Pasi Ilmari Jääskeläinen punoo melkoisen arvoituksen romaanissa, jossa menneisyyden salaisuudet ovat paljastumassa kun päähenkilön äiti on hoivakodissa kuolemaisillaan: Väärän kissan päivä (Atena, 2017; ISBN 978-952-300-338-5).
Romaanin ihmiset tuntuvat ajoittain ikään kuin ohjelmoiduilta automaateilta, mutta sellaisia me ihmiset taidamme arjessamme loppujen lopuksi olla. Mikä tekee meistä ihmisiä, ja mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin tunnemme olevamme?
"Äidin kasvojen kalpea soikio kellui näkökenttäni laidalla. Sekuntiviisari mittasi viimeistä kohtaamistamme. Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta! Kerran minulle opetettiin loruleikki, joka vaikuttaa aluksi lapsekkaan viattomalta mutta voi johtaa arvaamattomaan turmelukseen: Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika! Ja se mitä silloin tapahtuu, yksin sinulle kuuluu."
Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on tultava pian. Puhelu aloittaa odottamattomien tapahtumien sarjan, joka tuhoaa Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelijan, tarkasti rakennetun päiväohjelman ja mullistaa lopulta hänen koko elämänsä - niin tulevaisuuden kuin menneisyydenkin. Marrasvirran kaupunki juhlii vuotuista syys-festivaaliaan, ja ihmiset tungeksivat kaduilla, kujilla ja usvan peittämässä puutarhassa. Vastahakoisen Kaarnan on ryhdyttävä selvittämään äitinsä salaisuuksia. Mitä kaikkea Kaarnan äiti, kansainvälisen uran tehnyt psykoterapeutti, voisi paljastaa, jos dementian sumuverho väistyisi hetkeksi? Mitä muisti ylipäätään valikoi säilytettäväksi ja voiko lapsuuden auvoon palata - edes muistoissaan?
Yhteen päivään ajoittuva Väärän kissan päivä pohtii muistamisen ja unohtamisen rajoja: onko elämämme omamme vai olemmeko vain muistojemme summa?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti