Hiekkaleijat

Tämä sai mietteliääksi, ja pysäytti moneen otteeseen, ensi tutustumiseni Anne Hännisen runoihin: Hiekkaleijat (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38385-8). Runot ovat useimmiten hyvin konkreettisia, puhuvat tieteen kieltä, tai vaikkapa kuvaavat maiseman elementtejä, esimerkiksi fossiileja tai simpukoita. Samalla runoissa on aforismimaisuutta ja ajoittaista abstraktisuutta, joka sai minut hämilleni.

Jotenkin pieneltä tuntuu ihminen näissä runoissa, pienenä hitusena isojen muutosten keskellä, jossa mikään ei pysy, aineen muotokin häviää ja muuttuu ajan syleilyssä. Ja toisaalta sitten puhutaan konkreettisesta olemisesta, tästä hetkestä, asioista ihmisiä lähellä ja ihmisten mittakaavassa.

Tässä on katkelma josta kovasti pidin, runon lopusta:

Sirkkojen ylevä soitto taukoamatta,
aina vain korkeammalta
kiihkeän hädissään,
läpi suolaheinää keinuvan ruohikon - 
ajetaan silpuksi kaikki pian.

Ja toinen katkelma runosta jossa puhutaan meteoriiteista ja alkuaineista:

Tuli polttaa elämän
vain ruukuiksi, ruukun kappaleiksi
aikojen väleihin.
Sirpaleessa jonkin terälehden kaari,
tuntemattoman silmän ääriviiva.

Pysäyttivät, nämä runot. Ajattelemaan.