maanantai 3. joulukuuta 2012

Työkirja - ammattilaisen paluu

Keijo Räsänen ja Marja-Liisa Trux ovat kirjoittaneet mainion kirjan työelämän johtamisopeista, kaikesta siitä hypestä joka johtamisen ympärillä kuohuu, sanalla sanoen "johtoismistä". Riemastuttava kirja kerrassaan: Työkirja - ammattilaisen paluu (Kansanvalistusseura, 2012; ISBN 978-951-9140-62-9).


Esipuheessa kerrotaan suoraan, mistä teoksessa on kyse:

Tämä ei siis ole johtamisopas. Paradoksaalisesti työskentely kauppakorkeakoulussa on pakottanut meidät suhtautumaan kriittisesti erilaisiin johtamis- ja pelastusoppeihin.
Tunnemme nämä opit, mutta olemme myös tietoisia niihin uskomisen seurauksista. Näin ollen kyseenalaistamme kaikkialle tunkeutuvaa johtamisideologiaa, mutta tarkoituksemme ei suinkaan ole moittia sen pauloissa työskenteleviä yksilöitä.


Tämä sai käsitykseni kauppakorkeakoulusta nousemaan kertaheitolla: että tämmöistäkin ajattelua sieltä löytyy, hienoa!

Kirjoittajat kyseenalaistavat kaikkialle tunkeutuvan johtamisjargonin, ja aiheesta:

Omaatko ydinosaamista avaintehtävissä? Oletko talentti vai tosiosaaja? Kohdistuvatko kunnianhimoiset urasuunnitelmasi tulevaisuuden erityisasiantuntijuuksiin? Kehitätkö asiakkuuksia? Eikö vain joskus ällötä tämä orwellilainen uuskieli? Meitä ainakin ällöttää. On kerta kaikkiaan helpompi sanoa suoraan, että opetellaan ja osataan, kuka opettelee ja kuka osaa, mitä saadaan tehtyä sekä kenelle myydään ja mitä. Sillä tavalla on helpompi myös ajatella selvästi. Hypetyspuhetta emme tuota lisää. Siitä tulee päähän pöhnäinen olo. Ja sen maailma on valheellinen, vailla nurjaa puolta.


Kirjan teksti on selkeää, mutta asioita ei trivialisoida vaan puhutaan myös hankalasti ymmärrettävistä asioista:

Vaikka tavoitteemme on tehdä mahdolliseksi oman työnteon parempi tiedostaminen, oletamme lähtökohtaisesti, että työelämässä ihmiset toimivat enimmäkseen automaattisesti tai korkeintaan puolitietoisesti. Toiminta on kehollista ja se on vain rajallisessa määrin tiedostettavissa ja hallittavissa. Yksilön ymmärryksen yli kävellään monella tapaa. Työpaikoilla on käytänteitä (practices), jotka vievät meitä pikemminkin kuin me niitä.


Ja sitten päästään itse asiaan, johtamisoppeihin eli johtoismiin:

Yritysjohtaminenkin on työtä, mutta johtamisopit käsittelevät työtä johdon - ja heidän palkkaajiensa - intresseistä käsin ja usein vältellen sanaa työ. Kyse on ensisijaisesti liiketoiminnasta, jossa vain satutaan tarvitsemaan työpanosta ja työvoimaa, ”inhimillisiä resursseja”. Johtamisopeille on tyypillistä työn inhimillisten puolien häivyttäminen ja toimivien, tietoisten subjektien kadottaminen työpaikan näyttämöltä. Asioita vain tapahtuu - prosessit tehostuvat, asiakkuuksia kehitetään, työvoiman määrää sopeutetaan, kilpailukyky heikkenee ja niin edelleen.


Hyvä että on olemassa myös kriittistä liikkeenjohdon tutkimusta! Mielenkiintoinen oli havainto siitä, että niin sanottu "käytännön liiketoiminta" on usein kaikkea muuta, erittäin kaukana käytännöstä:

Tämän kulttuurimuodon kantajien on vaikea havaita, että heidän käytännölliseksi nimeämänsä puhe - liikkeenjohdon hype-puhe - on itse asiassa erittäin abstraktia, jollei merkityksiltään aivan tyhjää. Sen tapahtumapaikat jäävät yleensä määrittelemättä - ollaanhan jossakin ”globaalissa ulottuvuudessa”, tunnistettavat ihmiset loistavat poissaolollaan eikä työn tulosten laadustakaan paljon välitetä. Numeeriset indikaattorit riittävät. Moni opiskelija on palannut turhautuneena haastattelemasta kunnioittamaansa ”käytännön liike-elämän” asiantuntijaa, joka ei puhetulvastaan huolimatta ole saanut kerrottua, mitä hän käytännössä tekee.


Tyhjää täynnä olevaa liturgiaa on maailma nykyään pullollaan, ja otamme sen ikävä kyllä usein todesta, vaikka se on tyhjää täynnä:

Työelämässä monelle lienevät tuttuja ihmiset, jotka omaksuvat johtajien ja asiantuntijoiden puheen, esimerkiksi joustavuuspuheen, niin hyvin, että alkavat määrittää itseään sen kautta: ”Asetan liian tiukkoja ehtoja työlleni, joten minun on opeteltava joustavammaksi; niin sinunkin tulisi tehdä.” Eräs tarpeellista työtä ammattitaidolla tehnyt valtion virkanainen määritteli itsensä kansantalouden loiseksi, kun hän tuli ottaneeksi vakavasti valtionhallinnon tuottavuusohjelman liturgian.


Vuoden - ja ehkä vuosikymmenen - paras johtamiskirja, se on tässä!

Walking to Hollywood - memories of before the fall

Luin aikoinaan Will Selfin romaanin Suuret apinat, joka oli toisaalta varsin riemastuttava, mutta kummastutti myös, ja tuntui siltä että idea oli hyvä, toteutus jäi puolitiehen. Sama tunne tuli romaanista Walking to Hollywood - memories of before the fall (Bloomsbury, 2011; ISBN 978-1-4088-0994-5).


Romaanissa on 432 sivua, ja en jaksanut kahlata kaikkea tätä läpi, vaikka toisaalta sitten luin joitakin kohtia useaankin kertaan, kun halusin ymmärtää miten teksti oikein toimii.

Mainittakoon vielä, että kirjassa on myös valokuvia, jotka liittyvät päähenkilön neuroottiseen käyttäytymiseen ja toisaalta kommentoivat tekstin sisältöä, toisaalta antavat sille visuaalista hahmoa.

Kirja on satiirinen kertomus nykyajan yhteiskunnasta, erityisesti Hollywood-elokuvien luomasta maailmankuvasta, joka tuntuu kuolleelta, ja kolmen erillisen tarinan yhteinen nimittäjä tuntuu olevan syyllisen etsiminen, "kuka tappoi elokuvat".

Self antaa tässä romaanissa uuden merkityksen termille "epäluotettava kertoja", jopa siinä määrin että koko ajatus romaanista jonkinlaisena yhtenäisenä kokonaisuutena kyseenalaistuu, kun tarinan nimellinen kertoja oirehtii psyykkisissä häiriötiloissa.

Ja kirjailija ei edes pyri realismiin häiriötiloja kuvatessaan, vaan käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuo tarinaan oirehdinnan avulla sellaisia elementtejä ja käänteitä, että satiiri menee käsittämättömäksi. Voisi sanoa, että kirjan kolmen osan pääroolissa ei olekaan kertoja-minä (tai hänen alter-egonsa ja kuvitelmansa) vaan karikatyyrimaisesti kuvatut mielenhäiriöt: pakko-oireinen häiriö, psykoosi ja Alzheimer.

Mutta kyllä huumoriakin riittää, ja kävelemistä, ja pohdintaa elämästä tässä hullussa maailmassa. Maailmanlopun huumoria, sitä tässä kirjassa on, ja vaikka Self tuntuu halveksivan nyky-yhteiskunnan olemusta, kyllä hän sitä tuntuu ymmärtävänkin, häiriintyneellä ja häiritsevällä tavalla.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Karen Marie Moning: Fever Series

Karen Marie Moning on kirjoittanut viisiosaisen "Fever-sarjan" fantasiaromaaneja, joissa ihmisiä hyväkseen käyttävät olennot alkavat valloittaa Dublinia kortteli korttelilta ilman että kukaan sitä huomaa. Viiden romaanin nippu oli lainattavissa Helmetin kautta e-kirjana: Darkfever, Bloodfever, Faefever, Dreamfever ja Shadowfever (ISBN 978-0-345-53827-7).


Kirjan sankaritar on amerikkalaisessa pikkukaupungissa kasvanut MacKayla Lane, jonka isosisko muuttaa Irlantiin ja joutuu murhatuksi muutaman kuukauden kuluttua.

Lane - kutsumanimeltään Mac - matkustaa siskonsa perässä Dubliniin ja yrittää selvittää, mitä oikein on tapahtunut. Ja kas kummaa, käy ilmi että hänellä on kummallinen kyky nähdä muukalaisten valepuvun läpi ja tunnistaa heidät. Ja tästä alkaakin varsinainen takaa-ajon ja takaa-ajettavana olemisen kierre, jossa ei tunnu loppua olevan.

Kirjojen tyylilaji on jossakin perinteisen fantasian ja chick-lit-kirjallisuuden välimaastossa, eikä erityisen sujuvaakaan. Selasin ensimmäisen romaanin läpi, ja katsoin toista vähän alusta, mutta siihen veto loppui. Tyylinäyte kai olisi tarpeen:

No sun. No datable guys. And my only fashion concern was making sure my clothes were baggy enough to accommodate weapons concealed beneath them. Even in the relative security of the bookstore, I was carrying two flashlights, a pair of scissors, and a lethal, foot-long spearhead, tip neatly cased in a ball of foil. I'd scattered dozens more flashlights and assorted items that might second as arsenal throughout the four-story bookstore. I'd also secreted a few crosses and bottles of holy water in various nooks. Barrons would laugh at me if he knew.

You might wonder if I'm expecting an army from Hell.

I am.

Ajatus on hiirihaukka - Veikko Huovinen, humoristi

Arto Seppälä kirjoitti mainion luonnekuvan ja elämänkerran omaperäisestä, omia polkuja kulkeneesta kirjailijasta: Ajatus on hiirihaukka - Veikko Huovinen, humoristi (WSOY, 1992; 2. uusittu painos; ISBN 951-0-18199-4). Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi jo 1975, ja onhan tästä toisestakin painoksesta jo aikaa, mutta hyvin Huovisen kirjailijakuva tästä valkenee.

Kirjassa ikään kuin kuljetaan Huovisen mukana kotimaisemissa, niin lapsuudessa kuin myöhemmin kirjailijana, ei kovinkaan kaukana sieltä missä lapsena seikkailtiin monenlaisissa kolttosissa.

Verrattoman hyvin Seppälä kertoo tarinansa kohteesta, selvästi tässä on päästy kirjailijaa lähelle, mutta samalla myös tietenkin tulkitaan nähtyä, piirretään kuvaa kirjailijasta joka kaukana kulttuuripiireistä kirjoitti merkkiteoksia jotka tullaan muistamaan.

Eikä tule unohtaa huumoria, sitäkin tästä kirjasta löytyy mukavassa määrin. Sattumus jos toinenkin on osunut Huovisen kohdalle.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Ensimmäinen kotka

Tony Hillerman tekee melkoisen vaikutuksen tällä navajointiaanien pariin sijoitetulla dekkarilla: Ensimmäinen kotka (Otava, 2000; suom. Juhani Rossi; ISBN 951-1-15979-8). Sivuja teoksessa on 299, enemmän kuin aiemmin lukemissani Hillermanin dekkareissa, mutta mitenkään pitkältä ei kirja tuntunut.

Tarinassa on mukavasti erilaisia aineksia, jotka kietoutuvat toisiinsa. Jälleen kerran päähenkilöinä ovat poliisi Jim Chee ja hänen eläkkeelle jäänyt entinen esimiehensä Joe Leaphorn.

Tarinassa liikutaan tartuntatautien parissa, kyse on eläimistä ihmisiin kirppujen välityksellä tarttuvista tappavista infektioista. Eräs tutkija katoaa jäljettömiin autoineen päivineen, ja samaan aikaan samoilla seuduilla surmataan poliisi. Mitä oikein on tekeillä?

Hillerman kirjoittaa mukavan kiireettömästi, mikä myös kuvastaa navajokulttuuria jossa arvostetaan hiljaisuutta ja osataan pysähtyä odottamaan. Tältäkin osin kirja on mainio vaihtoehto nykyisin jyrääville erikoisefekteillä ladatuille jännäreille, joissa koko ajan pitää tapahtua uutta ja jännittävää.