Elizabeth Stroutin romaani sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2009, ja melkoisesti romaanissa on potkua, enemmän kuin sen 270 sivua tuntuisivat aluksi pitävän sisällään: Olive Kitteridge (Pocket Books, 2008; ISBN 978-0-7434-6772-8).
Teos on kokoelma löyhästi toisiinsa kytkeytyviä novelleja. Osassa novelleista päähenkilö on eläkkeellä oleva opettaja Olive Kitteridge, mutta monissa novellissa häntä vain sivutaan, ohimennen.
Päähenkilö on monessa suhteessa erikoinen ihminen, yhtä aikaa tavattoman vahva, mutta vahvuudessaan hyvinkin heikko, suorastaan rikkinäinen, sitä itse kunnolla tietämättä. Romaanin lopussa alkaa elämänkaari olla viimeisillä hetkillään, ja tällöin, ikään kuin vihdoin maailmassa olemiseen heräten, Olive löytää avaimet oman itsensä ymmärtämiseen.
Se vielä on todettava että teoksen kansikuva ei millään tavalla tunnu istuvan romaanin sisältöön. Niin, ja elokuvakin romaanista on tehty, mutta oletan ettei se ole lähelläkään romaanin ainutlaatuista kerrontaa.
Olive Kitteridge might be described by some as a battle axe or as brilliantly pushy, by others as the kindest person they had ever met. Olive herself has always been certain that she is 100% correct about everything - although, lately, her certitude has been shaken. This indomitable character appears at the centre of these narratives that comprise Olive Kitteridge. In each of them, we watch Olive, a retired schoolteacher, as she struggles to make sense of the changes in her life and the lives of those around her - always with brutal honesty, if sometimes painfully. Olive will make you laugh, nod in recognition, as well as wince in pain or shed a tear or two. We meet her stoic husband, bound to her in a marriage both broken and strong, and her own son, tyrannised by Olives overbearing sensitivities. The reader comes away, amazed by this authors ability to conjure this formidable heroine and her deep humanity that infiltrates every page.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti