Näkymättömät metsät

Metsä on astia josta juomme, hengitämme. Tästä tulisi puhua, tulevaisuuden näkymättömistä metsistä, silmuina uinuvista puista, koeputkissa rakentuvista lehvästöistä, huomispäivästä jonka asukkaat yhä nukkuvat. Puut ovat jalat joilla seisomme - kaadammeko metsiämme ajattelematta kaikkia niitä askeleita jotka meidän on vielä otettava? Syövytämmekö hapoilla maisemasta vihreän rikkauden, kesän toivon, puhtaan tuulen havisevat purjeet?

Miten vanha metsä onkaan ja miten muuttuva, moninainen! Tämä ihmisyyden tahaton etuvartio on levinnyt laajalle, se on koti jossa askaroimme. Muutosten kourissa metsä on säilynyt ajattomana; se pysyy missä voi, se levittäytyy minne mahdollista, mutta pilviä se ei halua vangita, aaltoja voittaa, vuoria tasoittaa; metsä elää vain itseään, se on kasvikunnan yhteys joka tuo kodin eläimille; metsä on istukka johon on hyvä kiinnittää napanuora. Mutta me ihmiset leikkaamme nuorat poikki miekalla, haluamme kävellä pystyssä vapaina, tunkeutua syvemmälle ja päästä pois kauemmaksi. Me näemme kahleita; metsä ottaa kahleetkin syleilyynsä, elää niitä myöten. Meillä on kiire, metsällä kaikki aika.

Jokaiseen puuhun on rakennettu kello; näin taitavia olemme me ajanrakentajat, me kahleiden murtajat ja ovien lukitsijat. Metsä sairastaa meitä - tuo jättiläinen, virtojen kaltainen, jähmeä mutta koskina ryöppyvä muutosten kivettymä, hitaasti samana pysyvä pesä, lämmin sammaloitunut käsi; tuo vaeltaja joka on kulkenut pois ja palannut jälleen, kiivennyt vuorille ja laskeutunut toisella puolella laaksoihin, löytänyt tuntemattomien vesien rantoja, ylittänyt meriä, kasvattanut sukua itselleen kaikkialla - tuo sisaremme potee keuhkokuumetta. Kuka nyt ottaa kaiken hoitaakseen, me ihmisetkö kannamme puiden taakan, kasvatamme vihdoin itsellemme juuret?

Ihminen rakentaa: yhdestä tiilestä tulee uuni, seinät, talo, kaupunki, valtio - alkuun päästyään ihminen rakentaa koko tulevaisuuden. Osaammeko rakentaa myös tuhansista muutoksista kasvaneen metsän, puun, neulasen, solun? Onko huominen tiilen ja ihmisen? Uuneissamme kaatuu puita sankarivainajina, ja vainajien luu ja veri pukee ja lämmittää meitä; vuoret on valloitettu, kauppaa käyty, ja maailma on käsissämme kuin maasta tongittu tryffeli. Me häädämme alivuokralaisemme nurkista lojumasta, tunkiolle joutaa kaikki mihin kompastumme.

Tehtaistamme virtaa tulevaisuus tynnyreissä sopivina annoksina. Me menemme metsään, tähtäämme, mittaamme, näemme suorissa pystyissä rungoissa kasvun ja optimaalisen tuloksen ihanteet, sijoitamme yhtälöihin, saamme tuloksia, mutta hukkuuko metsä puihin? Liian vähän on kaavoissamme muuttujia, kovin ankaraa tietomme. Opimmeko vähitellen näkemään silmillämme salattuja säikeitä tuhatkerroksisessa metsäverkossa? Kykenemmekö ulottamaan ymmärryksemme yhtä kauas kuin kätemme terävät kynnet ovat tarttuneet?

Ajaudumme tulevaisuuteen puisin keuhkoin, neulasviitta harteille kierrettynä. Emme tiedä, onko huomispäivä terästä, räjähtäviä laserpulsseja, meitä itseämme muokkaavia geenivaihdokkaita. Elämme kahdessa maailmassa, rajapinnalla jossa yhtyvät luonnon menneisyys ja luomamme nykyisyys. Kätemme on miekka, se on sahanterä, sähköä, genetiikkaa, laservaloa, mutta toiseen käteemme unohtuneena elää valon ja pimeän pehmeä kukka, maan kasvun viisas taito, tuhatkuorisen sipulin sydän, miljoona lehteä elämää. Me voimme leikata tämän kukan kädestämme - mutta se olisi samaa kuin katkaista keuhkovaltimo. Elämme veitsen terällä, kummallakin puolella pimeys - emme kysy, mikä on oikeutemme muuttaa maailmaa, onko se lähtöisin turvattomuudesta ajan upottavassa virrassa. Yrittääkö ihmiskunta piilottaa pelkonsa, sairautensa ja epäonnistumisensa satametrisiin torneihin, taivaan teräksisiin haukkoihin, sähkön lasille piirtämiin unelmiin?

Tarkkaan mitatut metsät, valitut puut, auringonvalolle rakennettu ansa jota kiivaasti kasvatetaan tarpeitamme varten - onko tämä tulevaisuutemme metsä, kuollut temppeli tuotannon jumalille? Ajetaanko haukat pois, muuttavatko tilalle rattaat ja varikset, kulttuurimme luonnolliset seuralaiset? Putoaako taivaalta petollinen syövyttävä sade, liukenevatko maasta pois sen elintärkeät ainekset, puhaltaako näivettävä tuuli neulaset mukaansa, viekö vapaaksi riistäytynyt karja sorkissaan vähäisetkin maanrippeet? Tai tunkeutuuko runsaasti lannoitettuihin hyötymetsiin eliö jota ei kyetä puista häätämään, meitäkin sitkeämpi tilaisuuteen tarrautuja? Hallitsemmeko nämä tekniikan jumalat ja luonnon pikkupirut jotka olemme herättäneet?

Maailmamme keinotekoisuus on voimamme ja heikkoutemme; meidän täytyy jatkaa eteenpäin, kasvattaa puutteiden ja katastrofien paikkaamiseksi uusia rakenteita; tiemme on ennen kulkematon, pitkä ja eksyttävä, autio tulevaisuus jolle ei ole vertailukohtaa; olemme arponeet itsemme loputtomaan jonoon kohti vierasta taivaanranta. Tämä suunta voi tuoda ratkaisun - ehkä kaikki muuttuu keinotekoiseksi, jokaisen muodon ja toiminnan taustalla piilee ihmisen muokkaava äly. Kenties metsä antaa meille viimeisen perintönsä: opettaa meidät elämään auringosta, antaa syntymisen salaiset kaavat ja rakenteiden avaimet, juurtuu abstrakteiksi tietopuiksi koneidemme sisuksiin. Tai ehkä löydämme paikkamme luonnollisessa ympäristössä, sopeudumme rinnakkaiseloon tämän taivaankappaleen haavoittuvaisessa biosfäärissä, tajuamme tietomme rajat emmekä syöksy mahdottomuuden maanrepeämään. - Tai ehkä ihmisyyden demoni antaa tulevaisuutensa metsälle, leikkaa itsensä pois maisemasta, ja vähitellen aika parantaa maailman sydämeen isketyt haavat.

Meidän täytyy lähteä luotamme ja syventyä tekoihimme; on otettava selvää maailmamme muutoksesta ja tilasta, on kerättävä tietoa - mutta tärkeintä on kuunnella maata, kasvattaa viisautta. On juurrutettava ajatus vihreistä juurista ihmismielen maaperään. Olemme pölyhiukkasia maapallon pinnalla ja maapallo on tyhjyyden virtauksissa kulkeva itiö, virtoihin häviävä - kysymys on, löydämmekö aikaa etäisyyteen tähyilylle, opimmeko hallitsemaan rakentamaamme koneistoa joka kiitää tuhon kynnystä kohti. Opimmeko kulkemaan ympärillemme katsoen, sirottelemaan elämän keitaita käsiemme lyömiin haavoihin, näkemään paitsi vasemman myös oikean kätemme tekojen seuraukset? Emme saa olla välinpitämättömiä mitään mahdotonta tehtävää kohtaan: olemme tulleet kauas, menneisyys on syntynyt yhden hetken kivusta piittaamatta.

Metsä on kestävä, koeteltu muoto, säilymismekanismi tässä pienessä kolossa maailmankaikkeuden tuulisessa tähtiyössä. Metsä on sitkeä seitti joka pitää koossa maapalloamme, sieppaa yläilmoista valoa, rakentaa miljoona linnoitusta hyökkäyksiä vastaan joka päivä. Jos revimme metsän juuriltaan, tuhoamme itsemme. Voivatko ajatuksissamme elävät syntymättömät metsät löytää siemenensä, muotojen runsaus kertautumistaan kertautua, seitti vahvistua kestämään avaruuden iskut ja piirityksen? Kirkastuvatko planeettamme kasvot esiin hapuilevan tunnustelumme jälkeen, osaammeko kuunnella maan sydäntä ja keuhkoja? Lähteekö metsä jonain päivänä ihmisen mukana tähtiin? Ajatelkaamme toisia metsiä, syntymättömiä, suurenmoisia metsiä täynnä vahvoja siteitä ja yhteenkuuluvuutta; etsikäämme juuria ja lehviä joilla liitymme luonnolliseen kiertokulkuun; koettakaamme löytää uomat joita pitkin voivat virrata valon ja pimeän maan voimat juurillemme repimättä ja riistämättä.

Tulevaisuutta en tiedä, puhun teille kuvitelmistani: seison virran rannalla, jalkojeni alla hioutuneita puunkappaleita ja onttoja kaislanpätkiä kuin avoimia huiluja; seison käsi tyhjänä rannalla ja katson metsän läpi syntyviin metsiin. Minulla on tuhat neulasta päässäni, kuuntelen hiljaista kaislahuilun melodiaa, ääretöntä; kädessäni on metsä, näytän sitä teille, kaikki silmät ovat sokeat; olkoon teille tämä käteni metsä täynnä elämää, liikettä, tuulen kierrättämiä tuoksahduksia, neulasia valon kehtoina, lehtiä jotka juovat maan suonista, oksiin purkautuvaa mahlaa, pesiä, verkkoja ja koloja tuhansille asukkaille. Näe tässä metsässä risteys tuhanteen suuntaan, kudos jonka silmä kutoo, älyn mysteeri ja seuralainen, naavainen vaate ja ravinto. Olkoon tämä metsä kotisi, olkoon se siivilä joka täyttää mielesi, seuratkoon se sinua kuin jatkuvasti väreilevä lehvästön valo jo varjo, olkoon sen ote kuin näkymätön käsi kädessäsi. Anna metsän kasvattaa juuret rintakehääsi, upota varpaasi soraan ja turpeeseen.

------

(Osallistuin vuonna 1987 Nuorten sarka -lehdessä olleeseen kirjoituskilpailuun, aiheena "Metsät, metsätalous ja metsäteollisuuden näkymät ensi vuosisadalla". Kirjoitukseni voitti Suomen kilpailun, osana YK:n alajärjestöjen ECE:n ja FAO:n julkistamaa maailmanlaajuista kirjoituskilpailua. Palkintona oli matka Geneveen maiden voittajien yhteiseen tilaisuuteen. Tekstiä ei ole aiemmin netissä julkaistu, skannasin sen koneella kirjoitetun tekstin kopiosta.)