Kirjoittajia - W. G. Sebald, Mauri Sariola

Sain äskettäin luettua W. G. Sebaldin (1944-2001) romaanin Saturnuksen renkaat (Tammi, 2010; suom. Oili Suominen). Mitä en tiennyt ennen kuin jälkikäteen, oli Sebaldin perheen suhde natsi-Saksaan: hänen isänsä oli natsiupseeri joka oli sotavankeudessa toisen maailmansodan jälkeen.

Tässä mielessä teos liittyy aiemmin käsittelemääni leirien teemaan, vaikka natseja teoksessa ei suuressa määrin mainitakaan. Tosin silkinviljelyn historiaa käsittelevässä kohdassa taidetaan mainita niin keisarillinen kuin natsien Saksa. Mutta epäilemättä teoksen nimellinen kehyskertomus - patikkaretki Englannin maaseudulla - kytkeytyy vahvasti toisen maailmansodan traumojen purkamiseen.

Sitäkään en tiennyt, että Sebaldia pidettiin vahvana Nobel-ehdokkaana, minkä sitten kuolema auto-onnettomuudessa teki mahdottomaksi. (Syynä sydänkohtaus - kyydissä ollut tytär selvisi hengissä.)

Kirja on omanlaatuisensa, ei oikein romaani, ei oikein esseekokoelmakaan, vaan jotain erityistä ja ihmeellistä. Sebald oli eurooppalaisen kirjallisuuden tutkija ja opettaja ja ammensi laajalti kirjallisuudesta omiin teoksiinsa, esimerkkinä Joseph Conradin keskeinen rooli Saturnuksen renkaissa. Kaikkia kirjallisia viittauksia tuntuu olevan mahdotonta edes tunnistaa, mutta se ei ole tarpeenkaan. Osoitus kirjoittajan taidosta on se, että teksti on samalla äärimmäisen selkeää ja kuitenkin ladattu hienovaraisilla merkityksillä. Vähän niin kuin pölyhiukkaset Saturnuksen renkaissa.

Nyttemmin olen lukemassa Mauri Sariolan neljän dekkarin kokoelmaa Kutsutaan Susikoski (Gummerus Kustannus Oy, 2005). En ole aiemmin Sariolaa lukenut, ja niinpä ajattelin tämän aukon yleissivistyksessä paikata. Samalla on ollut mielenkiintoista lukea Suomesta reilu 50 vuotta sitten, sellaisena kuin Sariola sen näki. Moni asia on muuttunut. Jo se että Helsingistä Jyväskylään ajettiin aikoinaan Tuusulanväylää pitkin panee miettimään muutosten laajuutta.

Ja vaikka Sariolan teokset kuvaavat mennyttä maailmaa, eivät ne kuitenkaan ole mahdottoman korneiksi muuttuneet. Ammattikirjoittaja hän selvästi oli, tosin maneereineen jotka pistävät aika ajoin silmään. Puhumattakaan iänikuisesta Mersulla ajamisesta ja "kaupungin parhaaseen hotelliin" kirjautumisesta. (Ihan aina Sariola ei jaksanut yksityiskohtiin paneutua.)

Joka tapauksessa: jälleen kerran kiitos Suomen kirjastolaitokselle siitä että tämmöisiä mainiota teoksia pääsee lukemaan pienellä vaivalla. Mitähän seuraavaksi?