Ransom Riggs ja Cassandra Jean: Miss Peregrines home for peculiar children - the graphic novel

Ransom Riggs on kirjoittanut ja Cassandra Jean kuvittanut tämän tarinan, jossa tehdään aikamatka 1940-luvun Englantiin ja samalla liikutaan erikoislaatuisten fantasiaelementtien maailmassa: Miss Peregrines home for peculiar children - the graphic novel (Headline, 2013; ISBN 978-1-4722-1056-2).



Heti kärkeen on sanottava, että tarina koukutti niin kovasti että olin jo varaamasta kirjastosta jatko-osaa, kunnes tajusin että teoksen jatko-osa ilmestyy vasta vuonna 2014. Ja sitten tajusin että nythän on jo vuosi 2014, mutta eipä se auttanut sillä teos ei ollut vielä saatavilla.



Teos perustuu Riggsin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin, joka on suomennettu nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Romaanin sarjakuvasovitus onnistuu luomaan omalaatuisen kuvan menneestä maailmasta ja oudoista ilmiöistä.

Päähenkilön isoisä on kertonut hänelle lapsena mielikuvituksellisia tarinoita, mutta iän karttuessa näiden satuilujen luonne paljastui. Kunnes sitten isoisä kuolee, ja käy ilmi että hänen tarinoissaan saattoi olla perää.

Anton J: Pirstaleinen satu - Skitsofreenikon elämää

Nimimerkki Anton J:n omakustanne kertoo skitsofreniaa sairastavan maailmasta, sisältä käsin, ja vaikka on vaikea tietää miltä tähän tautiin sairastuneesta todella tuntuu, jonkinlaista autenttista ääntä tässä lyhyessä kirjassa on havaittavissa, ja vähintäänkin tämä on yritys kuvailla jotain sellaista joka on sanojen ulottumattomissa: Pirstaleinen satu - Skitsofreenikon elämää (Books on Demand, 2013; ISBN 978-952-286-595-3).



Kirjanen kuvaa psyykkisesti sairaan ihmisen kokemuksia, ja nopeasti kirjoitetun lyhytproosan lisäksi teoksessa on runoja, joissa on aistittavissa omakohtainen kokemus taudin runtelemasta ihmisestä ja hänen vääristyneestä maailmastaan. Antonin maailmassa on ikään kuin viisi vahvaa tunnetilaa, ja niiden väliset siirtymät, ja riippuen tunnetilasta on kokemus maailmasta hyvin erilainen, joskus vallassa on Kiihko, joskus Myötäilijä, joskus taas Holtiton on vallassa.



En tiedä psykologiasta tai psykiatriasta juuri mitään, ja olisi mielenkiintoista tietää mitä mielenterveyden ammattilainen tästä kirjasta ajattelee, mutta vaikutuksen tämä teos joka tapauksessa teki, lyhyydessään ja katkelmallisuudessaan.

Al Ewing ja Henry Flint: Zombo - Can I eat you please?

Al Ewing ja Henry Flint ovat tehneet zombi-tarinan joka unohtaa tämäntyyppisen kauhukirjallisuuden tyypilliset kliseet ja sen sijaan yhdistää huumorin maailmanlopun meininkiin: Zombo - Can I eat you please? (Rebellion, 2010; ISBN 978-1-907519-25-3).



Kirja kertoo ihmiselle vihamielisistä planeetoista, ja näissä olosuhteissa selviytymään suunnitellusta zombista joka on äärimmäisen kohtelias ja kysyy lupaa ennen kuin syö ketään.

Vaikka kuvittelin tietäväni mitä odottaa, kirja yllätti silti, esimerkiksi siinä vaiheessa kun lähistöllä olevan avaruustukikohdan sisällä ruvettiin pitämään Idols-tyyppistä kisaa, johon zombi innokkaana otti osaa.



Hämmennys ja hämmästys vaihtui kirjaa lukiessa ajoittaiseen hymynkareeseen, joka vieläkin tuppaa naamalle kun teosta tässä mietiskelee.

Mark Millar ja John Romita Jr: Kick-ass

Mark Millar on kirjoittanut ja John Romita Jr piirtänyt tämän sarjakuvan, joka väkivaltaisuudessaan oli paikoitellen suorastaan inhottava, siinä määrin että on ihmeteltävä mitä tässä yritetään saada sanotuksi: Kick-ass (Titan Books, 2010; ISBN
978-0-85768-102-7).



Sarjakuva kertoo lukiossa opiskelevasta Dave Lizewskistä, jolla on päähänpiintymä supersankareista. Dave hankkii itselleen supersankariasun ja päättää ruveta toimimaan kuten ihailunsa kohteet. Turpiin tulee niin pahasti että Dave joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan.

Kun hän toivuttuaan jälleen palaa kadulle supersankariasussaan ja pelastaa miehen pahoinpitelyltä, lataa paikalla ollut ohikulkija tapahtumasta videon nettiin, jolloin Daven supersankarihahmosta tulee kuuluisa.



Sarjakuvasta on tehty samanniminen elokuva, jota en ole nähnyt. Jossain määrin tuntuu siltä, että tässä sarjakuvassa kritisoidaan julkisuudenkipeyttä ja sankarimyyttiä, mutta samaan hengenvetoon tulee fiilis, että toisaalta juuri julkisuudenkipeys ja sankarimyytti ovat sarjakuvan olemassaolon syy.

Peter Leonard: Ihmismetsällä

Peter Leonardin teos oli saanut Helmetissä kolme tähteä, joka osuu aika lailla kohdalleen, vaikka ehkä jonkinlainen miinus sopisi arvioon vielä perään. Ei siis mitenkään erityisen onnistunut ole tämä jännitysromaani: Ihmismetsällä (Sammakko, 2009; suom. Sami Heino; ISBN 978-952-483-125-3).



Kirja kertoo yksinhuoltajaäidistä, jonka mies kuoli metsästysonnettomuudessa. Jousipyssyllä metsästänyt perheen poika tuli vahingossa surmanneeksi isänsä, mikä sai hänet pahasti raiteiltaan. Ja kuvioihin ilmestyy vielä äidin entinen miesystävä joka juuri pääsi vankilasta, sekä hänen entiset rikoskumppaninsa, joka uskovat että heiltä on huijattu ryöstösaalis.

Tässä sopassa tuntuu olevan liikaa aineksia, mutta kohtalaisen lupaavasti Leonard lähtee kirjaansa kertomaan. Harmi vain että kerronta ei tunnu oikein uskottavalta, ihmisten suihin on laitettu repliikkejä jotka eivät istu heistä muuten luotuun kuvaan, ja lisäksi tarinassa alkaa kirjan edetessä tuntua yhä enemmän ennalta-arvattavuuden makua.

Ja sekin on vielä sanottava, että mikään aseiden käytön vastainen puheenvuoro tämä teos ei ole, missään mielessä, ja loppuratkaisun uhittelu ja suoranainen ammuskelulla hehkuttelu oli jo suorastaan vastenmielistä. Ei toiminut tämä romaani, ei tälle lukijalle.

Warren Ellis ja Paul Duffield: FreakAngels - Volume three

Jatkoin FreakAngels-kirjasarjan kolmanteen osaan. Tarinan kirjoittaja on Warren Ellis ja piirtäjä Paul Duffield. Tämä teos jatkaa samalla linjalla kuin edellinen sarjakuvakirja, tässä kerrotaan hahmojen taustoista ja siitä miten he yrittävät rakentaa eräänlaista pienoisyhteiskuntaa hajonneen tilalle: FreakAngels - Volume three (Avatar Press, 2009; ISBN 1-59291-078-5).



Ei tämä hassumpi sarjakuva ole, mutta hiukan vaisulta tarina tuntui. Duffieldilla on mielenkiintoinen piirrostyyli, mutta jokin tässä tarinassa mättää, se ei oikein tunnu etenevän.

Warren Ellis ja Paul Duffield: FreakAngels - Volume two

En saanut FreakAngels-kirjasarjan ensimmäisestä osasta kovin positiivista vaikutelmaa, mutta niin vain menin lainaamaan seuraavan kirjan. Tarinan kirjoittaja on Warren Ellis ja piirtäjä Paul Duffield. Tämä teos osoittautui kiinnostavammaksi kuin ensimmäinen sarjakuvakirja: FreakAngels - Volume two (Avatar Press, 2009; ISBN 1-59291-071-8).



Sarjakuvakirjassa eletään tulvan valtaamassa Lontoossa, ja ulkopuolelta tulee aika ajoin muukalaisia tai hyökkääjiä, joiden varalta FreakAngels-heimolaiset pitävät vahtia. Mutta samalla he yrittävät rakentaa pohjaa elämälle, ja yhteiskunnan uudelleenrakennustakin yritetään.



Tämä maailmanlopun tarina on pohdiskelevampi ja syvällisempi kuin ensimmäinen osa, mutta tässäkin on mielestäni tarpeetonta väkivaltaa, joka niin leimasi ensimmäistä osaa. Dystopiaa tässä kuvataan, maailmaa johon iski särön kahdentoista nuoren ihmisen kummalliset kyvyt, joita ei pystytty ymmärtämään saati hyväksymään.

Sen verran tarinan kuljetus parani, että seuraavakin osa piti ottaa luettavaksi heti perään.

Outsider: Yhdeksän ristiä - jännityskertomus

Tämä satasivuinen jännityskertomus kuvastaa oman aikansa henkeä ja ajatusmaailmaa, mutta ei Outsider mitenkään hassummin tarinaa pyöritä, tässä on perinteiseen salapoliisikertomukseen limitetty lentokoneonnettomuuden syiden selvittelyä: Yhdeksän ristiä - jännityskertomus (Seaflower, 1995; ISBN 952-6666-79-8).



Jännityskertomus on ilmestynyt aikaisemmin vuonna 1956, jolloin lentomatkailu oli vielä uutta ja ihmeellistä varsinkin Suomessa. Turvatarkastuksista tässä jo puhutaan, ja kovinkin tutusta juonenkäänteestä, sillä lentokoneeseen salakuljetetaan pommi, joka pudottaa koneen ja surmaa osan matkustajista. Mutta kenet haluttiin surmata ja kuka on syyllinen?

Tarina on kieltämättä melkolailla vanhentunut, mutta toisaalta oli mielenkiintoista nähdä millaisia juonenkäänteitä puoli vuosisataa sitten punottiin lentokoneella matkustamiseen liittyen.

Bruce Scheider on keksinyt termin "elokuvatarinauhka", "movie plot threat", kuvaamaan sitä miten turvallisuusuhkiin liittyvät turvatoimet ovat näennäisiä ja perustuvat yksinkertaisiin elokuvista tuttuihin tarinankäänteisiin. Ja tämä tarina jo ennakoi monia tulevista turvatoimista, esimerkkinä lähtöterminaalien läpivalaisulaitteet ja matkustajien taustatietojen selvittely.

Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

En ole oikein innostunut chick lit -kirjallisuudesta, mutta Janet Evanovich onnistuu tässä dekkarissa kuitenkin pitämään langat kasassa niin että lukemisen kesken jättäminen ei tullut kovin montaa kertaa mieleen: Kolmas kovanokka (WSOY, 2010; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-37214-2).



Evanovichin sankari on Stephanie Plum, palkkionmetsästäjä jolla homma ei ole aina ihan hallussa, varsinkin kun hän on taipuvainen unohtamisiin, puhumattakaan onnettomuuksista joita tulee vastaan suorastaan liukuhihnalla.

Dekkarin varsinainen juju ei ole rikosten ratkaiseminen vaan pikemminkin kaikenlaiset ihmissuhdekiemurat, erityisesti suhde poliisi Joe Morelliin, jota sankarimme yhtä aikaa inhoaa ja rakastaa.

Ehkä kirjan itseironinen musta huumori on se, joka sai lukemaan kirjan alusta loppuun, mutta ei näitä kirjoja kovin montaa pysty lukemaan, ainakaan ilman että välillä on pitkänpuoleinen tauko.

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tämä Tommi Liimattan romaani muistui mieleen vasta eräpäivänä, eikä kirjaa voinut uusia kun siitä oli niin paljon varauksia, lähes 200. Mutta ajattelin että luen vähän kirjaa alusta ennen sen palauttamista, ja niin siinä sitten kävi, että päivän verran meni yliajalle tämän kirjan palauttaminen, niin kovasti tarina nappasi kiinni: Rautanaula (Like, 2013; ISBN 978-952-01-0872-4).



Kirja kertoo Kai Malmirinteestä, menestyksekkäästä myyntiedustajasta, ja hänen vaimostaan Raisasta, joka katoaa Kain myyntimatkan aikana. Kai on melkoinen naistenmies, ja alkoholia kuluu isot määrät niin kotona kuin reissussa. Mutta kauppa käy.

Liimatta laittaa Kain pitämään myymisen taidosta puheen, joka on melkoista verbaalista ilotulitusta, ja niin vinosta perspektiivistä kasattu että tässä on tavaraa kerros kerroksen päällä.



Kirjan jännitys ei kuitenkaan ihan loppuun asti kanna, mutta se ei kauheasti haitannut, sillä Liimatta osaa kirjoittaa sillä tavalla ovelasti että tekstiä makustelee ihan mielellään pidempäänkin. Tämä on kirja jonka voisi lainata luettavaksi uudelleenkin, kunhan nyt kovin ruuhka ensin hellittää, lukijoita kun tälle kirjalle piisaa.

Barbara Nadel: Dance with death

Barbara Nadel on sijoittanut pääosan tämän dekkarin tapahtumista Turkin Kappadokiaan, maisemaltaan omalaatuiseen ympäristöön ja kulttuuriin: Dance with death (Headline, 2006; ISBN 0-7553-2130-8).



Nyt kirja-arviota kirjoittaessa kävi ilmi, että teos on jo kahdeksas sarjassa jonka päähenkilönä on Çetin İkmen. Tässä teoksessa hän poliisikollegoineen selvittelee rikoksia sekä Istanbulissa että Kappadokian maakunnassa.

Kirjan lukeminen oli aluksi vaikeaa, koska henkilönnimiä putkahti esiin nopeaan tahtiin ilman sen kummempia esittelyjä tai taustoituksia. Kohtuullisen hyvin tekstissä kuitenkin pysyi kärryillä, ja Nadel osaa kuvata turkkilaista kulttuuria ilmiselvän tuoreesti.

Vähän harmittaa että osui käsiini tämä kirja eikä sarjan ensimmäinen, sillä kirjassa paljastuu aika paljon tapahtumia aiemmista kirjoista, ja samalla tuntuu siltä että Nadel jo rakentelee asetelmia seuraavan kirjan käynnistämiseksi. Kyllä näihin dekkareihin voisi palata myöhemmin uudelleen.

Darren Shan: Lady of the shades

Darren Shanin romaani tarttui kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä mukaan erikoisen kansikuvansa takia, kirjailijasta en ennakkoon tiennyt mitään: Lady of the shades (Orion, 2012; ISBN 978-1-40914-360-4).



Kirja on jännitysromaani, tai oikeastaan dekkari, jossa lukijalle annetaan klassinen "pulassa oleva neito" -koukku, ja sitten kelataan tarinaa sisään, aika ajoin lisäten jännitystä ja heittäen yllättäviä käänteitä peliin.

Shan ei kirjoita sinänsä yhtään hassummin, mutta tämä on kirja jonka asetelma pysyy kasassa vain niin kauan kuin lukija ei tajua keskeistä huijausta, ja heti kun se paljastuu putoaa tarinasta jännitys.

Mutta jos malttaa olla lunttaamatta kirjan lopusta mistä tässä oikeasti on kyse, ei tämä ihan mahdottoman huono jännäri ole. Shan tuo mukaan kummituksia ja kauhukirjallisuuden elementtejä, joilla hän hämää lukijaa, tai ainakin sitä yrittää.

Matt Haig: Radleyn perhe

Menin katsomaan, mitä kirjallisuutta löytyy Helmetin sähkökirjojen puolelta, ja silmiin osui Matt Haigin jännäri, jota kehuttiin omaperäiseksi tavaksi käsitellä vampyyri-teemaa: Radleyn perhe (Atena, 2011; suom. Taina Wallin; ISBN 978-951-796-776-1).



Kieltämättä kirjassa on omaperäisyyttä, ja varsin mukavasti Haig rakentaa asetelman jossa isä, äiti ja kaksi lasta elävät näennäisesti tavallista pikkukaupungin elämää, lapset edes tietämättä olevansa vampyyrejä.

Ja varsin hyvin Haig myös käsittelee tilanteita, joissa vampyyri joutuu vastakkain tekojensa seurausten kanssa, kuten kohdatessaan uhrinsa puolison.

»Kuka minä olen?» mies sanoo, ja hänen äänensä on tiukka kansi niiden voimien päällä, jotka hän on kätkenyt sisälleen.

Kysymys on kaiku Willin unesta. Hän vilkaisee miehen viskilasia. »Ketä me ylipäätään olemme? Ihmisiä,jotka eivät kykene päästämään irti.»

»Irti mistä?»

Will huokaa. »Menneisyydestä. Kahdenkeskisistä keskusteluista. Eedenin puutarhasta»

Mies ei sano mitään. Istuu vain ja tuijottaa Williä silmissään vihaa, joka myrkyttää heidän välissään olevan ilman. Kireys ei hellitä silloinkaan, kun tarjoilija tulee pöydän luo.

»Haluaisitteko katsoa lounaslistaamme?» nainen kysyy.

Will ihastelee hänen viehättävää pyöneyttään. Liikkuva juhla-ateria.

»En», mies sanoo nostamatta edes katsellaan.

Will ottaa tyttöön katsekontaktin ja pitää »Minä puolestani katson, mitä syön.»

Tarjoilija lähtee, ja miehet viivyttelevät kireässä mutta sitovassa sanattomuudessaan.

Kirjan tarina ei kuitenkaan jaksa kantaa kovin pitkälle vaan latistuu tavanomaiseksi vampyyritarinaksi, ehkä jopa ennalta arvattavammaksi kuin useimmat. Verikekkereitä ei nyt sentään ole ylenmäärin, mutta vähän mässäilyn tunne tässä välillä on. Ja teemat jotka romaanin alussa tuntuivat kiinnostavilta kuten syyllisyys, valinnanvapaus ja oma tahto latistuvat romaanin loppua kohden yhä kliseisimmiksi.

Tämä olisi voinut olla kiinnostava ja kiehtova romaani, nyt se on vain rutiininomainen suoritus, joka yrittää ratsastaa vampyyrien suosiolla.

G. J. Ramstedt: Japanilaisia runoja

En tiennyt, että G. J. Ramstedt aikoinaan suomensi japanilaisia haikuja ja tankoja, mutta sitten luin hänestä suomalaisia tutkimusmatkailijoita käsittelevästä kirjasta. Ja kyllä tämä käännettyjen runojen kokoelma ihan runoudelta tuntuu, vaikka lienee niin että myöhemmin japanilaisiin runoihin tarttuneet suomentajat ovat onnistuneet suomennoksissaan vieläkin paremmin: Japanilaisia runoja (WSOY, 1976; toim. Elma Järnefelt; ISBN 951-0-07619-8).



Näissä runosuomennoksissa oli karheutta ja ajoittaista viimeistelemättömyyttä, mutta parhaimmillaan runot toimivat aivan erinomaisesti, tuntuu kuin runoilijan ajatus olisi alkanut elää suomen kielelläkin. Olettaisin että niihin aikoihin kuin Ramstedt japaninkielisten runojen kanssa teki käännöstöitään tämä oli aivan uutta aluetta, joten tuloksia voi pitää huomattavina.

José Luis Correa: Kuolema Las Palmasissa

José Luis Correa kuvaa Kanariansaarille sijoitetussa dekkarissa parempiosaisten ihmisten maailmaa, jossa näyttää olevan jotain mätää, ja sen saa yksityisetsivä Ricardo Blanco kokea myös omissa nahoissaan: Kuolema Las Palmasissa (Helmi, 2008; suom. Tarja Härkönen; ISBN 978-952-459-838-5).



Correa pyörittää tarinaansa ihan näppärästi, mutta tässä dekkarissa on se perusvika, että kun tarinan jujun tietää, koko dekkari latistuu ja unohtuu lähes saman tien.

Mutta sinänsä asetelma jossa rikkaiden elämäntapaa ja sen kiemuroita tarkastellaan ulkopuolisen henkilön silmin on onnistunut, vaikkea Correa ei oikein saakaan kerrontaan sellaista imua kuin siinä olisi voinut olla.

Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Jouni Hynynen on jonkinlainen muusikko, piti ihan katsoa Wikipediasta että millainen, ja metallimusiikkiin näyttää se homma liittyvän. Melkoista paukutusta löytyy tästä kirjoituskokoelmastakin, jossa lyödään aika ajoin ihan olan takaa: Paskapuhetta (Like, 2013; ISBN 978-952-01-0947-9).



Hynynen suomii niin politiikkaa kuin musiikkialaa, vähän stereotyypillisellä tavalla nostamalla esiin miehistä uhoa ja alkoholin melko runsasta käyttöä.

Eikä hän jätä tilaisuutta käyttämättä ottaessaan käsittelyyn muusikkokollegojensa tuotannon, esimerkiksi sen kun Juha Tapio teki joululevyn:

... myöntäähän mies asian itsekin: hän haluaa liittyä kuoroon, joka tienaa selvää rahaa levyttämällä nipun joululauluja nopeasti ja halvalla. Tässä ei tavallaan ole mitään vikaa. Pikemminkin herää kysymys, kuka tätä paskaa suostuu ostamaan.

Me suomalaiset tietysti. Ja me luulemme vielä olevamme syvällisesti ajattelevaa kansaa.

Idiootteja me olemme.

Kirja on lyhyt, 151 sivua, mikä on oikein hyvä. Sen verran kovaa tulitusta tämä teksti on että kovin isoa annosta ei lukea jaksa. Parhaimmillaan Hynynen iskee hykerryttävän reippaasti ja vieläpä maaliin, eikä tietty ilkeyskään haittaa kun kaveri laittaa samalla myös itsensä peliin. Kyllä paskempiakin kirjoja on julkaistu.

Leif G. W. Persson: Possujuhla

Olen lukenut Leif G. W. Perssonin jännitysromaaneista pari-kolme, ja näistä romaani Kesän kaipuusta hyiseen viimaan jätti pysyvän muistijäljen. Nyt lainasin kirjastosta Perssonin esikoisteoksen, joka monella tavalla muistutti lukemiani romaaneja, hyvässä ja pahassa: Possujuhla (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-25748-6).



Perssonin tyyliin kuuluu aika ajoin harhautua kovin kauas varsinaisesta tarinasta, pohdiskelemaan niitä näitä asioita joilla ei tunnu olevan erityisen paljon tekemistä itse tarinan kanssa, ja näin on tässäkin romaanissa, paikka paikoin tuntuu että tässä pikemminkin pohdiskellaan esseetyylisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin kirjoitetaan romaania.

Mutta toinen juttu on sitten se, että tarina rullaa parhaimmillaan eteenpäin mutkattoman makuisasti. Kyse on eräänlaisesta veijariromaanista, jossa on jännitystä huumoria unohtamatta. Tässä tarinassa huumori kumpuaa ennen kaikkea ihmisten epätäydellisyydestä ja vajavaisesta kyvystä ymmärtää todellisuutta.

Kirja kertoo postiryöstöstä 1970-luvun lopulla sekä vuosia aiemmin tapahtuneista asioista Mallorcan lomamatkalla, lomakohteessa järjestetyistä possujuhlista.

Yhtä ja toista poliisi onnistuu selvittämään, kaikenlaisista haasteista huolimatta, joista pienin ei ole se että poliisijohto yrittää laittaa lopun rikostutkinnalle kun se etenee liian syvälle tapahtuneeseen.

Persson esittää lukijalle kysymyksen siitä, missä määrin poliisi todella tutkii rikoksia ja missä määrin se tosiasisassa palvelee vallanpitäjien etua - ja omien johtajiensa etua erityisesti.

Warren Ellis: Captain Swing and the electrical pirates of Cindery Island

Lainasin kirjastosta useampia sarjakuvakirjoja, joissa kirjoittajana on Warren Ellis. Tässä piirtäjänä on Raulo Caceres, ja hän onnistuu hommassa ihan hyvin, mutta ei pysty peittämään tarinassa ammottavia aukkoja: Captain Swing and the electrical pirates of Cindery Island (Avatar Press, 2012; ISBN 1-59291-136-6).



Kirja kertoo 1830-luvun Lontoosta, mutta ei ihan meidän tuntemastamme maailmasta vaan sellaisesta jossa merirosvojoukko iskee Lontooseen ilmasta käsin.



Sähköllä toimivista keksinnöistä tässä on puhe, siitä miten vallanpitäjät eivät hyvällä katso kapinaa lietsovia merirosvoja, ja siitä miten poliisin ja merirosvon välinen ero voi olla hiuksenhieno yhteiskunnassa jossa toisilla on paljon ja joillakin ei ole mitään.

Warren Ellis: Global Frequency

Warren Ellis on kirjoittajana tässä toimintasarjakuvassa, joka sai ihmettelemään mikä tämmöisiä tarinoita oikeastaan inspiroi, siinä määrin kummallinen maailmakuva tässä tuntuu olevan taustalla: Global Frequency (DC Comics, 2013; ISBN 978-1-4012-3797-4).



Kirja kertoo rikollisuuden vastaisesta järjestöstä nimeltä Global Frequency, joka saa ratkottavakseen kaikenlaisia ongelmia, unohtamatta zombeja ja käsistä riistäytyvää sotateknologiaa. Melkein tarinassa kuin tarinassa päädytään lopulta laukaustenvaihtoon pienemmillä tai isommilla kanuunoilla, ja hyvikset tietenkin loppujen lopuksi voittavat.



Näitä kirjoja löytyy kirjastosta vain tämä yksi, mikä on oikein hyvä, mutta pelkään että tätä tavaraa on ilmestymässä lisääkin. Täytyy muistaa olla lainaamatta yhtään enempää, tämä riitti.

Marko Leino: Saasta

Marko Leinon romaani teki kaksijakoisen vaikutuksen. Toisaalta on pakko ihailla kertomisen taitoa ja vaikuttavuutta, mutta toisaalta se mistä kirja kertoo inhotti ja suorastaan yökötti, siinä määrin että romaanin lukeminen lopahti alkuunsa: Saasta (Teos, 2013; ISBN 978-951-851-556-5).



Muistaakseni J. M. Coetzee pohdiskeli romaanissaan Elizabeth Costello sitä, kannattaako kirjoittaa sellaisista aiheista jotka aiheuttavat kirjoittajalleen vamman mieleen, ja tämä kysymys nousi esiin tämän romaanin tiimoilta, siinä määrin rankoista asioista ja kauheuksista romaanissa kerrotaan. Teoksen nimi osuu kohdalleen.

Kirjassa puhutaan monenmoisesta väkivallasta ja sadismista, naiskaupasta, selvittämättömistä rikoksista, lapsen kuolemasta, alamaailman kauheuksista.

Kertomisen tapa on sellainen jossa lukija istutetaan kauheuksien ytimeen, ja tämä ratkaisu on sellainen, että toisaalta on pakko kunnioittaa kirjoittajan taitavaa suoritusta, mutta samalla lukeminen inhottaa siinä määrin että en halunnut teoksen parissa jatkaa, tuntuu siltä että tässä mässäillään ylen määrin kauheuksilla.

Juhani Karila: Gorilla

Juhani Karila vääntää novelleissaan maailman absurdiin asentoon, mutta sillä tavalla että tulos muistuttaa kummallisella tavalla täsmälleen sitä sekasotkua mitä itse kunkin omasta päänupista aika ajoin löytyy: Gorilla (Otava, 2013; ISBN 978-951-1-26674-7).



Teos on vieläpä Karilan esikoisteos, jota oli syytä ihmetellä, mutta mikäs siinä, kyllähän on mahdollista että meistä ihmisistä joku on näin valmis kirjoittaja jo ensi teoksellaan.

Osa novelleista oli siinä määrin vinoja, että teki oman aikansa hahmottaa niiden kummallisen maailman rakenteita, mutta osa taas kolahti kertalaakista, siinä määrin kohdalleen että ääneen nauraminen oli ihan hilkulla, ja ties mitä siitä olisivat muut ihmiset ajatelleet.



Huumori ja novelli, kun ne absurdilla tavalla yhdistää, tuloksena voi olla täysosuma, sellainen kuin Gorilla.

Valopolun suosituimmat kirjoittajat (ja valokuvaajat ja kääntäjät)

Melko lailla on muuttunut eniten merkintöjä saaneiden kirjailijoiden/tekijöiden lista edellisestä kerrasta kun asiaa selvittelin. Sarjakuvien lukeminen on jättänyt jälkensä, ja dekkaristit pärjäävät listalla kelpo lailla myös.

• Bill Willingham (27)
  
• P. G. Wodehouse (13)
  
• Mark Buckingham (12)
  
• Neil Gaiman (12)
  
• Lee Child (11)
  
• Jorma-Veikko Sappinen (10)
  
• Matthew Sturges (10)
  
• Terry Pratchett (10)
  
• Ansel Adams (9)
  
• Håkan Nesser (9)
  
• Len Deighton (9)
  
• Aila Meriluoto (8)
  
• Dean Koontz (8)
  
• Donald E. Westlake (8)
  
• Henriikka Tavi (8)
  
• José Saramago (8)
  
• Alexander McCall Smith (7)
  
• Maarit Verronen (7)
  
• Stephen King (7)
  
• Alan Moore (6)
  
• Andrea Camilleri (6)
  
• Dashiell Hammett (6)
  
• F. M. Dostojevski (6)
  
• Jarkko Sipilä (6)
  
• John D. MacDonald (6)
  
• Kalevi Nyytäjä (6)
  
• Kevin O'Neill (6)
  
• Kristiina Rikman (6)
  
• Matti Yrjänä Joensuu (6)
  
• Michael Freeman (6)
  
• Mike Carey (6)
  
• Peter Gross (6)
  
• Robert van Gulik (6)
  
• Saara Villa (6)
  
• Thomas Bernhard (6)
  
• Tomi Kontio (6)
  
• Tony Hillerman (6)
  
• Aino Havukainen (5)
  
• Antti Tuuri (5)
  
• Charles Bukowski (5)
  
• Fred Vargas (5)
  
• Gabriel Rodriguez (5)
  
• J. M. Coetzee (5)
  
• J. Pekka Mäkelä (5)
  
• Joe Hill (5)
  
• Jyri Raivio (5)
  
• Kari Enqvist (5)
  
• Kari Salminen (5)
  
• Katleena Kortesuo (5)
  
• Kimmo Pietiläinen (5)
  
• Kjell Westö (5)
  
• Lauri Viita (5)
  
• Markku Kuisma (5)
  
• Markus Varesvuo (5)
  
• Mauri Leivo (5)
  
• Pentti Sammallahti (5)
  
• Rainer Maria Rilke (5)
  
• Sami Toivonen (5)
  
• Tuomas Kyrö (5)
  
• Ville Pirinen (5)
  

Juha Seppälä: Suomen historia

Tartuin Juha Seppälän kirjaan odottaen omaperäistä kuvausta, ja sellaista sainkin, oikein roppakaupalla, niin että jouduin ihmettelemään mistä tässä kirjassa on kyse: Suomen historia (WSOY, 1998; ISBN 951-0-22684-X).



Sivumäärältään - 128 sivua - teos lähestyy romaanin mittasuhteita, mutta rakenteeltaan teos on varsin katkelmallinen, ja muistuttaa pikemminkin kokoelmaa novelleja, tai proosarunoja. Helmet-järjestelmässä teos oli saanut seitsemän arviointia, lopputuloksena neljä tähteä, mitä pidän ihan asiallisena arviona tälle kirjalle.



On teoksessa päähenkilökin, eikä sen vähäisempi kuin Carl Gustaf Emil Mannerheim, tai pitäisikö pikemminkin sanoa että Mannerheim asetetaan tässä vähän muualle kuin jalustalle, silti vähättelemättä hänen merkitystään, mutta samalla sijoittaen tämä sankarihahmo hyvinkin inhimilliseen mittakaavaan.

Teoksen takakannen tekstilainaukset kirjasta osuvat kohdalleen:

Kaikki tietävät kuka minä olen. Minä olen minä.

Nyökkään kevyesti, näin, ja lausun pehmeällä mutta lujalla äänellä: Mannerheim.

Niin, ja on teoksessa Mannerheimin lisäksi myös muuta suomalaista historiaa, Seppälän oman suvun tarinaa 1700-luvulta alkaen. Eli kyseessä on siis hyvinkin henkilökohtainen kirja, mutta samalla myös kirja joka pohtii historian kulkua epätavanomaisesta näkökulmasta, asettuen suomalaisen ikonin nahkoihin ja havannoiden maailmaa tästä perspektiivistä yllättävilläkin tavoilla.

Charles Forsman: TEOTFW

Charles Forsman kertoo kahdesta nuoresta ihmisestä, voisi puhua nuorisorikollisistakin, jotka yrittävät tulla toimeen elämässä joka tuottaa vastoinkäymisen toisensa jälkeen: TEOTFW (Fantagraphics, 2013; ISBN 978-1-60699-667-6).



Kirja toi mieleen teoksen Lucille, jossa on vähän samaan tapaan kahden elämästä eksyneen nuoren tarina. Lucille käsittelee kuitenkin hienovaraisemmin piirrettyjä mielen ongelmia, kun taas Forsmanin tarinassa ollaan suoraviivaisempien ongelmien parissa, väkivallan ja sen uhan.



Teoksen nimi on lyhenne sanoista "The end of the fucking world", ja eräänlaisesta maailmanlopusta tässä on kyse, kahden nuoren ihmisen paosta jossa samalla loppu häämöttää, maailman raja tulee vastaan.

Daniel Clowes: David Boring

Tämän sarjakuvaromaanin nimeä voisi sanoa tylsäksi, mutta erityisen tylsäksi ei Daniel Clowesin teosta voi sanoa. Vuonna 2005 Time-lehti valitsi kirjan yhdeksi kymmenestä parhaasta koskaan ilmestyneestä sarjakuvaromaanista: David Boring (Jonathan Cape, 2002; ISBN 0-224-06323-5).



Kirja kertoo Davidista joka on varttumassa aikuiseksi ja yrittää ymmärtää itseään, ja erityisesti isäänsä joka oli sarjakuvapiirtäjä. Samaan aikaan taustalla häilyy ydinsodan pelko.



Kirjassa kuvatut tapahtumat ovat osin hyvinkin arkisia ja tavanomaisia, osin taas kummallisen nyrjähtäneitä, mutta ei niinkään fantasiasarjakuvista tutulla tavalla vaan pikemminkin ihmisten ja asioiden kummallisten kohtaamisten takia.

David ajelehtii elämässään sattumasta toiseen, mutta välillä hän myös yrittää tarttua tapahtumiin ja muuttaa elämäänsä, vaikkakin tulokset ovat useimmiten yllättäviä ja täysin ennalta arvaamattomia.

Pienimuotoiseksi mestariteokseksi tätä sarjakuvakirjaa voi hyvin sanoa.

Brian McGilloway: Rajamailla

Brian McGillowayn dekkari osui silmään kirjaston palautettujen kirjojen hyllyssä, mutta en kuitenkaan lainannut juuri palautettua kirjaa vaan tämän, sarjassa ensimmäisen, McGillowayn esikoisteoksen: Rajamailla (Blue Moon, 2010; suom. Risto Raitio; ISBN 978-952-5410-60-0).



Aika lailla perusdekkari tässä on kyseessä, mutta kieltämättä Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajavyöhyke tuo tarinaan oman erityislaatunsa. Ja kypsällä tavalla McGilloway tarinaansa punoo, varsinkin romaanin alkupuolella.

Irlantilainen komisario Benedict Devlin selvittelee nuoren tytön kuolemaa Liffordin kylässä. Taustalta löytyy toinen kuolemantapaus, ja samalla käy ilmi että Devlinin esimiehellä on jotain tekemistä tapahtumien kanssa.



Toisin kuin voisi kuvitella, IRA-yhteyksillä ei tässä tarinassa ole kovin isoa roolia, pikemminkin tarina rakentuu pienen kyläyhteisön ihmissuhteille, siihen että kaikki tuntevat toisensa ja melkeinpä jokaisella on jokin rooli tapahtumissa. Eikä Devlin joudu itsekään osattomaksi, sillä ennen pitkää tapahtumat alkavat koskettaa myös häntä itseään ja hänen omaa perhettään.

Esikoisteokseksi tämä romaani oli varsin laadukas, ja mikseipä noita myöhemminkin ilmestyneitä dekkareita voisi vilkaista, kunhan pitää vähän taukoa välillä.

Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys

Andrea Camillerin etsivähahmo Salvo Montalbano joutuu selvittelemään köyhän opiskelijatytön katoamista, joka kumma kyllä kääntyy kidnappaukseksi, mutta kenellä on niin paljon rahaa että hän lunnaita lähtisi maksamaan? Hämähäkin kärsivällisyys (WSOY, 2013; suom. Helinä Kangas; ISBN 978-951-0-38867-9).



Jälleen kerran Camilleri kirjoittaa oikein pätevää tarinaa, mutta vaikka edellisestä Montalbano-dekkarista olikin jo aikaa, tuntui silti että tarina muistutti liikaa aiemmin lukemiani. Sisilian poliittinen kähmintä ja valtapeli on jälleen kerran taustalla, ja jälleen kerran Montalbanolla on ongelmia esimiestensä kanssa.

Sitä ei kylläkään voi kieltää, etteikö Cammillerin Sisiliassa olisi oma viehätyksensä, puhumattakaan siitä että Montalbano on monitasoinen hahmo niin ihmissuhteissaan kuin poliisina yrittäessään tehdä niin kuin näkee oikeaksi. Parempi tämä dekkari on kuin kymmenen tusinassa.

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vihaiset koirat

Alicia Giménez Bartlett kirjoittaa Barcelonaan sijoittuvia dekkareita, joissa naispuolinen rikoskomisario Petra Delicado ratkoo rikoksia apunaan ylikonstaapeli Fermín Garzón. Tällä kertaa poliiseja askarruttaa koirien ja koiravarkauksien piirileikki, jossa ei tunnu löytyvän syyllistä raakaan pahoinpitelyyn: Petra Delicado ja vihaiset koirat (Tammi, 2013; suom. Matti Brotherus; ISBN 978-951-31-6528-4).



Kirjassa vaivasi koko ajan jokin tarkemmin määrittelemätön, ikään kuin jotain olennaista puuttuisi tästä tarinasta. Ehkä se on kiire tai pikemminkin kiireen puuttuminen, sillä tuntui kuin poliiseilla olisi päiviä ja viikkoja aikaa selvitellä tätä yhtä ainoaa rikostapausta, ilman että mitään muuta on samaan aikaan työn alla.

Ja toinen puute tuntui olevan tiedon puute, ikään kuin nettiä tai tietokoneita ei olisi keksitty tai osattaisi käyttää, sillä kerta kerran jälkeen kestää poliiseilla tavattomasti ennen kuin yksinkertaisinkaan tiedonhaku saa vastauksensa. No, tapa se on tämäkin dekkaria kirjoittaa.

Kirjan tyylilaji tuntui loppujen lopuksi olevan vähän muuta kuin dekkari, ehkä pikemminkin chick litistä tässä on kyse, ainakin aika ajoin teksti tuntui olevan kovin kiinnostunut sukupuoliroolien stereotypioista, tosin jossain määrin epätavallisella tavalla:

Koetin olla nauramatta; oli liian aikaista tehdä sovinto. Yksi nuorista poliiseista, jotka oli vasta määrätty asemalle, puhutteli minua.

"Komisario, kersantti Pinilla järjestyspoliisista odottaa teitä toimistossa. Hän väittää hakeneensa teitä koko päivän hullun lailla."

Katsoin häntä tiukasti silmiin. Nuorukainen oli korkeintaan 21-vuotias.

"Minusta on kivaa kun miehet hakevat minua hullun lailla", sanoin.

Mies punastui. Hän poistui hymyillen, nyökkäillen ujosti ja kuiskien "jumalauta, jumalauta".

Warren Ellis ja Paul Duffield: FreakAngels - Volume one

Warren Ellis on kirjoittanut ja Paul Duffield piirtänyt tämän sarjakuvakirjan, jossa pohditaan mitä olisi tapahtunut, jossa John Wyndhamin tieteisromaanissa Käenpojat pieneen englantilaiskylään syntyvät kummalliset kultasilmäiset lapset olisivat eläneet aikuisiksi: FreakAngels - Volume one (Avatar Press, 2008; ISBN 1-59291-056-4).



Romaanin käenpojat asuvat nyt maailmanlopun jälkeisessä Lontoossa, ja yrittävät jotenkuten pärjätä kykyjensä kanssa.

Tarina on eriskummallinen, mutta en oikein tiedä mitä tästä loppujen lopuksi ajatella, sillä lähtökohtia olisi ollut parempaankin kuin tähän melkoisen suoraviivaiseen sotimiseen mihin tarina loppujen lopuksi kääntyy.



Sarjakuvakirjoja on ilmestynyt puolisen tusinaa, joten voisihan vielä katsoa millaiseksi tämä tarina kääntyy, aineksia tässä olisi parempaankin kuin mitä tässä osassa on tarjolla.

Kerkko Hakulinen ja Olavi Heikkinen: Suomalaiset Aasian-kävijät

Kerkko Hakulinen ja Olavi Heikkinen ovat toimittaneet kirjan tutkijoista jotka kulkivat Aasian suunnalla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: Suomalaiset Aasian-kävijät (Kirjayhtymä, 1980; ISBN 951-26-1876-1).



Kirja perustuu esitelmäsarjaan, jonka Helsingin seudun maantieteellinen yhdistys Maanpiiri järjesti vuonna 1979. Kirjassa käsiteltävät tutkijat ovat M. A. Castrén, G. A. Wallin, A. E. Nordenskiöld, C. G. Mannerheim, J. G. Granö, G. J. Ramstedt ja Sakari Pälsi.

Monet aikoinaan kiinnostavista tieteellisistä päätelmistä ovat myöhemmin osoittautuneet vääriksi, kuten esimerkiksi suomen kielen ja suomalaisten alkukotiin liittyvät tutkimukset, mutta kiinnostavia nämä tutkimusmatkailijat ja heidän retkensä siitä huolimatta edelleen ovat. Kohteena oli yhtä lailla Koillisväylä, Siperian suunnan vuoristot kuin Arabian niemimaa.

Kirjassa on mainiot minielämänkerrat, joista löytyy perustiedot kustakin käsitellystä tutkijasta. Teksteissä kerrotaan paitsi kunkin henkilön matkoista myös siitä, millaisista lähtökohdista nämä retket tehtiin. Rahoituksen saaminen oli usein hankalaa, eikä tieteen tekeminen näissä oloissa ollut helppoa.

Mutta hyvin nämä suomalaiset sankarit selvisivät ankarissakin olosuhteissa, ja kukin omalta osaltaan tarjosi uutta näkemystä senaikaiseen käsitykseen maailmasta.





Lainasin kirjan J. G. Granön takia, mutta erityisesti kirjasta jäi mieleen Sakari Pälsi, jonka tutkimuksiin ja erityisesti valokuviin on kyllä tutustuttava tarkemmin.

Warren Ellis ja Gianluca Pagliarani: Aetheric mechanies - a graphic novella

Warren Ellis on kirjoittanut ja Gianluca Pagliarani piirtänyt tämän novellisarjakuvan. Tarinassa eletään vuoden 1907 Lontoossa, joka muistuttaa osin tuttua maailmaamme mutta on osin aivan tunnistamaton: Aetheric mechanies - a graphic novella (Avatar Press, 2008; ISBN 1-59291-048-3).



Käynnissä on sota, jossa hyödynnetään nykypäivän ja tulevaisuuden tekniikkaan viittaavia laitteita kuten lentäviä koneita ja avaruusaluksia sekä robotteja. Sodasta palaannut Dr. Robert Watcham tapaa pitkästä aikaa tuttavansa Sax Rakerin, Lontoon tunnetuimman salapoliisin, ja yhdessä he selvittelevät murhia joiden tekijänä on kummallisesti paikalta haihtuva mies.



Asetelma kuulostaa samanlaiselta kuin Sherlock Holmesin seikkailut, ja näin onkin, mutta aivan erinomaisen vinosta kulmasta Ellis rakentaa tämän salapoliisitarinan, jossa kyse ei ole sen vähemmästä kuin kuvitteellisten hahmojen olemassaolon oikeutuksesta. Mitä jos rikoksen ratkaiseminen edellyttää oman olemassaolonsa uhraamista?