Lehtiä syksyn arkistosta: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja

Bo Carpelanin viimeinen romaani: Lehtiä syksyn arkistosta: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (Otava, 2011; suom. Caj Westerberg). Kirjan nimiölehdelle oli kirjastossa leimattu "Lahja/Gåva", ja sitä tämä kirja tosiaan on: eletyn elämän paino on läsnä, mutta myös on läsnä ihmisenä olemisen tavaton keveys, näissä hetkissä jotka milloin tahansa voidaan ottaa pois.

Kirja kertoo Tomasista, joka elelee vanhuksen elämäänsä, ja tapaa välillä äitiään, joka on vielä paljon vanhempi, ja pohtii elettyä, sitä mitä vielä on jäljellä.

On ollut työura, on tullut kirjoitettua, otettua valokuvia - mitä se kaikki on merkinnyt: "Onko taiteen tekemisen sisin tanssia, rytmiä, musiikkia? Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle."

Välillä terveys rakoilee, on käytävä sairaalassa: "Kaikki noudattaa ylilääkärin tahtoa. Käytävät hänen isossa sairaalassaan ja hänen päässään ovat viivasuoria."

Tomas ei oikein piittaa tästä ajasta, joka vilisee "tutkijoita" ja "asiantuntijoita", puhumattakaan nuorista kirjanoppineista jotka valtaavat itselleen tittelin filosofi: "Vapaan arkisen ajattelun harharetket ovat askare, johon ei liity arvosanoja eikä pisteitä, mutta suurta iloa, se on eräänlaista myöhäsyntyistä mielikuvituksen kasvattamista ja voitaisiin hyvin liittää koulujen opetusohjelmaan."

Tomas ja kirjan vuodenaika, syksy, tuntuvat kuvastavan toinen toistaan: "Syksy on minun vuodenaikani. Se saapui varhain, viipyy pitkään, melkein kokonaisen elämän iän, kunnes se jonain aamuna luovuttaa ja katsoo suoraan valoon."

Kuulas, kirkas, on tämän kirjan teksti, vaikka kirjoittajan paletista ei puutu mustia sävyjä, ei puutu teräviä kulmia. Hienoa on tämmöistä hiljaista, syvää tekstiä yrittää ymmärtää.