Panu Pihkala: Päin helvettiä? - ympäristöahdistus ja toivo

Panu Pihkala tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman niihin pelkoihin ja siihen ahdistukseen, jota ihmastonmuutoksen uhka ihmisille aiheuttaa: Päin helvettiä? - ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja, 2017; ISBN 978-952-288-638-5).



Kirja on positiivisen sävyinen, mutta ei kaihda katsomasta suoraan kohti sitä mitä on tapahtumassa. Uhkaava katastrofi saa ihmiset tekemään asioita jotka eivät ole rationaalisia, tapahtuvan kieltämisestä alkaen.

Oikeastaan kyse on samanlaisesta tilanteesta kuin kohdattaessa tieto läheistä ihmistä parantumattoman taudin takia odottavasta kuolemasta. Joku kieltää tapahtuvan, joku hakee apua huuhaa-terapioista, joku sulkee koko asian mielestään.

Uutiset ympäristöön liittyen ahdistavat: ilmastonmuutos etenee, sademetsiä hakataan ja monet maailmanpäättäjistä vaikuttavat välinpitämättömiltä. Miten olla toiveikas, kun koko maailma tuntuu olevan menossa päin helvettiä?

Ympäristötutkija Panu Pihkala auttaa ymmärtämään ympäristöasioihin liittyviä henkisiä ulottuvuuksia. Hän tarjoaa välineitä omien tunteiden käsittelyyn ja valmiuksia auttaa toisia ihmisiä kohtaamaan ympäristöahdistus. Toivon näköaloja on etsittävä yhdessä.

Päin helvettiä? on ensimmäinen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksesta. Psykologia, sosiologia ja teologia auttavat ymmärtämään, miksi ympäristön tuhoutumista on vaikea käsitellä. Kirja soveltuu kaikille maailmankatsomuksesta riippumatta, vaikka sen lopussa käsitellään ytimekkäästi kristillisen ajattelun tarjoamia näkökulmia ympäristökysymyksiin.

Toivoa on. Annetaan sille mahdollisuus.

TT Panu Pihkala työskentelee monitieteellisen ympäristötutkimuksen parissa Helsingin yliopistossa. Hän on mukana käytännön ympäristötyössä ja hänet tunnetaan etenkin kristillisen ympäristökasvatuksen kehittäjänä.

Juhana Pettersson: Tuhannen viillon kuolema

Juhana Pettersson tarjoaa tiukkailmeisen jännärin, jossa ilmastonmuutos ja muut globaalit katastrofit tekevät rikkaista entistä rikkaampia, ja tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään: Tuhannen viillon kuolema (Into Kustannus, 2017; ISBN 978-952-264-798-6).



Pidin teoksen asetelmasta ja lähtökohdista, mutta paikka paikoin kerronta junnasi paikoillaan eikä tekstistä löytynyt syvempää sisintä. Kiinnostava romaani joka tapaksessa, trilogian aloitusteos.

Aino on siivooja, jolta varakas asiakas pimittää viisi euroa. Aino saa tarpeekseen, joten jonkun on kuoltava. Cessi on töissä New Life Oy:ssä, joka auttaa äveriäitä ihmisiä varautumaan ilmastokatastrofiin. Hän unelmoi pääsystä osaksi yhteiskunnallista eliittiä. Jari on rikkaan perheen poika, joka haluaisi olla köyhä ja uskottava. Jokainen heistä yrittää elää elämäänsä ilmastonmuutoksen ja luokkasodan ristipaineessa.

Tuhannen viillon kuolema aloittaa Rikkaiden unelmat-trilogian, jossa merenpinta nousee, rikas varautuu ja köyhä elää elämäänsä miten parhaiten taitaa. Tuhannen viillon kuolema on yhteiskunnallinen romaani, jossa kukaan ei ole turvassa muuttuvalta maailmalta. Rikkaalla ihmisellä on varaa ostaa lahjoituksilla itselleen hyväntekijän status samalla kun hän ajaa kurjistavaa politiikkaa. Väkivalta ei ala poliittisena liikkeenä vaan tavallisen ihmisen tuskastumisena. Lopulta köyhälle ei jää käteen muuta kuin puukko.

Mukaansatempaava romaani, joka ammentaa pelien maailmasta.

Antti Tuomainen: Parantaja

En tiennyt ollenkaan mitä odottaa kun tartuin tähän Antti Tuomaisen dekkariin, joka oli jäänyt kirjapinossa pohjalle. Vasta kun olin uusinut teoksen lainan kolmesti ja palautus oli edessä, rupesin lukemaan, ja luin teoksen päivässä alusta loppuun: Parantaja (Helsinki-kirjat, 2010; ISBN 978-952-5874-09-9).



Teoksen lukeminen oli jäädä pariin otteeseen kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun, eikä tämä huono jännitysromaani ollut, suunnilleen sen kolmen tähden arvoinen mitä Helmetissä 13 arviointia ovat teokselle antaneet.

Teos on saanut Vuoden johtolanka -palkinnon 2011, ja kyllä teoksella ansionsa on, erityisesti asetelma on kiinnostava. Lainaan tähän teoksen esittelytekstiä:

Tapani Lehtinen on varma siitä, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut. Ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen puhelinhiljaisuus ei tietenkään kiinnosta ketään. Niinpä Tapani Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa - ja seurattava jälkiä, jotka vievät hetki hetkeltä syvemmälle särkyvän maailman pimeään sydämeen.

Kirjassa on maailmanlopun tunnelmaa kun se Helsinki jonka tunnemme on sortumassa anarkian ja vesimassojen kurimukseen. Mutta kiinnostavasta asetelmasta huolimatta tuntui kerta kerran jälkeen kuin jäisin tarinasta osattomaksi, ulkopuolelle, se ei oikein jaksanut kiinnostaa, enkä vieläkään kunnolla osaa sanoa miksi niin oli. Ehkä tarinassa oli liikaa tekemällä tehdyn tuntua, tai sitten maailmalopun asetelma ja ihmisten käyttäytyminen eivät oikein sopineet yhteen, jotain epäaidon tuntuista tässä oli.

Mutta silti, vaikutuksen kirja kaikesta huolimatta teki, ja Tuomaisen tuotantoon on epäilemättä tartuttava toisenkin kerran. Parhaimmillaan tarina rullaa oikein mukavasti, kuten esimerkiksi tässä kohtaa:

Avasin pinon alimpana olleen kirjan ja luin runon. Kun olin lopettanut, katsoin Johannaa. Se ei ollut ihan niin vaikuttunut kuin olin toivonut.

- En mä tiedä, se sanoi.

- Luenko toisen?

- Lue vaan.

Luin runon.

- Sä osasit sen ulkoa, se sanoi. - Sä et katsonut sitä kirjasta.

Johanna otti kirjan kädestäni, avasi sen ja näki etuliepeessä kuvani. Se nosti katseensa.

- Ovelaa, se sanoi ja hymyili.

Akileijoja ja muita mysteerejä

Kuvassa on Malminkartanon mäeltä löytynyt akileija, kukka jolla näyttää olevan vaikka kuinka paljon värejä ja muotoja. Kukka jäi tunnistamatta, kunnes laitoin kuvan kukasta verkkoon ja kysyin mikä tämä on. Vastaus tuli muutamissa tunneissa. Ihmeellinen on ihmisjoukon voima.

Mutta toisaalta - on paljon asioita joita tietoverkon kollektiivinen äly ei pysty ratkomaan. Otetaanpa vaikka Ylen uutinen, jonka mukaan ilmastonmuutoksella on luonnolliset syyt: "Ilmastonmuutos noudattaa edelleen auringosta johtuvaa maapallon historiallista sykliä, arvioivat eri puolilta maailmaa Rovaniemelle kokoontuneet metsäntutkijat. Sadan viime vuoden aikana tapahtunut ilmaston lämpeneminen johtuu tutkijoiden mukaan luontaisesta muutoksesta, koska tuorein kylmä kausi päättyi 1800-luvun lopulla."

Aikamoinen väite, joka on täysin ristiriidassa yleisen tieteellisen käsityksen kanssa. Pitäisikö tähän väitteeseen uskoa? Tai miten siihen ylipäänsä tulisi suhtautua tai ottaa kantaa?

Samasta aiheesta ilmestyi huomattavasti neutraalimpi uutinen, jossa tuodaan esille puiden vuosilustojen merkitys tiedon lähteenä, puissa kun on tuhansien vuosien ilmastotiedot: "... puista paikallistetaan poikkeuksellisen kapeat lustot eli piikkivuodet. Piikkivuodet muodostavat eräänlaisen viivakoodin, jonka avulla jokainen puu voidaan sijoittaa lustokalenteriin vuodentarkasti. [...] Kalenteria voidaan jatkaa niin pitkäksi kuin toisiinsa limittyviä puita löytyy. Pohjois-Amerikan länsiosan vuorilla kasvavasta vihnemännystä on saatu rakennettua noin 8 800 vuotta pitkä vuosilustokalenteri."

Se että tutkijat ovat eri mieltä aivan keskeisistäkin kysymyksistä, ei liene kenellekään yllätys. Mutta miten uutisoinnissa pitäisi tuoda esille yksittäisen tutkijan tai tutkimusryhmän näkemyksen suhde muiden näkemyksiin? Sillä selvää on, että kaikki näkemykset eivät voi olla yhtä tosia ja yhtä perusteltuja, jotkut ovat epäilemättä oikeammassa kuin toiset. Ja tieteellinen tutkimus ja diskurssi (toivottavasti) vie kohti oikeampia näkemyksiä, vaikka se toki voi viedä vuosikymmeniä ja vuosisatoja.

Kun itse en ole juuri minkään alan asiantuntija, en tähänkään vastakkainasetteluun pysty sen kummemmin ottamaan kantaa. Kovasti vain epäilyttää kun yksittäinen tieteellinen mielipide julkisuudessa nostetaan kaikkien muiden konsensusta vastaan. Toki joskus yksinäinen ääni korvessa voi olla oikeassa, mutta mielestäni ei voi silti lähteä siitä että eri mieltä asioista oleva olisi oikeassa tai edes huomion arvoinen. Vaikeita kysymyksiä.

Niin, ja ilmastonmuutokseen palatakseni. Itse olen vähän sitä mieltä että vaikka asia on tärkeä, se ikävä kyllä voi saada meidät sivuuttamaan vielä tärkeämmät kysymykset: ikääntyvän väestön terveydenhuollon, energian ja ruoan riittävyyden sekä ympäristön saastumisen ongelmat. Ilmastonmuutos on kytkeytynyt näihin asioihin, mutta mielestäni yksinomaan siihen keskittyminen ei riitä.

No, lienee syytä lopettaa valvominen tähän. Ilmastonmuutoksen "skeptikot" ja "puolustajat" (voiko niin sanoa?) on ryteikkö johon ei syvälle kannata mennä.

Mutta jos haluaa välähdyksen siitä hulluudesta, joka voi saada jalansijaa laajalti (= USA:n asevoimat ja turvallisuusvirastot), kannattaa lukea Jon Ronsonin teos The men who stare at goats. (Kirjasta on tehty elokuvakin.) Täysin käsittämätöntä touhua - ja kuitenkin jollakin pelottavalla tavalla äärimmäisen käsitettävää. Maailman nykymeno on niin ihmeellistä, että melkein Kafka siinä kalpenee. No, melkein.