En tunne sinua vierelläni

Tiina Raevaara voitti Runeberg-palkinnon novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni (Teos, 2010). Novellit ovat hämmentäviä, unenomaisia, mutta silti tunnistettavia heijastumia nykyisestä maailmasta. Teemoissa on vähän saman kaltaisia aineksia kuin Leena Krohnin romaanissa Unelmakuolema, mutta käsittely on hyvin omaperäistä, selkeää ja sujuvaa.

Jotkin novellit eivät jaksaneet sytyttää ja kiinnostaa, mutta jotkut taas osuivat niin hyvin että parempia saa hakea. Kirjan alkupäässä oli ehkä enimmäkseen noita parhaiten toimivia novelleja, loppupää meni itseltäni osin ohi. Ehkä yritin lukea kirjaa liian nopeasti, eli voi olla lukijankin vikaa tässä.

Mutta: erinomainen lukukokemus, ei pikaruokaa ollenkaan.

Cloud computing - palvelut verkossa

Immo Salo on kirjoittanut napakan kirjan pilvipalveluista: Cloud computing - palvelut verkossa (WSOYpro, 2010). Olen käsitellyt pilvipalveluja aiemminkin. Kirjallisuutta aiheesta on ilmestynyt runsaasti suomeksikin - miten Salon kirja pärjää verrattuna muihin?

Kirja keskittyy pilvipalvelujen yritysnäkökulmaan, siis siihen miten pilvipalveluja voi omassa toiminnassa hyödyntää, ei juurikaan pilvipalvelujen tarjoamiseen. Petteri Heinon Pilvipalvelut (Talentum, 2010) on mielestäni kirjana parempi, tosin sitäkin vaivaa sama, keskeneräisyyden ja katkelmallisuuden ongelma. Mutta joiltakin osin Salo on kyllä tuonut esille uusia näkökulmia, ja vaikka kokonaisuus on hiukan hajanainen, tämä kirja täydentää Heinon teosta. Yhdessä näistä saa hyvän ja ajankohtaisen käsityksen pilvipalveluista.

Kirjassa on paljon kaavakuvia, jotka selkeyttävät tekstiä, tai ainakin auttavat kirjaa selaavaa lukijaa hakeutumaan itseään kiinnostavien teemojen äärelle. Esimerkiksi kuva 1.8 pilvipalvelujen hallinnasta on yksinkertainen ja hyvä, ja tuo hyvin esille hallinnan osa-alueet: tietoturva, käyttöoikeuksien hallinta ja konfigurointi; mittaaminen, seuranta, raportointi ja laskutus; työtaakan jakaminen; poikkeamien ja virheiden seuranta sekä järjestelmän ylläpito.

Kirja on jossain määrin luettelomainen, käyden läpi tarjontaa, mikä on lukijalle hiukan puuduttavaa mutta toisaalta asiasta selvitystä tekevälle varsin hyödyllistä tietoa. Mukana on myös laskelmia pilvipalvelujen kannattavuudesta, mutta näihin Salo ei mene syvällisemmin sisälle, vaikkakin tosin esittää joitakin kriittisiä kommentteja. Myöskään käytännön esimerkkejä Suomessa tehdystä pilvipalvelujen käyttöönotosta ei kirjasta erityisemmin löydy.

Teoksena kirja on hyvä paketti pilvipalveluista, ehkä kuitenkin lähinnä täydentämään muuta käytössä olevaa kirjallisuutta.

Uusi Maa - elämän tarkoituksen oivaltaminen

En oikein tiedä mitä ajatella tai sanoa Eckhart Tollen kirjasta Uusi Maa - elämän tarkoituksen oivaltaminen (Basam Books, 2010, 2. painos; suom. Maarit Heinonen). Toisaalta kirjassa on paljon hyvää, sellaista josta olen pitkälti samaa mieltä. Mutta joistakin asioista, liittyen siihen "henkisyyteen" jota Tolle maalailee, olen hyvin vahvasti eri mieltä.

Tolle ammentaa paljon "itämaisesta viisaudesta", erityisesti erilaisista mietiskelytekniikoista, muun muassa zenistä, ja yhdistää näitä oppeja länsimaiseen uskonhistoriaan, tulkiten esimerkiksi Jeesuksen opetuksia omalla tavallaan.

Tästä sopii esimerkiksi omistamisen illuusiota käsittelevä kohta, jossa Tolle ottaa lähtökohdaksi Jeesuksen sanomisen "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on tavaisten valtakunta." Tästä Tolle kirjoittaa:

Mitä "hengessään köyhät" tarkoittaa? Sitä, ettei ole sisäistä taakkaa, ei samaistumista omaisuuteen eikä minätunnolla varustettuihin mielen käsitteisiin. Ja mikä on "taivasten valtakunta"? Yksinkertainen, mutta syvä olemisen ilo, joka löytyy samastumisesta irrottautumalla ja siten "hengessään köyhäksi" muuttumalla.

Olen samaa mieltä Tollen kanssa siitä, että kulttuuriamme vaivaa omistamisen, menestyksen ja minä-keskeisyyden kirous, joka tekee elämästä stressaavaa ja kuluttavaa. Päässämme pörräävät ajatukset tulevasta ja menneestä, emmekä osaa keskittyä tässä hetkessä olemiseen.

Mutta Tollen reseptistä en ole samaa mieltä. Hän lainaa buddhalaista sanontaa "Kuuta osoittava sormi ei ole kuu". Olen sitä mieltä, että Tollen ajatukset jäävät vajaaksi, mielestäni ne ovat askel poispäin ongelmista, mutta ei välttämättä oikeaan suuntaan.

Puhelin-puhelin

No nyt se sitten on tapahtunut, nimittäin että ihmiset hankkivat itselleen oikean puhelimen älypuhelimen lisäksi, koska tuolla älypuhelimella on niin paljon varjopuolia: huono akunkesto, vaikea käytettävyys puhelimena, turhan iso aina mukana pidettäväksi, rikkoutumisherkkyys - ja niin edelleen.

Useampi tuttava on hankkinut puhelin-puhelimen, esimerkiksi noita Samsungin kestomalleja, joissa akku kestää 67 päivää ja puhelin on iskunkestävä ja voi olla tunnin veden alla.

Merkillepantavaa on, että vaikka Nokialla aikoinaan oli myynnissä silmiinpistävän edullinen ja käytännössä hyvin kestäväksi havaittu 1100-sarjan kännykkäperhe, ei nykymallistosta vastaavaa löydy. Tuntuu että Nokia on tehnyt halpamalleistaan käytössä nopeasti rikkoutuvia rimpuloita, eikä niiden akunkestokaan mikään erityisen ihmeellinen ole näihin Samsungin ihmevehkeisiin verrattuna.

Olisiko Nokia tässäkin jättänyt tilaisuuden käyttämättä: yrittää pysytellä älypuhelinkisassa mukana mutta unohtaa puhelin-puhelimen käyttäjät.

Blogi tulee töihin

Anja Alasilta on kirjoittanut mainion oppaan "firman blogeista", otsikkona Blogi tulee töihin (Infor, 2009). Vaikka aikaa kirjan ilmestymisestä on jo hitusen vierähtänyt, ei perusasia siitä juuri ole muuttunut. Ja vaikka jotkut väittävät blogien jo olevan edellispäivän tekniikkaa, ei niiden mahdollisuuksia kannata vähätellä. Toinen juttu on sitten se, että hyvän firmablogin luominen ei ole ihan helppo juttu.

Alasilta noudattaa omia oppejaan, ja koko kirja on ikään kuin blogimainen - ja tekstit onkin kirjoitettu ensin blogeihin ja sitten vasta editoitu kirjaksi. Tee itse niin kuin opetat toisille...

Kirjassa on jonkin verran toistoa, esimerkiksi siinä miten blogia yritetään määritellä, lainaten määrittelyjä eri lähteistä. No, tämän jälkeen teksti alkaa olla jo kiinnostavampaa, ja monia hyviä oivalluksia tulee vastaan. Sivun 100 tietämillä päästään kunnolla asiaan, ja myös konkretiaan, kun puhutaan erilaisista bloggaustyökaluista.

Tämäkään asia ei ole itsestään selvä: "Firmablogien yhtenä ongelmana ovat karvalakkimalliset työkalut, jotka on ympätty verkkopalvelun julkaisujärjestelmään. [...] Ne eivät tarjoa yhtä monipuolista tarttumapintaa lukijoihin ja muihin blogeihin kuin maailmanmenestykseen yltäneet tekniset alustat."

Tästä on itselläni kokemuksia. Alun perin aloitin bloggauksen Radio Userland -ohjelmistolla, joka oli monipuolinen mutta teknisesti jonkin verran haastava ratkaisu. Sittemmin on tullut parempia vaihtoehtoja, kuten TypePad ja WordPress, ja nyttemmin Radio Userland onkin jo ajettu alas blogialustana.

Olen tämän jälkeen käyttänyt Bloggeria lähinnä sen ilmaisuuden ja Google-integraation vuoksi, ja töissä intran blogissa Sharepoint-pohjaista alustaratkaisua. Tässä on pakko sanoa, että merkittävä osa bloggaamista on mahdollisuus helposti kytkeytyä muiden blogeihin ja toisaalta saada palautetta muista blogeista, ja Blogger on tässä huomattavasti edellä Sharepoint-järjestelmää.

Tosin Bloggeristakin puuttuu kaikkein edistyksellisimpiä piirteitä, mm. automaattinen toisten blogien viittauksien tuominen esiin blogikommentteina. Kommenteista vielä se, että kommenttien hallinnointi on yksi osa blogien toimintaa, ja sen pitää toimia mahdollisimman vähällä vaivalla kuitenkin niin että bloginpitäjällä on täysi kontrolli määrittää esimerkiksi anonyymien kommenttien käsittelytapa.

Toinen bloggaajaa kiinnostava asia on tieto siitä, kuinka paljon blogia luetaan ja mistä lukijat tulevat. Tässä Googlen työkalut (analytics) ovat aivan erinomaisia, tietoa riittää vaikka kuinka vaativiin tarpeisiin. Ja jälleen kerran Sharepoint jää lehdellä soittelemaan. Voi tosin olla, että Sharepointillakin voidaan toteuttaa edistyksellisiä blogialustoja, en vain ole sellaista missään nähnyt.

Mutta palataan firmablogeihin. Näin evästää Alasilta: "Jos tahdot saada hyviä kirjoittajia bloggaamaan, esitä heille mahdollisimmat uskottavat takeet vakaasti ja helposti omaksuttavasta julkaisutekniikasta ja pysy sanojesi takana."

Firmablogiin liittyy myös aiempien töiden rationalisointi: "Bloggaukselle on järjestettävä aikaa karsimalla vanhoja kirjoitus- ja muita töitä. Aikaa ei vapauteta, ellei vakuututa siitä, että blogi on parempi tapa hoitaa jokin tärkeä tehtävä."

Helppoa firmablogin perustaminen ei ole. Mutta se voi kannattaa, kun se tehdään harkiten ja siihen keskittyen, muita asioita karsien. Jos perustetaan blogi, mitä muita asioita karsitaan pois esimerkiksi firman www-sivuilta?

Alasilta esittää mainion kehämäisen prosessin bloggauksesta: kerää aiheita ja aineistoa, valmistele uutta kirjoitusta, kirjoita ensimmäinen versio, tarkista ja viimeistele, julkaise, seuraa, keskustele, ... Näin juuri!

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen

Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin vuonna 1966 ilmestynyt teos The Social Construction of Reality ilmestyi Vesa Raiskilan suomentamana nimellä Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (Gaudeamus, 1994). Nyt kun teoksen käsiini sain, se osoittautui kelpo kirjaksi, jopa siinä määrin että olen valmis myöntämään sosiologian olevan ihan oikeaa tiedettä, luonnontieteilijän näkökulmastakin.

Tässä kirjassa ei harrasteta sisäänlämpiäviä postmoderneja kielipelejä vaan puhutaan tiedonsosiologiasta, niin että teoreettisen pohdiskelun lähtökohta on empiirinen tieto.

Kirjoittajat pohtivat selkeästi arkitiedon perustaa, ja tuovat tässä yhteydessä esille kasvokkain tapahtuvan viestinnän erityisen laadun ihmisen itseymmärryksen lähteenä: "En voi koskaan hahmottaa toisen menneisyyttä niin täydellisesti kuin omaani. Tämä itseni parempi tuntemus vaatii kuitenkin itsetarkkailua, sillä en ole välittömästi tietoinen omasta itsestäni. Sen sijaan toisesta olen välittömästi tietoinen ollessani kasvokkain hänen kanssaan. [...] [I]tsetarkkailun laukaisee tyypillisesti toisen itseeni kohdistama asennoituminen. Sitä voidaan siis pitää 'peilireaktiona' toisen käyttäytymiseen."

Kirjoittajat pohdiskelevat yhteiskunnallista tietovarantoa, "joka välittyy sukupolvelta toiselle ja josta yksilö voi ammentaa tietoa omasta elämästään. Eläessäni arkisessa elämismaailmassa tiedän myös, että toiset tietävät ainakin osan siitä, mitä itse tiedän, ja he puolestaan tietävät minun olevan tietoinen tästä. Yhteisellä ankkuroitumisellamme yhteiskunnalliseen tietovarantaan on tätä merkittävä vaikutus jokapäiväiseen vuorovaikutukseeni lähimmäisteni kanssa."

Kehityskulku on kiehtova: "Tiedon yhteiskunnallinen jakautuminen saa alkunsa siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, etten tiedä kaikkea sitä, minkä lähimmäiseni tietävät, ja päinvastoin. Se huipuntuu äärimmäisen monimutkaisiin ja vaikeaselkoisiin asiantuntijatiedon järjestelmiin."

Entä sitten totunnaistuminen askeleena kohti institutionalisoitumista? "Mikä tahansa usein toistuva toiminta saa vaakiintuneen muodon, jolloin se voidaan toistaa vastaisuudessa yhä uudelleen samalla tavalla ja samalla alhaisella suoritusenergialla. [...] Vaikka teoriassa olisi tuhat tapaa kyhätä kanootti, totunnaistaminen rajaa vaihtoehdot yhteen. Tämä vapauttaa yksilön alituisen valitsemisen ikeestä ja saa aikaan psykologisen helpotuksen, jonla perusta on ihmisen kohdentumattomassa vaistorakenteessa. [...] Tavanmukaistuneen toiminnan taustalta avautuu näin mahdollisuus harkitsemiseen ja uuden luomiseen."

Tämä arkipäivää lähellä oleva pohdiskelu oli itselleni antoisin osa kirjaa. Kirjoittajat etenevät kohti instituutioita ja symbolijärjestelmiä, jolloin esitys muuttuu siinä määrin teoreettiseksi että sen lukeminen oli jo varsin haastavaa. Mutta yhteys konkretiaan ja empiirisesti koeteltaviin väitteisiin ei kadonnut missään vaiheessa.

Yhteenveto: Erinomainen johdatus tiedonsosiologiaan, eikä teoksen relevanssi yhteiskunnallisen toiminnan suhteen ole ajan mittaan juurikaan kärsinyt.

Lyhyt opas pilvipalveluihin

Jos haluat lukea vain yhden kirjan pilvipalveluista, lue Christopher Barnattin kirjoittama opas A Brief Guide to Cloud Computing (Constable & Robinson, 2010). Moni on tästä aiheesta yrittänyt kertoa, eikä välttämättä kovin huonosti, mutta Barnatt kirjoittaa aiheesta selvästi, hauskasti ja sopivan provosoivasti, vieläpä tarkkaan harkitun todistemateriaalin tukemana.

Kirjan ensimmäinen luku on otsikoitu "The rise of fluffy computing", eli "höttölaskennan nousu", ja siinä tuodaan peittelemättä esille pilvipalveluihin liittyvä hämäryys ja hype, pureutuen kaiken ytimessä olevaan pihviin: "Cloud computing is 'fluffy' because the resources being used are irrelevant to the vast majority of users. This is why cloud computing is so scary and resisted in many corporate data centres. It is also why cloud computing is so liberating and powerful for the rest of us."

Pilvipalveluissa sivuutetaan monta aiemman toimintamallin komplikaatiota, esimerkiksi tarve asentaa ohjelmistoja (tai vieläpä servereitä, huh!): "Cloud computing cuts out the 'going to a computer and installing something' step. Rather, if you want somebody to see or edit a document you just send them a link."

Entä sitten kustannuskysymykset, joilla pilvipalveluja useimmiten markkinoidaan - "maksat vain siitä mitä käytät". Kuten yllä olevista esimerkeistä käy ilmi, Barnatt näkee pilvipalvelujen suurimpana etuna vaivattomuuden - homman voi hoitaa siltä istumalta heti, mistä tahansa käsin missä oletkin. Se että kaikki on nykyistä (paljon) halvempaa on vain lisäbonus.

Barnattin kirjan yleisö ovat tavalliset tietotekniikan käyttäjät, jotka haluavat saada asioita aikaan. Kirjassa on mainioita esimerkkejä netin pilvipalveluista, sekä tavanomaisista (kuten toimisto- ja kuvankäsittelysovellukset) että pitkälle organisaatioiden liiketoimintaprosesseihin integroituvista alustoista. Ja tietenkin täytyy muistaa myös sosiaalisen verkostoitumisen palvelut, Facebookin ja muut, jotka ovat pilvipalveluja helpoimmin ymmärrettävässä muodossa.

Pilvipalveluissa on merkittäviä skaalaetuja, otetaan esimerkkinä vaikkapa ohjelmistopäivitykset: "Before cloud computing and PaaS, rapidly and flexibly turning on new live program functionality for millions of users at the click of a mouse was unthinkable. Yet today it is becoming commonplace."

Barnatt ei unohda myöskään pilvipalvelujen varjopuolia, muun muassa vaikutuksia tietoturvaan. Tässäkin on hyvä muistaa suhteellisuudentaju. Isojen pilvipalveluntarjoajien ongelmista raportoidaan laajasti julkisuudessa, kun samaan aikaan tapahtuu kymmenittäin, sadoittain tai tuhansittain kaikenlaisia palveluongelmia organisaatioiden sisäisissä IT-palveluissa, ja näiden vaikutukset voivat olla katastrofaalisia. Tai datan osalta: kuinka paljon arvokasta dataa sisältäviä usb-tikkuja häviää ihmisiltä päivittäin?

Mutta tarkkana pitää kuitenkin olla, ja organisaatiossa on syytä laatia selkeä politiikka pilvipalvelujen käytöstä, olkoon se sitten vaikka käyttökielto. Sellainen kyllä voi olla toiminnalle aika rajoittava ja haitallinen, sillä ennemmin tai myöhemmin joku yhteistyökumppani lähettää linkin esimerkiksi Google Docs -tiedostoon jota tarvitsisi editoida.

Entä ketkä ovat uskottavimmat pelurit pilvipalveluissa? Barnatt nostaa kärkeen kolmikon Google, Microsoft ja Apple, ja tämän lisäksi haastajina Amazonin ja IBM:n. Näiden kesken markkinoita tullaan jakamaan, mutta tilaa lienee myös muille, sillä kukaan ei vielä tiedä mitä pilvipalveluissa tulee tapahtumaan vuoden parin päästä.

Barnatt antaa yrityksille toimintasuunnitelmarungon miten edetä pilvipalveluihin:

• Foster champions and encourage experimentation
  
• Choose a collaborative suite
  
• Draft a company-wide cloud computing policy
  
• Implement killer quick-wins
  
• Develop a broader strategy
  

Kyllä se tästä liikkeelle lähtee!

Länsimaiden tuho

Timo Vihavainen on kirjoittanut napakan kirjan Länsimaiden tuho (Otava, 2009), jota voisi sanoa pamfletiksi jos se ei olisi niin laaja. Vihavainen kertoo siitä miten länsimaat ajautuvat kohti tuloa sekä niistä käsityksistä joita tähän uhkakuvaan on aikojen kuluessa liitetty.

Kirja on siis eräänlainen katsaus "länsimaiden tuho" -kirjallisuuteen että samalla hyvin perusteltu puheenvuoro siitä, että näin on juuri nyt todella tapahtumassa.

Vihavaisen teksti on mukavan monipuolista ja monitieteistä, eikä hän juuri harrasta postmodernien sosiologien kielipelejä vaan pikemminkin lyttää tämmöiset pörriäiset pois häiritsemästä.

Kirja puhuu tärkeistä asioista: "Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän [...] Sen perusteet ovat yhä sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa."

Vihavainen kehottaa tarttumaan toimeen: "Ja vähin, mitä voi tehdä, on ainakin sanoa mielipiteensä, olla elämättä valheessa, kuten Aleksandr Solzenitsyn aikoinaan vaati. Mutta ensin on suostuttava näkemään mitä tapahtuu. On joskus sanottu, että maailma on avoin salaisuus. Mehän näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla ymmärtää."

Vihavainen marssittaa lukijan eteen kymmenittäin eri aikakausien ajattelijoita ja argumentteja. Mukana on niin Oskar Spengler kuin Samuel P. Huntington. Kokonaisuudesta kutoutuu mielenkiintoinen ja kiehtova kuva maailmasta - synkkä, mutta uskottava, ja kuitenkin jollakin tavalla lohdullinen: jospa tästä jotain ymmärrystä vielä syntyy.

Mutta uhkakuvakin on melkoinen, Vihavaisen lainaaman Goethen sanoin: "Jos tule et sä veljeksein / sinusta pian selvän tein…"

Kuka tarvitsee Laplace-muunnosta?

Kollega vihjaisi blogikirjoituksesta, jonka mukaan Petteri Järvinen oli haukkunut insinöörikoulutusta Gurumarkkinointi-kirjan julkistamistilaisuudessa. Näin kirjoitti Parantainen blogissaan: "Petteri totesi omassa esityksessään osuvasti, ettei hän ole tarvinnut monia perinteisiä insinööritaitoja kuten vaikkapa Laplace-muunnosta koskaan. Sen sijaan kaikkein hyödyllisintä oli puolentoista opintoviikon mittainen neuvottelutaitoihin keskittynyt koulutus."

Ja vielä Parantaisen lainaus Petteri Järviseltä: "Toisin sanoen tärkein koulutusjakso on vei koko opiskeluajasta alle prosentin."

Jotenkin tuo lausunto särähtää. Nimittäin matemaattiset muunnokset kuten Laplace ovat koko digitaalitalouden ytimessä, ajatellaan nyt vaikka kuvan, äänen ja videon pakkausta.

Ja vaikka Petteri Järvinen ei olisi koskaan tarvinnut Laplace-muunnosta konkreettisessa mielessä, sen toimintaperiaatteen yleinen ymmärtäminen antaa osviittaa siihen, mitä matemaattisia operaatioita voidaan kohdistaa lausekkeisiin. Tämä liittyy kiinteästi siihen, minkä tyyppinen signaalin pakkaaminen digitaalisesti ylipäänsä on mahdollista ja mitä reunaehtoja ko. tyyppisen pakkaamiseen liittyy, esimerkkinä informaation häviäminen.

Nimenomaan Laplace-muunnoksen esille tuominen ehkä oli tietoinen valinta, sillä Fourier'n muunnoksesta olisi joku saattanut älähtääkin, se kun on paljon tunnetumpi digimaailman algoritmina.

Tässä voi ajatella niinkin, että jos tämän tyyppisiä algoritmeja ei kohtuullisen laajasti lainkaan tunneta, voivat laitteiden ja ohjelmistojen valmistajat vedättää kuluttajia miten tahansa, mistä hyvä esimerkki ovat digitaaliset audiokaapelit joista pyydetään järjettömiä hintoja, ikään kuin se bitti siitä jotenkin pyöristyisi.

Neuvottelu-, esiintymis-, kirjoitus- yms. taitojen tarpeellisuudesta olen kyllä samaa mieltä, mutta en perusosaamisen kustannuksella. Vähän niin kuin lääkäri joka osaa PowerPointit mutta ei leikata...

Ja vielä kokonaan toinen asia sitten on se, missä määrin nykyinen koulutus auttaa ymmärtämään Laplace-muunnoksen taustalla olevia matemaattisia periaatteita ja missä määrin se on vain mekaanista ulkoa oppimista. Jälkimmäisestä ei erityisemmin ole iloa kenellekään.

Mutta entä sitten ne neuvottelu-, esiintymis-, kirjoitus- yms. taidot? Niitäkin pitää osata, ja nykyään koko ajan enemmän. Riittääkö töissä oppiminen vai pitäisikö nämä asiat oppia hallitsemaan jo opiskeluaikana? Tämä on oikeasti tärkeä kysymys.

Sata sivua - Tekstintekijän harjoituskirja

Mitä pitää tehdä kun kirjoittaminen ei vain ota luonnistuakseen? Tähän ongelmaan tarjoaa apua Sata sivua - Tekstintekijän harjoituskirja (Avain, 2010). Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg ovat tiivistäneet pieneen pakettiin paljon hyviä lähestymistapoja, joista on hyötyä niin aloitteleville kirjoittajille kuin niille jotka kamppailevat rutiinien ja suorituspaineiden puristuksessa.

Kirja sisältää sata kirjoitusharjoitusta, vaikeusasteeltaan hyvin helposta äärimmäisen haastavaan. Ne soveltuvat kenelle tahansa kirjoittajalle, vaikka ehkä kaunokirjallisen tekstin tuottaminen on pääosin valokeilassa.

Kirjassa oli lyhyitä vinkkejä kirjailijoilta, siitä miten kirjoittamiseen pääsee käsiksi ja miltä arkipäivä kirjoittamisen keskellä tuntuu. Nämä olivat antoisia.

Tuomas Kyrö kertoo: "Kokonaisuus ei kirkastu hetkessä, täytyy saada etäisyyttä. Kymmenen vuoden kokemuksella tiedän, että näin se vain minulla menee, vähintään kolmasti on sinun tekstisi kirjoitettava."

Mikko Rimminen pohtii motivaatiotekijöitä: "Häpeän pelko on paras työväline. Kun oma kirjoittaminen ei suju, ajattelen kauhuskenaarioita jostakin karmaisevasta palautteesta. Kuviteltu lukijani on piru lukemassa raamattua: joku mahdollisimman pätevä ja mahdollisimman ilkeä lukija."

Huh-huh, tuo kuulostaa kyllä sellaiselta keinolta jonka avulla menee ihan lopullisesti lukkoon, mutta Rimmiselle se näyttää tuottavat ylivertaista tekstiä.

Yhteenveto: Mainio reseptikirja - ja enemmänkin, kurkistus tekstin synnyttämisen mysteeriin. Suosittelen!

Asiantuntija vai julkkis?

Maaria Linko on tehnyt merkittävän työn tutkiessaan tietokirjojen ja tietokirjailijoiden näkyvyyttä. Teos Asiantuntija vai julkkis? Tietokirjallisuus ja tietokirjailijat mediassa (Suomen tietokirjailijat ry, 2010) esittelee varsin laajaan lähdeaineistoon perustuen, mitkä kirjat ja ketkä kirjailijat ovat saaneet palstatilaa lehdissä.

Sinänsä ei ole suuri yllätys, että historian ja elämänkertojen kaltaiset teoksen nousevat näkyvimmin käsitellyiksi teemoiksi, mutta aiheesta voi kysyä - kuten Linko tekee - voisiko insinööritieteiden kaltainen aihepiiri olla paremmin edustettuna, kun kerran asialla on laajaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Itselleni teos oli mainio katsaus tietokirjoihin vuoden-parin ajalta. Monta kirjaa olin lukenut ja monesta kuullut, mutta suuri määrä oli jäänyt unohduksiin, eli eipä muuta kuin niitä Helmet-järjestelmästä varaamaan lainattaviksi. Ehkä kirja toimii myös eräänlaisena hyväksi havaitun (eli mediassa noteeratun) tietokirjallisuuden markkinointipläjäyksenä myös.

Yhteiskuntavastuu. Nyt.

Markku Jussila on tarttunut merkittävään aiheeseen, yhteiskuntavastuuseen, ja käy hyvin läpi sekä aiheen 20-vuotisen historian että sen missä tällä hetkellä mennään. Teos Yhteiskuntavastuu. Nyt. (Infor, 2010) on mukavan tiivis katsaus aiheeseen, eikä kovin vaikealukuinen asiaa aikaisemmin ymmärtämättömällekään.

Yritysten yhteiskuntavastuu-asiassa tulee helposti mieleen Björn Arne Christer ”Nalle” Wahlroosin sanomiset, erityisesti liittyen siihen että yritysten pitää keskittyä tuloksen tekemiseen, kun taas yrityksen omistajat kantavat vastuuta yhteiskunnallisista vaikutuksista. Kirjasta käy ilmi, että Wahlroos tässä yhteydessa tulkitsee yhteiskuntavastuun hyvin kapealla tavalla. Tästä tulkinnasta voisi käytää termiä "yritysvastuu".

Jussila esittää vastuun tasosta yrityksissä jatkumon, jonka toisessa reunassa ovat vastuuttomasti toimivat yritykset, sitten yhteiskuntavastuulliset (ja jopa erittäin sellaiset) yritykset, ja toisessa äärilaidassa niin sanotut yhteiskunnalliset yritykset joiden koko toiminta rakentuu yhteiskunnallisen funktion ympärille. Jussila toteaa, että vaikka kaikkien yritysten ei tarvitse tavoitella yhteiskunnallisen yrityksen päämäärää, "jokaisella yrityksella on yhteiskuntavastuun kehityksen myötä mahdollisuus pitkällä aikavälillä muuttua yhteiskunnalliseksi yritykseksi".

Merkittävä käsite tässä yhteydessä on juuri erittäin pitkä aikaväli, siis yrityksen elinkelpoisuus vähintäänkin vuosikymmenten aikaskaalassa. Ja tähän näkökulmaan liittyy laaja yhteiskuntavastuu, mikä tuo tullessaan muun muassa kestävän kehityksen näkökulman, sosiaalisen vastuun ja niin edelleen. Ja tietenkin myös taloudellisen vastuun.

Jo Peter Drucker on huomauttanut, että harva yritys toimii niin hyvin ja tehokkaasti kuin mitä pitkän aikavälin elinkelpoisuus edellyttää - eikä tämä tarkoita johdon ja omistajien palkitsemista vaan sitä että yritys kykenee investoimaan riittävästi toimintansa kehittämiseen ja tulevaisuuden rakentamiseen.

Tähän sopii vielä yksi lainaus, liittyen "viherpesuun" eli siihen, että yritykset pyrkivät näyttämään toimintansa vihreässä valossa vaikka todellisuudessa toimitaan entiseen lyhytnäköiseen tapaan: "Viestintä muuttuu viherpesuksi, jos yritys ei olekaan yleisesti tarkasteltuna yhtä ympäristöystävällinen kuin mitä se joissakin viestintätoimenpiteissään väittää."

Viherpesun kaltaiset kosmeettiset toimet ovat yleensä hyvin lyhytnäköisiä ja paljastuvat helposti. Todellisen yhteiskuntavastuun kantaminen vaatii kokonaisvaltaista toimintaa, jonka pitää perustua kunnon faktoihin ja kokonaisvaltaiseen toimintaan, esimerkiksi siihen että keskustelua toimintatavoista käydään laajasti läpi yrityksessä ja sidosryhmien kanssa, ja että asetetaan selkeät tavoitteet joiden saavuttamista myös seurataan ja raportoidaan.

Yhteenveto: Hyvä kirja tärkeästä aiheesta, ehkä hiukan teoreettinen mutta mukavalla tavalla asiantuntijamaisen valaiseva.

Kuin surmaisi satakielen

Ihmeellinen kirja, Harper Leen kirjoittama Kuin surmaisi satakielen (suom. Marja Westerlund, 1961; Gummerus, uusintapainos 2005). Teokseen on viitattu niin usein, että on ihan kuin olisin sen jo lukenut, mutta eipä niin kuitenkaan ollut, melkoinen yllätys kirja oli.

Aihe on vakava, mutta käsittelytapa on sellainen että se saa lukijan (pääosin) hyvälle mielelle. En muista montakaan kirjaa jossa lapsen näkökulmasta olisi kirjoitettu näin uskottavasti ja valloittavasti.

Päähenkilö on alle kymmenvuotias "poikatyttö", joka oppi lukemaan paljon ennen kouluun menoa mutta jolle tuottaa vaikeuksia hillitä itseään tappeluissa. Kirjan kuluessa hän alkaa ymmärtää, hyvinkin viisaasti, amerikkalaisen pikkukaupungin elämää ja ihmissuhteita. Isoveli ja isoveljen kaverit tuovat kirjaan vähän vanhemman kokijan perspektiiviä.

Aikuiset ihmiset, kuten isä Atticus ja kotiapulainen Cal, on piirretty tarkasti ja ymmärrettävästi, ja tästä aukeaa suoraan kytkentä kirjan keskeiseen teemaan: rasismiin.

Perheenisä on lakimies, joka saa paikalliselta tuomarilta tehtäväkseen puolustaa rikoksesta syytettyä mustaa miestä. Eihän tässä hyvin käy, lynkkausmieliala nostaa päätään eikä perheellä ole helpot oltavat kun jotkut valkoisista kokevat että puolustusasianajaja ottaa tehtävänsä liian tosissaan.

Tämä teema tulee esille hyvin laajasti, monenlaisten jännitteiden ja ennakkoluulojen kautta. Ja amerikkalaisen "etelän" elämänmuoto tarjoaa todellakin loputtomasti lähteitä jännitteille, alkaen eri sukujen keskinäisestä kilpailuista, kuulumisista erilaisiin kirkkoihin, ja tietenkin myös ihmisten keskinäisen sosiaalisen aseman mukanaan tuomista komplikaatioista.

Paikka paikoin kirjoittajan ote hiukan herpaantuu ja hän kirjoittaa aikuisen perspektiivistä, mutta nämä kerronnalliset lapsukset ovat ohimeneviä. Lapsen näkökulma auttaa siinä, että lukijalle tulee etäisyyttä pahuuteen, kaikki näkyy asiat tuoreina ja uusina näkevän lapsiperspektiivin kautta.

Tunnelmat menevät laidasta laitaan. Välilä pikkuviisas kertoja naurattaa, välillä tulee kyynel silmään. Ja lopussa asiat saavat uuden käänteen, yllättävältä taholta. Sovitetaanko synnit, sitä en tiedä, mutta voisi sanoa että tässä lapsenmielisyys on avainasemassa, avaa solmuja ja päätyy ratkaisuun jossa vältetään "satakielen surmaaminen".

Suurta kirjallisuutta! Ja tekijänsä ainoa romaani, sanottakoon se vielä. Mutta yksikin kirja on paljon, kun se on näin hyvä.

Japanilaiset taskupuutarhat

Viime viikolla lainasin kirjastosta (kiitos Helmetin jälleen kerran) valokuvakirjan Pocket Gardens, jonka tekijöinä ovat Michael Freeman ja Noriko Sakai. Kirja käsittelee tsubo-niwa -perinnettä, japanilaisia pienoispuutarhoja. Nimi tulee tatamimattoa tarkoittavasta sanasta ja kuvastaa puutarhan pientä kokoa, muutamasta neliömetristä tässä on kyse.

Valokuvakirjana teos on hieno. Sam Abellin kirja Seeing Gardens sisältää hienompia yksittäisiä valokuvia - myös japanilaisista puutarhoista - mutta puutarhoja (ja arkkitehtuuria) käsittelevänä kirjana tämä on todella hieno. Valokuvat ovat selkeitä, kertovat aiheestaan paljon ja kokonaisuus on toimii hyvin.

Nyt kun Japanin maanjäristyksen ja tsunamin jälkeiset tuhot paljastuvat koko kauheudessaan voi vain surra kaikkea sitä hienoa mitä maailmasta hävisi. Mutta toisaalta japanilaiseen kulttuuriin kuuluu joustavuus, ja vaikka perinteitä kunnioitetaankin, itse idea on se mikä on keskeistä, ei idean fyysinen toteutus. Niinpä tuhoutuneiden asioiden - joiden joukossa lienee lukemattomia minipuutarhoja - tilalle syntyy varmasti uutta.

150 kirja-arviota

Jonkinlainen virstanpylväs tämäkin, nyt on jo 150 kirja-arviota ilmestynyt täällä Valopolussa. Ja ei tämä tähän lopu, lisää on tulossa.

Naisten etsivätoimisto nro 1

Jotenkin kummallisesti kävi niin, että kaksi työkaveria lähes perä perää mainitsi tästä kirjasarjasta (kiitos, Kimmo ja Antti!), toinen rooibos-teen yhteydessä ja toinen kun puhuttiin kirjoista joista saa rauhallisen fiiliksen. Kyse on Mma Ramotswe -dekkarisarja ja sen ensimmäinen kirja, Naisten etsivätoimisto nro 1 - Mma Ramotswe tutkii (Otava, 2003), kirjoittajana Alexander McCall Smith.

Netistä kävi ilmi, että tämä kirja sai ilmestyessään aikamoista huomiota, ja hyvän vastaanoton kymmenosainen dekkarisarja on muutenkin saanut. Eikä ihme. Kuten työkaverini sanoi, kirjat ovat rauhallisia, melkein voisi sanoa että "pahin mitä tapahtuu on että joltakulta varastetaan polkupyörä". Mutta kyllä kirjoissa on ihmissyöjäkrokotiileja ja ilkeitä noitatohtoreita myös. Omaperäinen kirjoittaja Smith on: tämä on Afrikkaa, erilainen näkökulma ihmiskunnan alkukotiin.

Botswana on itselleni lähestulkoon tuntematon maa, mutta tässä kirjassa tulee aimo annos niin maantieteellistä (Kalahari) kuin historiallista (siirtomaa-aika) tietoa. Helppoa elämä ei ole ollut, ja kirja alkaa siitä kun päähenkilön isä kuolee kaivostyön aiheuttamaan keuhkotautiin ja jättää ainoalle lapselleen, Mma Ramotswelle, perinnöksi karjaa, jolla tämä ostaa talon ja perustaa etsivätoimiston.

Sen sijaan että kirjassa olisi yksi iso ratkaistava mysteeri, niitä on useita, toisiinsa limittyviä, mutta kyllä tässä jännitettä piisaa, sirpaleista huolimatta. Ja länsimaisittain jonkin verran hidas elämänrytmi tuo oman sävynsä tarinaan.

Suomennus on hyvää työtä, ja vaikka aluksi vierastinkin kirjoitusasua "rooibostee" niin kyllä siihenkin hiljalleen tottui.

Hullun rahan tauti

Esko Seppäsen kirja Hullun rahan tauti - Kapitalismin musta syksy (Tammi, 2009) on jo vähän vanhentunut, mutta lukija saa nauttia jälkiviisaudesta, ja mikäs sen parempaa. Seppänen osaa sanan käytön, ja vaikka pistot ovat teräviä, voi niistä nauttia vaikka ei samaa mieltä olekaan.

Kirja kertoo tiiviisti Yhdysvalvojen finanssikuplan syntymisen ja puhkeamisen vaiheet, ja hyvin Seppänen tässä onnistuukin, toki asioita omasta näkökulmastaan värittäen. Mutta teksti on kiitettävän selkeää, kuten tämä esimerkki tietokoneiden roolista kuplan syntymiseen: "Finanssitehtaiden tuotesuunnittelu tehtiin tietokoneilla insinööritieteen ja tietokonearkkitehtuurin parhaiden perinteiden mukaan. Myös riskinarvioinnissa käytettiin matemaattisia malleja. Niiden ongelma oli, että ihmisen käyttäytyminen ei ole ennustettavissa tietokoneilla, jos tapahtuu jotain sellaista, jota ei ole koodattu ohjelmistoihin. Nyt tapahtui. Tietokoneisiin oli ohjelmoitu, että Yhdysvalloissa asuntojen hinnat eivät olleet sodan jälkeen laskeneet. Nyt ne laskivat. [...] Systeemi ajoi itsensä tietokoneteitse hukkaputkeen."

Muutamassa kohdin kirjaa voi nipottaa termien käytössä, ja syyttää kulmien vetämisestä suoriksi, mutta kyllä itse olennainen asia tulee selkeästi esille.

Seppänen on taitava sanankäyttäjä ja käyttää sanan säilää varsin reippaaseen tapaan: "Finanssitavaraterroristit, joita ei syytetä yhteydestä Al Qaidaan, tuhosivat johdannaispommeilla Wall Streetin katedraalin, tuon rahan vallan keskuksen, vielä näyttävämmin kuin eräät toiset terroristit ajoivat tämän temppelin lähikadulla kaksi lentokonetta pilvenpiirtäjän seinään."

Hauska anekdootti on sekin, ettäkun finanssikriisi eteni Yhdysvalloista Eurooppaan, Englannissa käytettiin Al Qaidaa vastaan säädettyjä lakeja jäädyttämään islantilaiset varat kun siellä tapahtui finanssijärjestelmän luhistuminen. Islannista Seppänen kirjoittaa: "Islannin tapaus paljastaa kaiken ahneus-tekee-hyvää -filosofiasta, joka on sukua nyrkkeily-on-terveellistä-aivoille -opilile."

Ja otetaan vielä yksi aihe, sillä Seppänen ei töki pelkästään kapitalisteja vaan myös vihreää liikettä: "On toteutumassa vihreä unelma paremmasta maailmasta. Kulutus supistuu. Teollisuustuotanto alenee. Investoinnit vähenevät. Säästyy energiaa ja luonnovaroja. Ilmaston lämpeneminen hidastuu. [...] Mikä onnen aika onkaan tämä uusi viherkapitalismi!"

No, jälkiviisaana on todettava, että aivan niin asiat eivät ole edenneet kuin Seppänen maalaili vuonna 2009 - mutta toisaalta jälkiviisaus ei koskaan ole lopullista, kuka tässä tietää miten vielä käykään...

Pussikaljaromaani

On lottovoitto syntyä suomalaiseksi, tai ainakin suomea osaavaksi. Sen verran suurenmoinen kokemus on lukea sellaista kirjaa kuin Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani (2004), joka noteerattiin muun muassa Finlandia-ehdokkuudella. Kirja on niin täynnä hykerryttävää - tosin myös viiltävän paljastavaa - huumoria, että ei tiedä mistä ottaisi esimerkkejä.

Otetaan nyt vaikka tämä tilannekuva kirjan alkupäästä: "Autoja tuli. Niitä myös meni. Välillä ne seisahtuivat suojatien eteen huudattamaan torviaan. Raitiovaunu jyrisi pysäkille ja ulosti siihen läjän ihmisiä. Joku aamu-uninen jäi suojatielle sorkkimaan puhelintaan sen näköisenä kuin olisi yrittänyt kauko-ohjata sillä maailmaa ja sai aikaan lisää meteliä."

Ja entä tämä sitten: "Nurkassa räpätti mykkä televisio. Se näytti kuvaa jostain kovasti arabialaisen näköisestä jalkapallo-ottelusta. Kun tuli maali, stadionillinen valkoisiin kaapuihin piilotettuja luonnonilmiöitä rupesi vellomaan rytmikkäästi ylös ja alas niin kuin joku nopeutettu ituviljelmä, joka ei oikein osaa päättää kasvaako täysimittaiseksi vai ei."

Entä mistä kirjassa on kyse, paitsi hykerryttävästä tekstistä joka tarjoaa maailmaan jotensakin vinon katsantokulman. No, syrjäytyneistä, niistä jotka eivät enää jaksa edes yrittää vaan elävät päiväänsä hetkestä hetkeen mitenkuten kykenevät, näppeihin osuvat lantit ja setelit hetikohta olueksi ja siideriksi muuttaen. Ja kuitenkin, Rimmisellä on omalaatuinen kirjoittajan ääni, joka saa nämä syrjäytyneet tuntumaan ihmisiltä, ehkä enemmän ihmisiltä kuin kaikki ne jotka oravanpyörässä palkkaansa tienaavat tai yrittäjän riskiä kantavat.

Kirja on pussikaljaromaani, mutta samalla se on ihmisyyden ylistys: älkää ylenkatsoko vähäisiämpiäkään lähimmäisiänne.

Otetaan vielä yksi lainaus: "...alkoi olla joltisenkin epäselvää että minkälainen tila siinä nyt oikein vallitsi, siinä kuin kuitenkin kaikesta huolimatta tuli ikään kuin osa-aikaisena tolkunmiehenä taulukoineeksi niitä tapahtumisia, vähän niin kuin realiteettipohjalta, ja sitä kun sitten antoi hoksottimien esteettä prosessoida niin se kaikki tosiolevainen rupesi jotenkin klenkkaamaan takaisin näyttämölle, ensin tuli pimeä ja perässä kaikki se tunnistettava maailmallinen, huutavat paloautot ja huutavat ambulanssit ja huutavat poliisiautot ja kaikki muu huutava, ja sitten äkkiä jonkinlainen valkeus."

Oho! Kyllä on siinä kirjailijalla kyky kirjoittaa.

Juoksuhaudantie

Tässäpä suomalainen tarina: Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002). Eikä huomiotta jäänyt tämä kirja: Finlandia-palkinto 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2004.

Tuppaa tuntumaan hankalalta tarttua näin komeasti palkittuun teokseen, siinä ikään kuin änkeää katsomaan sellaista maisemaa jota jo miljoonat silmäparit ovat aiemmin käyneet tuijottamassa ja lukemattomat kamerat ikuistaneet. Mutta sitten, tämä kirja vie kyllä mukanaan. Tarina on myötätuntoisen oivaltava, vaikka meneekin kipeälle alueelle, suomalaisen miehen ja perheen ytimeen: mitä on elämä ilman omaa omakotitaloa?

Tarina on myös sairaskertomus, kuvaus siitä miten ihminen kyvyistään ja tarkoituksistaan huolimatta voi olla aika pirstaleina, eikä paljon tarvita että ihminen alkaa luisua kohti itsetuhon kierrettä: "Nostan katseeni korkeuksiin, irrotan jalat maasta, keinu heivauttaa minut pieneen liikkeeseen. Huimaa. Päivän aherrus on syönyt happea aivoista niin, että pysäyttäessäni liikkeen tuntuu kuin nurmikko lainehtisi hetken."

Vaikka on kipeää lukea tällaista tekstiä, on se myös vapauttavaa. Suomalainen tarina, totta tosiaan.

Kirja tienhaarassa vuonna 2020

Kai Ekholm ja Yrjö Repo ovat kirjoittaneet perusteellisen katsauksen kirja-alaan. Takakannen tekstin mukaan "Kirja tienhaarassa vuonna 2020 on avoin ja suorapuheinen ajankuva, joka taustoittaa laajasti kirjan ja kustantamisen nykytilaa." Ja kirja on kiinnostava, eikä pelkästään kirjailijoille ja kustantajille vaan myös lukijoille: missä muodossa luemme kirjoja tulevaisuudessa?

Kirjassa on perusteellista pohdintaa kirja-alan tilanteesta, unohtamatta historiallisia vertailukohtia, sillä eihän ole ensimmäinen kerta kun painettu kirja on "kriisissä". Pohdiskeluja tukee laaja kirjojen lukemista ja kustantamista koskeva tilastoaineisto, jossa Suomen tilannetta katsotaan kansainvälisessä vertailujoukossa. Meillä luetaan paljon, mutta ihan huippua emme ole; haasteet ovat silti pitkälti samat kuin muuallakin.

Kirja käsittelee pitkälti "suuren yleisön" kirjallisia kulutustottumuksia, mutta käydään siinä käsiksi myös akateemiseen kirjallisuuteen, esimerkkinä Helsingin yliopiston open access -strategia. Rehtorin päätöksenä (126/2008) edellytetään, että "yliopistossa toimivat tutkijat rinnakkaistallentavat tieteellisissä julkaisuissa julkaistut tutkimusartikkelinsa Helsingin yliopiston ylläpitämään avoimeen julkaisuarkistoon".

Helsingin yliopiston päätös on mielenkiintoinen askel tulevaisuuteen, ei aivan ongelmaton verrattuna perinteiseen kaupalliseen tieteellisten julkaisujen jakeluun, mutta selkeä vaihtoehto joka aikaa myöten saattaa osoittautua hyvinkin merkittäväksi.

Monet asiat eivät ole niin uusia kuin joskus annetaan ymmärtää, esimerkkinä omakustanteet: "Omakustantajien kantaisä lienee ollut Walt Whitman, joka omakätisesti latoi runokokoelmansa Ruohonlehtiä (Leaves of Grass, 1855), markkinoi sitä itse, vei kirjat myyjille ja jopa kirjoitti nimettömänä arvosteluita kirjastaan."

Ekholm ja Repo kehottavat kustantajia luomaan oma digitaalisen kirjan strategiansa, vähintäänkin selvittämään yhteistyömahdollisuuksia esimerkiksi Kansalliskirjaston digitointiyksikön kanssa. Konkreettisia hyötyjä kuluttajalle löytyisi helposti: "... kirja-alan kannattaisi tavalla tai toisella hyödyntää tehokkaammin kirjallisuuden pitkää häntää ja parantaa loppuunmyytyjen teosten saatavuutta.

Uusista kotimaisista avauksista Ekholm ja Repo tuovat esille muun muassa Kansallisen digitaalisen kirjaston (KDK): "Euroopan oloissa tämä on jättihanke ja tuo Suomen vahvasti digitaaliselle maailmankartalle. [...] Vuonna 2011 valmistuva verkkopalvelu avaa pääsyn kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköisiin aineistoihin ja palveluihin. Asiakkaiden ei tarvitse käydä jokaisen toimijan verkkosivuilla tai järjestelmissä: KDK on niiden yhteinen palvelupiste."

Yhteenveto: Kiinnostava katsaus kirja-alaan, tosin ehkä enemmänkin vuoteen 2010 kuin vuoteen 2020, mutta visiointiakaan ei ole kokonaan jätetty tekemättä.

Keihäskäärme ja Kultaiset hämähäkit

Luin Rex Stoutin kaksi dekkaria sisältävän kirjan Keihäskäärme / Kultaiset hämähäkit (Book Studio, 1993) vasta kun olin jo lukenut puolisen tusinaa muuta Nero Wolfesta kertovaa kirjaa. Kummatkin samaan kirjaan sisältyvät suomennokset ovat laadukkaita dekkareita, mutta niillä on melkoinen ajallinen ero. Kultaiset hämähäkit ilmestyi 1953. Keihäskäärme taas on ensimmäinen Stoutin kirjoista, vuodelta 1934.

Stoutin dekkareissa on mielenkiintoinen jännite aivojen (Nero Wolfe) ja toiminnan (Wolfen apulaiset) väillä. Jännite on kirjallinen tehokeino mutta toimii kuitenkin lähes huomaamattomasti osana sujuvaa kerrontaa.

Nero Wolfe on päivärutiineihinsa kiintynyt ajattelija, jolle rikosten ratkaiseminen on keino ansaita (paljon) rahaa, eikä hän halua minuutintarkkoihin päivärutiineihinsa muutoksia, eikä juuri edes poistu talostaan.

Tämähän on kuin oppikirjaesimerkki siitä miten luovaa työtä tekevän ihmisen tulisi arki organisoida jotta ajatteluun jää aikaa - ja samaten ajattelun vastapainona oleville harrastuksille, mikä Wolfen tapauksessa liittyvät ruokaan ja orkideoiden kasvattamiseen.

Ensimmäinen Wolfe-dekkari oli mielenkiintoista lukea. Oletin että hahmo olisi tässä vasta kehitteillä ja poikkeaisi paljon myöhemmistä kirjoista, mutta mitä vielä: Nero Wolfe hyppää kirjan sivuille täysin valmiina. Joitakin erojakin kyllä on - tuntuu siltä että Stout meni tässä kirjassa vähän syvemmälle Wolfen pään sisään ja paljasti ehkä liikaakin inhimillisyyksiä; myöhemmissä dekkareissa etäisyyttä pidetään yllä tarkemmin ja lukija joutuu kaivamaan Wolfen päänupin toimintatavan enemmän tekstin rivien välistä.

Mutta tuttu hahmo tässäkin kirjassa jo seikkaillee, ehkä hitusen rahvaanomaisempana painoksena, mutta se johtunee siitä että Stout ei ollut vielä virittänyt kirjallisia tehokeinojaan viimeisen päälle.

Suositeltava kirja kaikille hyvien dekkareiden ystäville, ja niille joita viehättää hitaampi elämänrytmi, se aika jolloin ihmisillä oli vielä aikaa luovaan toimintaan. Tai ainakin fiktiivisellä dekkarilla sitä oli.

Hard Luck Cafe

Käsittääkseni en ole lukenut yhtään Reijo Mäen Vares-dekkaria, mutta tämä oli työn alla: Hard Luck Cafe (Otava, 2006). Aika erikoinen kirja tämä onkin, sijoitettu parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa Jussi Vares elelee vanhuudenpäiviään Turussa. Eikä Turulla mene hyvin: kaupunki on rapistunut pakolaisten kansoittamaksi turvattomaksi kaupungiksi, jossa kroaattilaiset (!) rauhanturvaajat yrittävät pitää jotain järjestystä yllä.

Kirja on kirjoitettu huumorin pilke silmäkulmassa, mutta aika lohduton on se tulevaisuudenkuva jota tässä maalataan. Kansainvälisillä areenoilla liikutaan myös, Vareksen pojan kautta, eikä vauhti jää paljon jälkeen James Bondeista ja sen semmoisista.

Mutta jääkö tarinasta mitään käteen? Vähän sisäänlämpiävä tämä on, semmoista kovaksikeitettyä dekkarimeininkiä jota on kirjoitettu hyllymetreittäin. Jos jokin tässä erottaa, niin ehkä tietty puolivakavuus, jossa ei nyt ihan tosissaan olla, mikä tekee tarinasta jossain määrin hauskan, ainakin niissä hauskoissa kohdissa.

Niin, ja kirja jäi myös kesken, tuollaiset neljänneksen sitä jaksoin lukea, ja luntata lopusta miten tarinassa kävikään. Ei sytytä, tämmöinen - Mikko Rimminen, Kari Hotakainen ja Tuomas Kyrö, siinä on kolmikko joiden kirjojen rinnalla Vares-jutut eivät tunnu oikein miltään.

Elä väljästi

Pekka Pirhosen kirja No Agenda Club - Elä väljästi (Talentum, 2009) meinasi jäädä lukematta, sen verran väljästi kirja lähti liikkeelle, kertomatta paljonkaan siitä mistä on kyse. Mutta parin tusinan sivun jälkeen kirja alkoi tosissaan kiinnostaa, ja kun siihen vähän myöhemmin palasin, tuli se luettua loppuun yhdeltä istumalta.

Mutta mistä kirjassa on kyse? Mukavasta elämästä, ainakin, siitä että oppii olemaan ihminen, omassa elämässään läsnä. Pirhonen kertoo omakohtaisesti koetulla tavalla myös elämänmuutoksesta, siitä miten oravanpyörästä voi lähteä pois, lähtemättä varsinaisesti kuitenkaan minnekään - hän on edelleen samassa työpaikassa, nyt tyytyväisenä kun aiemmin kaikki tuntui enemmän tai vähemmän pakkopullalta.

Se kohta joka koukutti lukemaan kirjan alkaa sivun 13 tienoilta, jossa alkusanat kirjoittanut Christopher Evatt kertoo siitä, miten ihmiset ahdetaan muotteihin jo pienestä pitäen. "Käyttäydy kunnolla, mukaudu. Syö tätä, juo tuota." "Istu hiljaa. Käyttäydy. Opi tämä. Toista tuo. Hanki hyvät arvosanat."

Evatt jatkaa: "Mitä tästä kaikesta seuraa? Meidät on eristetty itsestämme, inspiraatiostamme, ajatuksistamme, tunteistamme... niitä pidetään epäammattimaisina. Jätämme omat arvomme huomiotta. [...] Näytämme ihmisiltä ulospäin, mutta sisällämme on muiden ohjelmoima mikrosiru: elämme muiden määrittelemää elämää."

Meitä kaikkia painaa yhdenmukaisuuden vaatimus. Pirhonen toteaa: "Kutsumme länsimaista kulttuuria individualistiseksi. Katso ympärillesi. Etkö ihmettele, kuinka samalla tavalla olemme päättäneet toteuttaa yksilöllisyyttämme?"

Kirjan ytimessä ovat foorumit, säännöllisesti kokoutuvat ryhmät joissa keskustellaan. Siis keskustellaan, ei puhuta toisten ohi tai esitetä loputtomia PowerPoint-sulkeisia: "Kunkin foorumin toiminta jäsentyy puolivuotiskausiin, joilla on nimetty kattoteema. Kerran kuussa on kahden tunnin aamiaiskokous, jossa on lyhyt, korkeintaan puolen tunnin alustus ennalta sovitusta aiheesta, jota seuraa keskustelu ja johtopäätösten teko ryhmän laajan osaamisen avulla."

Kullakin foorumilla on fasilitaattori, joka kutsuu ryhmän koolle ja vastaa sen toiminnasta. Sanan fasilitaattori suora suomennos on "helpottaja", sillä sanan taustalla on latinan "facilitare", joka tarkoittaa helpoksi tekemistä.

Pirhosella on paljon kiinnostavaa kerrottavaa foorumien toimintatavoista, muun muassa dokumentoinnista. Alussa käytössä oli "muutaman sivun mittainen, tekstimuotoinen yhteenveto keskustelun avainkohdista. Se näytti muistiolta, mutta kielenkäyttö oli rentoa ja heijasteli keskustelun luonnetta." Myöhemmin käyttöön otettiin "oivalluslaput", joihin fasilitaattori pyysi jäseniä kirjaamaan päällimmäisiä oivalluksiaan ja tunteitaan. Sittemmin otettiin käyttöön myös mindmap- ja miellekarttatekniikat.

Foorumit ovat olleet jäsenilleen henkireikä, tapa löytää energiaa ja ehkä nähdä oma elämänsä uudesta näkökulmasta: "Foorumi antaa luvan puhua henkisistäkin asioista, ja löytää linkkejä 'tavallisiiin' tilanteisiin, sekä työssä että kotona."

Mutta en mene tässä sen syvemmälle kirjan sisältöön: sopii lukea - ja miettiä lukemaansa.

Kirjan lopettaa hieno yhteenveto: "Minulle sopii oma kuolemani ja oma elämäni. Minulle sopii tämä hetki ja kaikki, mikä nyt tapahtuu."