoda keskitysleirikokemukset esille nuoren ihmisen naivista näkökulmasta. Päähenkilö ihmettelee ympärillään tapahtuvia asioita ja omaa rooliaan niissä. Paradoksaalista kyllä, Kertész pystyy kuvaamaan inhimillisen onnellisuuden kokemusta joka voi syntyä jopa hirviömäisen koneiston rattaissa. Miten haurasta ja miten sitkeää voikaan ihmisyys olla. Ja miten kauheaa.

Pohdiskelin täällä aiemmin lukemisen taitoa ja mainitsin Jorge Semprúnin teoksen Kirjoittaminen tai elämä (LIKE 2000). Semprún kävi myös läpi keskitysleirin, mutta hän oli pakotettu jättämään kirjoittamisen vuosikymmeniksi. Kirjan nimi viittaa siihen, että hän valitsi elämän - jos hän olisi yrittänyt kirjoittaa kokemuksistaan, ei hän olisi voinut elää. Ja teos kertoo siten enemmänkin siitä, mitä kokemukset saivat aikaan Semprúnissa, eivät niinkään sitä mitä hän keskitysleireissä koki. Merkittävä kirjallinen teos joka tapauksessa tämäkin.

Aihepiiriin osuus suoraan myös Roberto Benignin elokuva Kaunis elämä. Hieno ja koskettava, äärimmäisen vaikeasta aiheesta.

Mistä tämä kiinnostus keskitysleireihin? Ehkä ihmiskunta vihdoin alkaa ymmärtää tapahtuneita hirveyksiä, kirjallisuuden sekä elokuvien ja muiden taiteenlajien avulla. Ehkä jopa opimme tapahtuneesta jotakin. On jo korkea aika.