Älykkäiden ympäristöjen suunnittelu - Kohti ekologista systeemiajattelua

Tietotekniikka - se on mukana lähes kaikessa, mutta missä määrin se toimii älykkäästi? Voisiko suunnittelu olla toisenlaista, sellaista jossa tuloksena on luontevia, saumattomia ja mielekkäitä ratkaisuja?

Eija Kaasisen ja Leena Norroksen toimittama kirja Älykkäiden ympäristöjen suunnittelu - Kohti ekologista systeemiajattelua (Teknologiateollisuus, 2007) antaa hyvät eväät asian pohdintaan.

Kirjasta sanotaan takakannessa näin: "Se tuo nykyisen ihmiskeskeisen tuotesuunnittelun rinnalle käytäntösuuntautuneet etäsuunnittelun ja lähisuunnittelun. Etäsuunnittelussa kehitetään tenisiä ja sosiaalisia perusrakenteita, ja lähisuunnittelu tuo tekniikan käyttäjät suunnittelijoiden rinnalle muokkaamaan tekniikkaa paikallisten käytäntöjen kehittämisen avulla."

Kirjassa todetaan, että suunnittelussa tarvitaan tutkimustietoa, mutta se on erilaista kuin perinteinen: "Kaiken ytimenä on jo pitkään syntymässä ollut uusi tapa tuottaa yhteiskunnallisesti relevanttia tietoa." Tälle uudelle tavalle on annettu nimi "Moodi 2" erotuksena perinteiseen tutkimustapaan ("Moodi 1").

Moodi 2:sta annetaan seuraavaa taustoitusta: "Uusi tiedontuottamisen tapa toimii sellaisessa soveltamistilanteessa, jossa ongelmia ei ole jäsennetty tiettyjen tiederajojen mukaisesti. Se on tieteiden väliset rajat ylittävää pikemmin kuin yhden tai muutaman tieteen alan kattamaa monitietiesyyttä. Sitä tehdään epähierarkkisissa, heterogeenisesti organisoituneissa muodoissa, joissa muutos on oleellista. Se ei ole organisoitunut ensisijaisesti yliopistollisten rakenteiden mukaisesti."

Se missä määrin Moodi 2 todella on uusi tiedon tuottamisen tapa, ja missä määrin se on tuloksekasta - ja millä mittareilla sitä pitäisi mitata - on liian vaikea aihe jotta siihe voisi tässä mennä. Mutta keskustelua aihe on herättänyt ja herättää varmasti jatkossakin.

Kirjoittajat antava ymmärtää, että älykkäiden ympäristöjen suunnitelua voi pitää malliesimerkkinä Moodi 2:n toimintatavasta, ja melko hyvin lukija tästä vakuttuukin, tosin ei ihan kokonaan. Tutkimus on kokonaisvaltaista - "järjestelmätarkastelu edesauttaa järjestelmien moninaisten vaikutusmekanismien ja vaikutusten tuntemista ja hallintaa". Tutkimus tuottaa systemaattisten tietoa suunnittelun tueksi. Tämän lisäksi tutkimusta tarvitaan arviointitiedon tuotttamiseksi yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Käytännössä suunnittelu- ja tutkimustyötä tehdään rinnakkain ja limittäin, esimerkiksi Living Labs -tyyppisissä ympäristöissä.

Teos menee välillä hyvinkin abstraktiin pohdiskeluun, mutta tätä tasapainottaa hyvinkin konkreettinen tietotekninen pohdiskelu, esimerkiksi niiden teknologisten kehityspolkujen luettelo jotka vaikuttavat älykkäiden ympäristöjen toteutumiseen: sulautettu tieto- ja viestintätekniikka, kattava tietoverkko, mobiilitekniikka, luonnollinen vuorovaikutus, korkean tason käsitteet, oppiva ympäristö, ja niin edelleen.

Kirjassa annetaan suuntaviittoja sille, millaisia älykkäiden ympäristöjen tulisi olla, esimerkiksi seuraavaan tapaan: "Älykkään ympäristön on tunnistettava, mihin käyttäjä toiminnallaan pyrkii." "Älykkään ympäristön on pyrittävä tunnistamaan ne välineet, joiden avulla käyttäjä ohjaa toimintaansa." "Tehokas älykäs ympäristö kykenee 'ymmärtämään' käyttäjän toiminnan rakenteen. [...] Mobiililaitteeseen kytkettyjen sensorien avulla laite voi esimerkiksi saada tietoa siitä, milloin käyttäjä nousee ylös pöydän äärestä ja lähtee kävelemään."

Melkoisia haasteita! Ja vaikka kirjan esittämät skenaariot tuntuvat positiivisilta ja osittain jopa uskottavilta, pieni epäluulo kyllä rupesi kytemään kaiken tämän suunnittelun suhteen. Mitä jos homma menee totaalisesti pieleen, niin kuin tietotekniikassa usein? Miten tekniikka selviää haavoittuvuuksista, koodivirheistä, pahantahtoisista käyttäjistä ja niin edelleen?

Mutta: hyvä kirja kiinnostavasta aiheesta!

Inbox Zero - arjen järkeistämistä käytännössä

Perjantaina 3. elokuuta 2007 lähetti työkaverini sähköpostin, jossa hän viittasi "käytettävyysguru" Merlin Mannin ajatuksiin sähköpostin järkevästä käsittelystä (Inbox Zero -teesit). Asiassa oli pieni sisäinen ristiriita, siis se että sähköpostitse tuli viesti siitä miten sähköpostit voisi saada haltuun, mutta ei anneta sen häiritä.

Työkaverini kirjoitti: "Koen tämän siksi suureksi oivallukseksi, että päätin jakaa sen teidän kaikkien kanssa! Kaikki te, jotka tuskailette satoja tai tuhansia viestejä sisältävän inboksinne kanssa: Teillä on vielä toivoa."

Hän kiteytti systeemin kahteen periaatteeseen:

• Älä ainoastaan lue inboksiisi tulleita viestejä vaan lue ja prosessoi ne siten, että inbox on aina tyhjä.
  
• Prosessointimenetelmät ovat Delete/Archive, Delegate, Respond, Defer, Do
  

Ja lainaus tähän vielä: "Jos sinulla on inbox sekametelisoppaa eli siellä on lukemattomia, tekemättömiä, arkistoituja, odottavia ja muita sähköposteja siellä täällä, niin tutustuhan ihmeessä tähän systeemiin."

Lähdin itse kokeilemaan Inbox Zero -periaatetta, ensin melko tarkkaan Mannin systeemin mukaisesti, ottaen käyttöön myös näppäinkomentoja viestien siirtämiseksi oikeisiin kansioihin. Mannin systeemi on hyvä lähtökohta sähköpostiviestinnän tehostamiseen, mutta luulen että täydessä laajuudessaan se on melkoisen haastava ottaa noin vain käyttöön.

Sittemmin vuosien kuluessa olevan virtaviivaistanut systeemiä edelleen, niin että se ei enää kovin paljon muistuta alkuperäistä. Joku voisi kyllä sanoa nykyversiota monimutkaistukseksikin, mutta itse kukin taaplaa tyylillään. Inboxini kyllä on aika suppea, melko usein jopa kokonaan tyhjä. Nyt inboxissani on yksi viesti, tämä blogipostauksen luonnosversio.

Yhtenä lisäpiirteenä olen käyttänyt kalenterijärjestelmää, johon kirjaan tärkeät asiat tehtäväksi niin että voin ne unohtaa kunnes asia tulee eteen, ja sitten on aikaa keskittyä rauhassa kyseiseen juttuun.

Toinen hyödyllinen juttu on kytkeä sähköpostiohjelmasta pois toiminto joka yrittää pitää jatkuvasti yhteyttä palvelimeen, esim. laittamalla uusien viestien tarkistusväli tunniksi tai pidemmäksi ajaksi.

Laitoin tämän tekstin luonnoksen työkaverilleni. Hän ehdotti että kannattaa myös sanoa sähköpostiin vastaamisen tekniikasta. Siis siitä, että pitää vastata lyhyesti ja ytimekkäästi mutta kuitenkin niin että tulkinnanvaraa ei jää. Ja on hyvä muistaa, että huumori harvoin välittyy sähköpostiviestissä, varsinkaan ironia. Ja tietenkään ei kannata laittaa viestejä massapostitukseen, eikä käyttää sähköpostia jos jokin muu viestintätapa toimii paremmin.

Yksi näkökulma joka tukee Inbox Zero -periaatetta on se, mitä kukin meistä voi itse tehdä arkipäivän kiireen vähentämisen hyväksi. Tässä tarkoitan ennen kaikkea oman työn ja oman arjen hallintaa.

Maailma on sellainen kuin se on, ja kiirettä ja informaatiotulvaa piisaa, mutta tämä on hallittavissa kun siihen paneutuu. Monet "luovuusgurut" korostavat arjen virtaviivaistamista, sitä että "luova ihminen luo ensin itselleen sujuvan arjen" - siitä kaikki lähtee.

Sähköpostin Inbox Zero -periaate on hyvä esimerkki siitä mitä voi pyrkiä omassa arjessaan tekemään. Omalta osaltani tämänkaltainen olennaiseen keskittyminen on tuottanut ihan hyvää tulosta.

Hyvästä - itselle selkeästä - arkistointijärjestelmästä on tavattomasti hyötyä. Tältäkin osalta kehitys on kehittynyt, ja nykyisin sähköpostiohjelmaien hakutoiminnot sujuvat kohtuu hyvin. Esimerkiksi löysin työkaverini sähköpostiviestin hetkessä eteeni kun tämä asia muistui mieleeni, ja siitä sainkin näppärästi asian pohdiskelun käyntiin.

Hyvä muisti on harvinainen lahja; hyvä arkisto pelastaa kenet tahansa.

Tähän loppuun sopii lainata työkaveria vielä kerran: "Vaikka kokemukseni on vielä lyhyt, niin en voi olla suosittelematta tätä kaikille. Inboxin tyhjyys suorastaan hengästyttää, tässähän voi käydä käsiksi oikeisiin töihin!"

Suomen tieteen vaiheet

Päiviö Tommilan ja Aura Korppi-Tommolan toimittama Suomen tieteen vaiheet (Yliopistopaino, 2003) osoittautui opettavaiseksi - mutta ei liian luennoivaksi - tietopakkaukseksi. Teos pohjautuu WSOY:n 2002-2002 julkaisemaan Suomen tieteen historiaan 1-4, ja kirjoittajina on 28 "oppihistorian asiantuntijaa". Mainittakoon että filosofiasta kertoo Ilkka Niiniluoto, matemaattisista tieteistä Olli Lehto ja kemiasta Pekka Pyykkö, mikä antaa kuvan siitä tasosta jolla tässä liikutaan.

Teoksen aloittaa Jussi Nuortevan laaja-alainen ja laajan aikaskaalan kattava artikkeli "Pariisin maistereista Porthaniin ja Gadoliniin", joka toimii oikein hyvin sekä johdatuksena aiheeseen että pohjustuksena 1800- ja 1900-luvun katsauksille. Hyvänä täydennyksenä on Niiniluodon artikkeli "Suomalaisen tutkimuksen suunnat", joka aloittaa teoksen toisen osuuden, tieteenalojen historian.

Teos antoi paljon ajateltavaa, esimerkiksi tiedepolitiikan suuntausten vaihtelevuudesta Suomessa, esimerkkinä vaikkapa presidentti Urho Kekkosen nyreä suhtautuminen Suomen Akatemiaan. Korkeakoululaitos on mullistunut moneen otteeseen, välillä on hajautettu ja välillä yhdistetty, miten milloinkin tuulet ovat tuulleet. Tältä osin ymmärsin monet asiat ihan uudella tavalla, esimerkiksi kytkennän Kansalaiskorkeakoulun, Yhteiskunnallisen korkeakoulun ja Tampereen yliopiston välillä.

Kirjassa on henkilöhakemisto ja laaja katsaus kirjallisuuteen, mutta aihehakemisto puuttuu, mikä tekee teoksen käsikirjamaisen käytön hiukan hankalaksi. Mutta teoksen selkeä rakenne auttaa silti löytämään halutun tiedon, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa.

Rex Stout vs. Jarkko Sipilä

Luin vuodenvaihteen tietämissä kolme Rex Stoutin dekkaria, päähenkilönä Nero Wolfe, ja kaksi Jarkko Sipilää. Aikamoinen ero on kirjoissa, ja ehkä yllättäen Rex Stout tuntui paremmalta ja palkitsevammalta.

Mainitaan nyt ne kirjatkin nimeltä. Stoutin teokset olivat Liian monta kokkia (suom. Eila Pennanen), Caesar on kuollut (suom. Eero Ahmavaara) ja Nero Wolfen viimeinen juttu (suom. Kalevi Nyytäjä). Kaikki ovat Stoutin kirjailijauran loppupäästä.

Sipilältä puolestaan luin dekkarit Todennäköisin syin ja Mitään salaamatta. Jälkimmäistä kehuttiin takakannessa tekijänsä parhaaksi, mistä olen vähän eri mieltä; mielestäni teos oli rakenteeltaan ja sisällöltään jonkin verran epäonnistunut.

Kun olen pari kertaa Sipilää kehunut, miksi nyt väitän Rex Stoutia häntä paremmaksi?

Kyse on siitä, että Stout on luonut kirjoissaan maailman - yhtä lailla fiktiivisen kuin Sipilälläkin mutta helpommin fiktiiviseksi tunnistettavan - joka saa lukijan rentoutumaan, tuntemaan että nyt ollaan luovuuden alkulähteillä. (Tästä vielä pari sanaa.) Sipilä taas kirjoittaa nykyaikaan sidottua, kiireistä proosaa, jossa arkipäivän ja poliisityön stressi purkautuu lukijan pääkoppaan. Realistista, mutta lukijalle raskasta.

Mikä Stoutin kirjoissa rupesi miellyttämään on se, että ne ovat ikään kuin käsikirjoja luovuuteen. Päähenkilö Nero Wolfe on kulinarismiin ja orkideankasvatukseen keskittynyt nero, joka ratkaisee salapoliisitehtäviä rahan ansaitsemiseksi, jotta pystyisi keskittymään harrastuksiinsa ja rahoittamaan elämäntapaansa. Melko lailla sitä, mitä monet nykyisin tekevät, varsinkin julkisuudessa nykyään puntaroitu "sukupolvi Z" joka on astumassa työelämään: harrastukset ovat elämän suola jota palkkatulolla rahoitetaan.

Mutta mikä kiinnostavaa, Wolfe on saanut arkielämänsä tiukkaan järjestykseen, sellaiseen kontrolliin että luovuudelle jää aikaa, olkoon kyse ruoasta, orkideoista tai murhien selvittelystä. Kun syödään, niin syödään eikä puhuta työasioista. Kun ajatellaan, niin ajatellaan eikä tehdä muuta. Lisäksi Wolfe delegoi hommia tehokkaasti apulaisilleen, ja samalla vapauttaa itsensä tekemään sitä missä hän on todella hyvä.

Tämä on juuri sitä mitä monet luovuuden - tai esim. flow-käsitteen käyttäjät - esittävät luovuuden lähtökohdaksi. "Luova rakentaa itselleen ensiksi toimivan arjen", taisi joku sanoa.

Sipilän kirjoissa vaivaa lisäksi tietty popularismi, iltapäivälehtilööppitaso, joka tuli erityisen vahvasti esiin kirjassa Mitään salaamatta. Onko omankädenoikeus sallittua missään olosuhteissa? No, vaikea kysymys, mitä Sipilä ei mielestäni pystynyt käsittelemään yhtä tasokkaasti kuin yleensä teoksissaan.

Mutta palataan vielä Nero Wolfeen. Stout kirjoittaa fiktiota, mutta fiktiossa on mielenkiintoinen lähtökohta, ajatus luovuuden rakentamisesta arjen haltuunottamisen kautta. Ihminen on parhaimmillaan keskittyessään yhteen asiaan kerrallaan - mutta miksi se nykypäivänä on niin harvoin mahdollista?

Kirjoita kiinnostavasti

Taina Uimonen sen teki, kirjoitti kiinnostavan kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan nimikin on osuva: Kirjoita kiinnostavasti (Infor Oy, 2010). Kirjoittamisesta lukeminen kiinnostaa minua aina, varsinkin kun kirjoittaja tekee sen näin hauskalla tavalla.

Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä kirjoitusoppaita, ja kirjahyllyssänikin on niitä tusinan verran. Uimosen kirja nousi kerralla kolmen kärkeen. Ne muut huippuhyvät kirjoitusoppaat ovat englanninkielisiä, William Zinsserin Writing to Learn ja Anne Lamottin Bird by Bird: Some Instructions on Writing and Life. (Zinsserin teos On Writing Well kuuluisi kärkeen myös, mutta kaksi kirjaa samalta tekijältä lienee liioittelua.)

Uimosen kirjan takakannessa sanotaan: "Tämä opas on tarkoitettu sinulle, joka kirjoitat erilaisia työelämän tekstejä verkkosivuille, yhteisösi lehtiin ja muihin julkaisuihin. Mitä kiinnostavampia tekstejä kirjoitat, sitä varmemmin saat teksteillesi lukijoita. Ja toisin päin: jos tekstisi eivät ole kiinnostavia, niitä ei lue kukaan."

Siinäpä hyvä motivointi!

Entä sitten sisältö? Tämä kirja ei tarjoa kielioppia ja kielenhuoltoa, vaikka täytyy myöntää että teksti on silmiinpistävän huoliteltua. Yhtään virhettä ei silmiin osunut, mikä oli suorastaan merkillistä, mutta niin vain oli. Toki Uimonen käyttää tyylikeinona puhekielisiä ja muita kirjakielestä poikkeavia ilmaisuja, mutta harkiten ja perustellusti.

Mikä tekee tekstistä kiinnostavan? No, ensiksikin: konkretia. Käytännön asiat, yksityiskohdat. Tämän todisteeksi Uimonen esittää riemastuttavan listan sinänsä pienistä yksityiskohdista, joiden takia hän aikoinaan hylkäsi sulhaskandidaatteja: "Yhden kämppä oli täynnä pehmoeläimiä, kaikilla nimetkin. Yhdellä maalaisromanttiseksi esittäytyneellä oli tuvassaan kana. Yhdellä sininen IKEA-kassi täynnä parittomia sukkia, yhdellä hyllyssä neljä Raamattua."

Konkretia! Sillä on väliä.

Toinen juttu on sitten se, että lukijalle pitää jättää oivallettavaa. Kaikkea ei tarvitse selittää.

Niin, ja juttu pitää aloittaa kiinnostavasti. Tässä kohtaa tekstiä taitaa olla jo liian myöhäistä tehdä niin.

Uusien sanojen keksimistä ei pidä kaihtaa, jos valmiit eivät riitä. Uimosella on mainioita esimerkkejä, vaikkapa "röökipoliisi, tupakointikieltoa valvova henkilö, bisneskolhoosi, toimistotalo, pro-porukka, tositekijät, tylsemmmin avainosaajat, kaksoisbisnes, kaksi yrittämisen lajia samanaikaisesti, esimerkiksi vuvuzela-torvien ja korvatulppien myynti."

Hauska teksti kiinnostaa, ja näin Uimonen sen määrittelee: "Hauskaa on kaikki sellainen, mikä saa lukijassa aikaan hymyn väreen. [...] Hauska teksti on sellainen, missä on hauskoja kohtia."

Entä esimerkkejä? Uimonen esittää miten sairausloma-teemaa käsittelevästä ohjeesta saa aikaan lukukelpoisen. Tässä alkuperäisen tekstin alku:

Sairauslomista ilmoittaminen

Sairausloma voidaan myöntää ilman todistusta vain enintään kolmen ensimmäisen työkyvyyttömyyspäivän ajaksi. [...]

Ja sitten se versio joka ottaa ohjeen lukijan huomioon:

Kun sairastut

Ilmoita sairastumisestasi esimiehellesi tain hänen sijaiselleen heti kun sairastut. Jos et ole töissä, soita esimiehellesi. [...]

Kun sanottavaa ei enää ole, on paras lopettaa.

Yhteenveto: Kirja jonka lukijalla on hyvä mieli. Ja tämä houkuttelee myös kirjoittamaan.