Päivikin satu

Aili Somersalon saturomaanissa on menneiden aikojen tunnelmaa: Päivikin satu (WSOY, 1979; kuv. Onni Mansnerus; ISBN 951-0-09252-5). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1951. Voiko kirja, edes satukirja, säilyttää kiinnostavuutensa yli 60 vuoden ajan?

Jotkin asiat kirjassa tuntuvat kieltämättä korneilta ja kuluneilta, mutta itse tarina jaksaa kiinnostaa, ainakin pieninä annoksina, esimerkiksi iltasatuna kerrottuna. Satu on muunnelma Tuhkimon tarinasta, ikään kuin Suomeen siirrettynä ja täydennettynä. Päivikki-tyttö on orpolapsi, joka joutuu tekemään raskaita töitä laiskan sisarensa saadessa herkkuja ja huolenpitoa.

Kirjassa törmätään keijuihin, peikkoihin, noitiin, tonttuihin ja Satumaan asukkaisiin, ja koko kertomusta voi pitää ikään kuin kovaosaisen lapsen päiväunena: voisiko näinkin olla?

Mikä itseäni huvitti oli se, että monet kirjan satuelementit, esimerkiksi taikamiekan käyttö ja taikavoimia omaavat lehdet, voisivat löytyä lähes sellaisenaan nykyajan tieteiskirjallisuudesta, vähän muokattuina ja varioituina, tulevaisuuden nanotekniikan ihmeinä.

Olisiko kirjaa syytä suositella? Ehkä lähinnä nostalgisista syistä: tämmöistäkin Suomessa on kirjoitettu ja julkaistu, saturomaani yli puolen vuosisadan takaa.